Kristus ja kristitty

Kristus ja kristitty

Jeesus Kristus, poika Herran,
kulki metsätietä kerran
hymyhuulin, avojaloin
- linnunpoika kämmenellään.

Siitä kulki kristittykin
mustissansa, ilmein mykin,
paheksuvin mielialoin
- seudun synnit sydämellään.

Kohtasivat
ohi astuissaan
tuntematta toistaan kumpikaan.

Oiva Paloheimo

Kirkkotiellä

Oiva Paloheimo

Kirkkotiellä

Kuusivuotias poika ja äiti,
huntua kantain,
kirkosta kotihin käyvät,
kirkosta kotihin.
Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.

Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Äiti”, hän äkkiä kysyy,
”onko se sama Jeesus?”
”Mitenkä?” – ”Jouluna, äiti,
muistatko, myös oli Jeesus,
sellainen pieni aivan,
eikä hän itkenyt yhtään,
seimessä heinillä nukkui
eikä itkenyt yhtään.
Onko se sama Jeesus,
joka on ristinpuulla
- tällä tavalla, äiti?”

”On, hän on se sama Jeesus.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Kirkossa sanottiin, äiti,
että se toinen Jeesus
yrttitarhassa itki.
Ja sitten ne sotamiehet
tulivat sinne, ja sitten
ne veivät hänet ja löivät
nauloilla ristinpuulle
- tällä tavalla, äiti.
Löivät. Varmaan se koski,
varmaan se kovin koski,
sillä hän huusi isää ja itki…
Äiti, hän itkee nytkin,
kuuletko, koko ajan?”

”Mitenkä,? Missä itkee?”

”Sinun kohdallas aivan
kuuluu se itku, äiti.”
”Minun?” Vavahdus puistaa
äitiä niin kuin lyönti.
”Minun? eikä se itku sitten
sinulle, sinussa itke?”
”Ei, se ei itke tässä.
Jeesus heinillä nukkuu
eikä hän itke yhtään.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
syytön, huoleton poika
ja nauraa lintua, nauraa…
Varpunen hyppii tiellä,
hyppii… Oi, miten kevyt!

Jeesus äidissä itkee.


Oiva Paloheimo






Ja tämä runo on niin vattuttamaton että pittän ten tähän, onhan tiinä iltarukoutkin:

AUTTAMATON PEKKA

Tämä tarina, jonka nyt luet tästä,
on kuvaus Pekasta järkevästä.
Hän itsepäinen oli kuin pakana,
mutta pysyi aina sanansa takana:
sanat poikasen nelivuotiaan
näet myöskin tarkoin punnitaan.

Oli Pekka todella järkevä mies,
ihan kaiken hän ties:
politiikan, tyttöjen laitteet fiinit
ja leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä-kirjainta kuitenkaan
hän ei oppinut oikein lausumaan.
Tuli sokerista tokeri ja isästä itä.
Mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.



Oli Pekka äitinsä mukana
nyt kirkolla Osuuskaupassa,
kun villakoiran näki hän siellä.
Ei sellaista näe kotikylän tiellä.
Ja Pekkakos huudahti: ”Jellona, hui!”
niin että myyjäkin kauhistui.

Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan
selitti – laps olis joutunut harhaan:
”Se on koira, lapseni, eikä saa
noin jellonaks sanoa leijonaa”.
”Te on jellona”, tokaisi Pekka vain.
(Voi äitejä tottelemattomain”)

Kotimatkalla äiti siis ankarasti
tästä nuhteli Pekkaa portille asti.
Kun vihdoin päättyi se saarnan pito,
niin Pekka tuumasi: ”Aika ito
te jellona tentään olikin.”
(Voi äitejä, huokaat sinäkin.)



Kun Pekkaa pantiin nukkumaan,
niin äiti puheli murheissaan:
”Nyt taivaan isälle kerro se,
miten paha olit päivällä äidille.
Ei taivaan isäkään sallia vois,
että äidin poika noin ilkeä ois.
Kun anteeksi pyydät sä Jumalalta,
myös päästät äitisi murheen alta.”

Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi
(miten ihmeessä mielessäänkin pysyi
tuo pikkujuttu kaiken yötä,
vaikka äideillä on niin paljon työtä):
”No lapseni, mitä Jumala sanoi,
kun omani häneltä anteeksi anoi?”

Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa auringon
nyt loistivat, Pekka kun haukotteli
ja vastasi: ”Jumala kummatteli
titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin.”


Oiva Paloheimo
Auttamaton Pekka
Valeltava laulaja 1935

Kirjoittanut: MarttiF

Tuntemani kaveri sai kovat vihat päälleen kun piti saarnan Jeesuksesta tai ihmisten jeesuskuvasta.
Tuli arvostelleeksi sitä, että baby-Jeesus kelpaa, mutta ei se Jeesus, joka kehoittaa seuraamaan tai se Jeesus, joka puhuu Nikodemokselle ja fariseuksille.


Kirjoittanut: MikkoL

joo, nämä ovat suorastaan yllättävän syvällisiä runoja ja hahmot todellisia ihmisiä

Pan kuuntelee virttä

Pyhän Laurin kirkko talvella

Laitan tänne raamattupiiriin alustuksena vielä yhden Oiva Paloheimon runoista, Pan kuuntelee virttä.

Pan on pakanallinen hahmo, kreikkalaisten tarujen pukinsarvinen ilkikurinen veijari, joka metsissä nymfi-neitojen kanssa kirmaa ja soittaa pan-huilua.

Pan on antanut nimen myös Banias nimiselle paikalle Israelin ja Syyrian rajalla, jossa Hermon vuoren juurelta puhkeaa runsasvetinen lähde ja jossa on ollut kreikkalainen Panin temppeli aikoinaan.

Se on lähellä Filippuksen Kesareaa, joten paikkana varmasti tuttu myös Jeesukselle ja opetuslapsilleen.

Pan hahmo sorkkineen ja sarvineen on vaikuttanut kristillisen kirkon mielikuviin siitä, miltä perkele näyttää.

Pan. Frantz von Stuckin maalaus

Oivan runo - samoin kuin Saatana ja hänen poikansa ja nuo muut tänne lainaamani - kertoo hänestä itsestään suhteessa kristittyihin.

runo muistuttaa perusidealtaa runoa Ontuva Erikson, mutta on pitempi, vaikeatajuisempi ja rankempi ihmisen sisäisen elämän kuvaus.

kuten sanoin, Herra Jeesus ei koskaan Oivaa, lapsena äidiltä otettua ja 8 vuotiaana orvoksi jäänyttä herkkää suomalaista miestä unohtanut.


Pan kuuntelee virttä
Tapulin kelloissa viima soi.
Tuisku kinosta lapioi
ristien ylle, ja vaikeroi:
- Hautoja hautaa suntio jäinen.
Kirkossa jumalanpalvelus

Kirkon portaalla istuu mies
- pyryssä kaamean yksinäinen -
niin kuin jäätynyt kummitus,
synkkä ja sarvipäinen.
Laihan ja surkean ruumiin yllä
turkin repale kurja - ja siinä
melkein tympeä punerrus.
Tuuli, kulkuri, tuntee kyllä
vaellusveljensä karvaisen,
joka on kerran Olympolla
kulkenut edessä palvovan saaton
kiehtoen paimenet soitollaan.
Mies on Pan,
kulkuri kurja ja kotimaaton,
hylkäämä Olympon palvojasaaton,
köyhä ja yksin ja rappiolla.



Kirkossa jumalanpalvelus.

Tapulin kelloissa viima soi,
tuisku kinosta lapioi
Panin ylle, ja vaikeroi:
- Rauniot hautaa kauneus jäinen.



Äkkiä Pan havahtuu:
Risti! Ja Ristin huilu, urut,
kuorissa hulvahti siivilleen,
kiitosvirtenä korkeuteen
kantaen ihmissurut.
Kiihtynyt Pan
vallassa riemun ja kauhun
korvansa kirkon ovelle painaa
ja väristen kuuntelee,
virttä, virttä hän kuuntelee
ja voimaa uskomatonta
urkujen pauhun.
Mieletön, onneton Pan!
Hurjilla satyyrinkasvoillaan
autuas hurmio loistaa,
ja hän virren säveltä seuraa ja toistaa,
viheltää ...
Mutta havahtuu taas - ja häpeää.
Ja hän käsiinsä päänsä painaa,
nyyhkyttää.
"Oi Ristin huilu", hän voihkii.



Ja sitten onneton Pan
yli tuiskun ja urkujen pauhun
päin kirkon ovea huutaa
koko hätänsä pakahtuvan:
- "Kristus, Kristus!
Kaikkien huilujen Kristus,
myös minun huiluni ota
sinun urkujes ihmeeseen.
Jo aamun kasteessa liitettiin
se metsän ja ihmisten yhteyteen.
Vaan, Kristus, jos tarpeen on,
jos huiluni liian on jumalaton,
niin kasta se uudelleen.
Olen ovelta ovelle kirkkojen
läpi kulkenut kristityn maailman,
sillä virttäsi rakastan
ja urkujas palvelen.
Olen siinä ristisi vanki,
vaikka ristiäs ymmärrä en.
Oi, Kristus, puhalla kerran
läpi huiluni ruokojen.
Oi, kuuletko minua, Kristus,
kuuletko, Kristus?"


Pan vaikeni, odotti maltittomana.
Urut myös oli kirkossa hiljenneet.
Nyt jylisi siellä Jumalan sana,
iäks muuttumaton ja pyhä.
Pan odotti. Tuiskutti, tuiskutti yhä.
Ovi suljettu seisoi liikahtamatta.
Yhä tuiskutti, vihuri vei rukoustaan
lumen alle jo tarhassa ristien.
Pois kääntyi Pan, peto karvainen.
Pan, urkujen vanki ja kauneuden
alas hoippui kuusikon kätköön mustaan.
Lumi peitti jälkensä armahtaen.

Krusifiksi. Ruskon kirkko

Mutta seurakunnassa kerrotaan,
miten silloin, samana sunnuntaina,
lumimyrsky puisteli kirkkoa niin,
että alttariseinällä vääntelehti
kuva ristiinnaulitun, aivan kuin
se ois temponut nauloista käsiänsä.


Syvän korven kätkössä kurja Pan
koki ratkaista arvoitusta,
miten ristinkuolema vapahtais
hänet myös tästä harhailusta.
Että Ristin urkuihin mahdollinen
hänen huilunsa kerran oisi.
Sitä Kristus ei metsästä kuulla voi,
vaikka ihanintaan se soisi.

Meni talvi ja suvi sai suloinen.
Pan alistui. Alla puunsa
hän ymmärsi, että ei Ristin mies
ole tyytynyt kilvoitteluunsa.
Ja hän ymmärsi, että vain sadeöin
hän virsiä soittaa saisi,
sillä pilvien läpi ei varmaankaan
se taivasta pahoittaisi.



Mutta kerran hän lankesi kuitenkin
ja soitti nyt auringon nähden.
Sillä kaksi paimenta laulavaa
hän kohtas. Ja paimenten tähden
hänet maailmaan oli kutsuttukin.
Vähän soittaa heille hän tahtoi.
Mutta - huilusta virsi puhkesikin.
Mitä huilullensa hän mahtoi.

Ja ne paimenet sitten kertoivat,
että metsässä kummitteli.
Muka huilulla virsiä soitettiin.
(Sillä huilu kai oli se peli,
joka somasti lurittaa pensaassa.)
Pyhäaamuna soitti se varhain,
että "Enkeli taivaan lausui näin",
jok' on joululauluista parhain.

Pan parka. Miten hän häpesikään,
kun tästä hän sai nyt kuulla.
Mikä narri hän olikaan, virsiäkin
koki soittaa pakanan suulla.
Mitä ristin tiestä voi ymmärtää
mies, jolla on toinen taakka.
Pan häveten lymysi puitten taa
ja hän itki iltaan saakka.

Oiva Paloheimo
Runot 1955

Kirjoittanut: MarttiF

Me emme tiedä, mitä olentoja Kreikan vuorten metsiköissä on todella kirmannut sanotaan vaikka mykeneläisenä aikana.
Sieltähän kreikkalaiset tarut periytyvät ja kauempaakin.

Kun roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies Sulla oli matkalla Kreikkaan, hän jossakin nykyisen Albanian kohdalla tapasi karvaisen olennon. Armeijassa oli monen kansan edustajia tulkkina, mutta kukaan ei pystynyt keskustelemaan tämän karvaisen miehen kanssa. Niin se päästettiin menemään. Lienee ollut isokokoinen apina tai sitten jonkunlainen viimeinen neandertalilainen. Näistä on helposti tullut aiheta satuihin ja taruihin.

MikkoL:
tuo on paljon mahdollista, että myös Pan hahmon takana on jokin antiikin Kreikan olento.



Matti Paloheimo kertoo isästään - otan joitain poimintoja:

"Oulunkylään varsinaisesti sijoitettua tekstiä on vaikea löytää. Hänhän oli sitä paitsi kirjailija, joka eli teksteissään sekä myös omissa sielunmaisemissaan läpi omaa lapsuuttaan ja nimenomaan lapsuutta, jonka hän koki maalla."

"Kolmas liitto oli sellainen strindbergiläinen avioliittohelvetti jossakin mielessä, mutta sitten ihan onnellinenkin toisessa mielessä, kuten aika useat avioliitot ovat. Välillä meni ihan hyvin ja välillä ei tahtonut mennä ollenkaan."

"Tällaista se kuitenkin oli ja johtui suuresti siitä, että alakerran kirjailija oli hyvin yksinäinen ja hyvin viluinen sekä henkisesti että fyysisesti. Hän ei oikein muulla tavalla osannut elää."



"Isä oli hyvin levoton luonne, joka ei voinut pysyä paikallaan. Jos kotona alkoi olla liian vaikeaa, hän pakeni jonnekin kavereiden luokse ja tietysti myös pullon ääreen. Se oli luultavasti hänen paras ja pysyvin ystävänsä kaikki vuosikymmenet. Monien taiteilijoiden tapaan pullo oli hänellekin tuttu ystävä ja tuttu vihollinen."

"Tekstiä, joka liittyisi suoraan Oulunkylään, on vaikea löytää. Jos haluaa mainita runon, joka häntä erityisesti kuvaa, se on vaikeaa. Hänessä on niin monta puolta: uskonnollinen, hyvin sentimentaalisen tunteellinen tai sitten hyvin pirullinen tai hyvin hauska. Valitaan ensimmäisestä kokoelmasta “Vaeltava laulaja” runo pirusta ja Johan Gutenbergista."


Matti Paloheimo
Tarinaa isästäni Oiva Paloheimosta

Saatana ja hänen poikansa

Oiva Paloheimo (1910-1973)

Hän kalastajan muodossa
on tullut huoneeseen,
hän kalastajan muodossa
on tullut vaimoineen,
ja poika musta seurassaan
on heillä huolenaan.

"Niin, runoniekka", hämillään
mies öinen jatkaa taas
(ja vaimo pyyhkii silmiään),
"tää poika, katsokaas,
on villitsemä urkujen.
Hän varjonmaassa ristien

käy öin ja päivin uneksuin.
Ja huuliharppuaan
hän soittaa lumottuna, kuin
ois tuuli povessaan.
Se tuuli ajaa edellään
- hän sanoo - pilvet pesistään.

"Hänt' aivan sääli nähdä on,
kun kirkonkellot soi.
- Oi, viekää minut kirkkohon!
hän pyytää. Emme voi.
Ei yli pyhän kynnyksen
saa käydä henget syvyytten.

"Siks, runoniekka, neuvo suo!
Sä uskot Jumalaan.
On lämmin myötätuntos tuo
myös ollut Saatanaan.
Et meitä ole häväissyt,
niin kuin nuo julmat kristityt.

"Suo neuvo, mihin elämään
nyt poika pantaisiin.
On tuskin lapsenkengistään
hän päässyt. Siksi niin
nyt hätäilemme puolestaan,
kun käy hän suureen maailmaan.

"Hän viel' ei tunne pahetta,
ei mit' on itsekkyys,
vain varjo hälle kiehtova
on himon hämäryys.
Ken viettelysten viedä sois
näin puhtaan, ainoisemme, pois.

"Niin, runoniekka, neuvo suo,
nyt mihin pantais poika tuo?"



Mä siihen: "Tänne jättäkää
jo poika yksin tein.
Saa jäädä, mielellään jos jää,
hän oppipojaksein.
Voi runovakkaa kantaa hän,
kun itse sitä häpeän.

"Maan runoilijat häädetyt
kas, tänne taivaast' on.
Ties miksi. Mutta täällä nyt
on sielu koditon;
vain syvyydestä itseään
saa runo mennä etsimään.

"Mut, kalastaja mustan veen,
jos poikas jäädä saa,
mä runoilijaks hänet teen,
jok' ylös himoaa.
Ja usko: Soihdut helvetin
lyö yöstä kerran taivaihin.

"Vien hänet kirkkoon vihittyyn.
Kas, pojan piilottaa
voin tänne, soppeen tuskan syyn,
joss' asuu — katsokaa
yölintu silmin puhkotuin
ja mykin, lauluttomin suin."

Mä sydämeni avasin
ja heille näytin sen.
He nyökkäsivät. Poikakin.
Mut aivan väristen
yölinnun pesän näki hän
ja linnunmunat näki hän.



Sai poika jäädä. Vaimoineen
pois kalastaja läks.
Vei poika harpun huulilleen
ja siirtyi lähemmäks,
ja aamuun asti soitollaan
hän kertoi valon kaipuustaan.

On kauan siitä, — tai kenties
vain yö tää vaikea,
kun mustain vetten kalamies
toi mulle poikansa.
Jäi minuun hän, mä häneen jäin
niin kiihkeästi, lähekkäin.

Nyt ylösnousemukseen hän,
ah, uskoo, Saatanaan,
ja vapahdukseen kärsivän
ja julman maailman.
"Oi, rakas poika pimennon,
sun uskos jumalaton on.

"Mut soita huuliharpullas
se virsi, kaunis niin,
kun maasi mustan ruhtinas
käy ihmissydämiin,
ja vasten rintaa Kristuksen
hän päänsä painaa itkien."

Vain hymy itkun lähteessä
niin kirkkaan puhdas on
kuin soittonsa, kun viestiä
yön mustan nuorison
toi rakkain poika Saatanan:
— "Käy tiemme loistoon Jumalan...!"



Hän soitti. Huuliharpustaan
niin puhkes virsi uus,
ja tuskaan kapinoitsevaan
jäi lämmin valoisuus.
Yölinnun siihen nosti hän
ja linnunmunat nosti hän.

Ja pääsiäinen koitti näin:
soi kellot vapahtain.
Mä astuin kirkkoon avopäin
se poika rinnallain.
Ja silloin tuuli ylhäinen
löi kieliin Herran urkujen.

Ja pilvet karkas pesistään,
kuin pauhu aallokon
ois vyöryttänyt edellään
ne taakse auringon.
Ja poika rinnalta nyt mun
nous' urkumetsään Raamatun.

Siell' ihmeellistä sanomaa,
oi kuulkaat kaikki, puhaltaa
nyt huuliharppu: — "Pimeimpään
lyö valon armahdus."
Ja Kristus nousee — sylissään
se suurin rikkomus.
Kuin eksynyttä karitsaa
hän kantaa mustaa jumalaa.

"Yö syttyy, palaa roihuten.
Ja taivas juurtuu tuhkaan sen."


Oiva Paloheimo
Runoja 1955



Saatana elää ja hallitsee valtakuntaansa täällä ihmiskunnan keskellä

ei hän ole kuollut

ei hän ole joku menneiden aikojen myytti

ei hän ole joku Lutherin keskiaikainen kuvitelma

Jeesus tunsi - ja tuntee saatanan varsin hyvin

ovat keskustelleet vakavasti hengellisistä asioista

molemmat käyttivät meille kuvatussa valtataistelussa Raamattua apunaan.



sinä tunnet ihmisiä, niinkuin minäkin, jotka ovat aivan kuin paholaisen riivaamia.

he todennäköisesti ovat.



mieleemme tulevat Raamatun riivaajakertomukset ja Hollywood elokuvien kuvaukset eksorkismista.

oi jospa olisikin kyse vain joistain mielipuolista, jotka suu vaahdossa hyppivät seinille ja saavat pahaa aikaan pelkällä mustalla katseellaan

mutta kun tämä pahan valtakunta on niin äärettömän paljon todellisempi ja lähempänä kuin joku ihmisten mielikuvituksen tuote


kysyn kristityltä

"miksi Jeesus Kristus tuli tänne, syntyi neitsyt Mariasta ihmiseksi Bethlehemin talliin"

useimmat vastaavat "että saisin pelastua ja pääsisin taivaaseen"

tai "että pääsisin sovintoon Jumalan kanssa"

tai "että saisin syntini anteeksi ja uuden elämän"

tai muuta minä juttua

tämä on luonnollista ja toki näin on - sinä olet tärkeä ja rakas Jumalalle

mutta Raamattu antaa myös toisen vastauksen - melkoisen vastauksen jota emme aina tule ajatelleeksi



Siteuarten ilmestyi Jumalan Poica/ ette henen piti Perkelen Töödh serkemen.

1 Joh 3:8 KR 1548

Kirjoittanut: MikkoL, 31.05.2010 12:55

[Vastaa tähän viestiin] [Lähetä viesti kirjoittajalle]

Oiva Paloheimo (1910-1973) - monien lasten rakastaman "Tirlittan" kirjan kirjoittaja - on raastava esimerkki saatanan todellisuudesta.

Oiva Paloheimo on myös esimerkki Jeesuksen Kristuksen voimallisesta toiminnasta perkelettä vastaan tässä ajassa.


Oivan poika on teologian maisteri Matti Paloheimo (s.1947), Espoossa asuva kirjailija ja valtion elokuvatarkastamon johtaja vuodesta 1999.

Matti Paloheimo on runoilija, mutta hän on julkaissut myös proosaa, esseitä, pamfletteja ja elämäkertateoksen isästään kirjailija Oiva Paloheimosta.

Matti on ollut aktiivinen Jumalan palvelija Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa:

Kirkon korkeakoulusihteeri 1974–1984 Kirkon tiedotuskeskuksen televisiotoimituksen päällikkö ja toimittaja 1984–1998

tämä kirkollinen ura on suuri kiitoksen aihe Jumalalle ja varmaan on ollut myös ilon ja ylpeyden aihe hänen vanhemmilleen!



Palstan otsikko ei siis toki tarkoita näitä kahta ihmistä, isää ja poikaa, vaan tuota alussa lainaamaani isä Oivan väkevää ja erikoista runoa, jossa on sekä ajallinen että hengellinen sisältö.

Julkiset tietokirjat kertovat, että Oivan isä oli liikemies Aukusti Pietilä (myöh. Paloheimo) ja äiti vain 16 vuotias tyttönen, kauppiaantytär Katri Salonen.

Tuon ajan tapaan lapsi otettiin heti äidiltään pois.

Mutta liikemiehenä Aukusti oli paljon menossa ja äiditön poika joutui asumaan tätiensä, isänsä sisarten luona pitkiä aikoja.

Kun Oiva täytti 8 vuotta hänen isänsä sairastui ja kuoli, ja isän veli Heikki Pietilä otti orvon kasvattilapsekseen.



siinä on sellainen startti elämälle, jota ei kenellekään toivoisi.

tällä tavoin saatana tuhoaa ihmiselämää käyttäen hyväkseen lihamme himoja ja haluja ja suomalaisen yhteiskunnan armotonta menoa.

Oiva purki näiden vuosien kokemuksiaan kirjoihin. Varmaan mielikuvituksen, tarinoiden ja näytelmien maailma toi hänen sisäiseen tuskaansa liennytystä, pakoa arjesta.

Ensimmäisen näytelmänsä "Kauppakirja" hän laati jo 9 vuotiaana ja kirjoitteli salanimellä Oiva Kaisla. Aamulehden sunnuntainumerossa julkaistiin 1926 hänen novellinsa Oiva Paloheimo nimellä.

Aikuisena Oiva Paloheimo kirjoitti näistä ajoista kirjan, jolla on paljon puhuva nimi "Levoton lapsuus" (1942).



Ilman omaa äitiään vauvasta asti kasvaneella Oiva Paloheimolla oli elämässään kolme avioliittoa.

1938–1945 Maila Ahvenaisen kanssa, ja he saivat kaksi lasta. Suomen miesten tavoin Oiva oli sodan aikana paljon poissa rintamalla, jossa toimi sotakirjeenvaihtajana. Rankka juominen ja uskottomuus omalle vaimolle johtivat eroon 7 vuoden liiton jälkeen.

Jo erovuonna solmittu avioliitto Sirkka-Liisa Kahiluodon kanssa 1945–1953 toi tähän maailmaan kolme lasta, mutta päättyi samoista syistä 8 vuoden jälkeen.

Kolmas avioliitto 1956–1969 Aune Sinikka Rädyn kanssa sitten kesti, vanhenevan Oivan sairauksien tuodessa ongelmia.

Kirjailijan elämä oli taloudellisesti tiukkaa. Suuri osa hänen tuloistaan meni lasten elatusmaksuihin, mikä on miehen kunniaksi sanottava. Elätti kaikkia viittä omaa lastaan.



Herra Jeesus ei koskaan unohtanut kärsivää lastaan, jonka elämän tien alku oli niin tavallinen tarina, ja vammautti hänet syvällisesti sisäisesti suhteessa ihmisiin.

Varmaan erityisesti tuo toinen avioliitto oli merkittävä hengellisten asioiden tähden, koska Jatkosodasta palannut Oiva asettui asumaan Sirkka-Liisansa kanssa Vesilahden pappilan piharakennukseen. Vaimon isä, Kalle Kahiluoto, oli Vesilahden kirkkoherrana 1936-1953.

Heidän kolme lasta syntyivät siellä asumisen aikaan 1946-1952.

Vesilahden pappilassa kävijöille kerrotaan tänään, että kirjailija Oiva Paloheimo on siellä asunut.



minua on jotenkin puhutellut aina Tapsa Rautavaaran laulama "Ontuva Erikson".

Sanat ovat Oiva Paloheimon runo - niissä näkyy sama jännite Oivan oman Jeesuksen ja hänen kokemansa uskovien Jeesuksen välillä kuin nimimerkki maman toisella palstalla lainaamassa Oivan runossa "Kristus ja kristitty".


Ontuva Erikson
On kuollut ontuva Eriksson ja moni on hyvillään,
Ei enää puistojen porteille hän laahusta kerjäämään.
Monet kyllä itkulla saatetaan alas rauhaan kalmiston,
Vaan sua ei itkenyt ainutkaan... Vai itkikö, Eriksson?

Ja nyt hän on puistonsa jättänyt, hän on saapunut taivaaseen.
Ei sisälle aivan, mut portille hän jäänyt on hattuineen.
Mene hiukan lähemmäs portteja, niin näät mitä luvattu on.
Voit itsekin mukaan toivoa... Vai voisitko, Eriksson?

Ei moista juhlaa nähnyt hän ole koskaan päällä maan,
Ja ihme - kerjäläiselle nyt almuja ojennetaan.
He nyt Luojan edessä näyttävät, miten hyviä hurskaat on,
Ja hattusi neuvoilla täyttävät... Se riittääkö, Eriksson?

Tuli ilta vihdoin taivaaseen ja portteja suljettiin
Ihan edessä miehen ontuvan ja avainta kierrettiin.
Maan päällä tämän jo kokea sait, se osasi ollut on,
Ja osasi myöskin on olla vait'... Vai onkohan, Eriksson?

Mies ontuu ääneti muurin taa ja nuttunsa turviin käy.
Tänä yönä sada ei ainakaan ja poliiseja ei näy.
Paras takana taivaan porttien sinun varmaan olla on.
Olis liikaa musiikki harppujen... Vai oiskohan, Eriksson?



varmaan tässä on Oivan omia tuntemuksia

minä, orpo, äidiltä riistetty, alkoholin orja, usein köyhyyden partaalla, usein ylenkatsottu runoilija ja kirjailija

ja koko tämä siivo kristitty moraalinen ja ulkopuolelta niin kaunis väki, jonka kirjailijan ja paljon kärsineen syvin silmin katselen.

ilmassa on kysymyksiä

Jeesusta ei näy mailla halmeilla, mutta ehkä laulu onkin vertaus meille mietittäväksi

miten me kohtaamme Ontuvan Eriksonimme?



toinen aiheellisesti kuuluisa Oiva Paloheimon runo kuvaa sisäistä tilaa

kahden avioeron mies tietää, miltä tuntuu kun vuosien liitto särkyy

olipa itse syyllinen tai toinen tai molemmat

eräänlainen kuolema

laivan lähtö



Lähtevien laivojen satama

Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on.

Minä nytkin merelle katson.
Sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
tuo laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli,
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin.

Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen valoja mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä,
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein...
Minä niitäkin rakastin.

Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulten leyhkät
ja laineet sieluttomat.


Oiva Paloheimo

Kirjoittanut: MarttiF

Aikoinaan kerrottiin, että Nokian myyntijohdon lempibiisi on juuri tämä Tapsan Ontuva Eriksson.

Eniten O.P. on tehnyt itseään tunnetuksi lapsen sanalla "Jellona" ja näytelmällä "Tirlittan", jonka minun paikkakuntani kaikki lapset näkivät koulussa ainakin 3 kertaa.

Sitten on äitini muistolahjana jäänyt mieleen syvähenkinen ja ymmärtävä romaani "Punainen Lintu" (1945), joka näyttää jääneen vähemmälle huomiolle runoihin verrattuna.