Kirjoittanut: mama
Lutherin elämäntarina nostaa monenmoisia kysymyksiä mieleen.
Kun miettii tuota, miten Jumala miestä koulutti tehtäväänsä, on siinä monenlaisia vaiheita, joista kaikkia tarvittiin tehtävässään.
Kun sitten miettii, miten esikoisuudessa suhtaudutaan esimerkiksi teologian opintoihin, niin ei ainakaan ollenkaan siten, minkä esimerkin antaa Luther (tai Lestadius).
Tai saattaahan se olla niinkin, että ei ole juuri kellään kutsumusta siihen suuntaan, mikä kyllä kuulostaisi enempi siltä, että olisi tämä joukko Jumalan hylkäämä, jos ei Hän anna kutsumusta sanaansa opiskelemaan.
Vai voisiko olla kyse siitä, että on kyllä kutsumusta, mutta tuo kutsumus tukahdutetaan, kun sen (Jumalan tahdon) seuraamisesta seuraa yhteisön hylkääminen.
On tuo isän ja saarnaajien tahdon noudattaminen tärkeämpää kuin Taivaallisen Isän.
Voimme myös jokainen nähdä, miten tärkeää on ollut Lutherin hengellisessä kasvussa tuo luostariaika.
Monesti kuulee luostariajan kuitattavan suorastaan hänen eksytyksenä ja harhapolkuna, jolta Jumala hänet onneksi pelasti.
Vaan on ollut aikamoista Raamatunopiskelua ja pyhien kirjoitusten opiskelua ja Hänen seurassaan kulkemista ja äänensä kuulemisen opiskelua tuo aika.
Ja Hänen yliopisto-opintonsa. Jumaluusopin tohtori.
Paavalikin oli aikansa huippukoulutettuja Kirjoitusten tuntemuksessa.
Vaan onko niin, että esikoisille riittää Raamatusta ne muutama Uuden testamentin luku ja ne perinteiset selitykset niihin? Ja sitä luullaan Hyvän Paimenen ääneksi, kun se kerran kuulostaa tutulta?
Saattaa joskus kuulla sanottavan, että ei tommosia, koska ei lutherkaan niitä minään pitänyt...
Kuin tahallaan väärin ymmärtäen, ettei itse tarvitsisi mitään vaivaa nähdä, tai antaa muillekaan sitä mahdollisuutta, koska sittenhän saattaisi olla joukossamme joku, joka voipi ymmärtää asioita himpun verran syvällisemmin kuin itse ymmärtää. Ja sitähän ei Vanhan saarnaajan ego kestäisi.
Lutherin elävä yhteys Jeesuksen kanssa taitaa olla myös niitä asioita, mistä ei juuri puhuta.
Kun osaat katekismuksen ulkoa, tiedät, mitä on oikea usko ja sen jälkeen ei tarvitse kuin uskoa niinkuin on siellä kirjoitettu.
Tiedät sanoa, mikä on kasteen merkitys ja tiedät kertoa ehtoollisen merkityksestä. Osaat molemmista vaikka verissäpäin tapella.
Vaan kummallisen synkkä hiljaisuus tai hurja kiukku seuraa aina siitä, kun aletaan puhua Jeesuksesta.
Hänelle ei oikein meinaa olla sijaa uskonelämässä?
Tehtävänsä on hoidettu 2000 v sitten ja siihen kun uskot, niin on hommat hanskassa?
Vaan taitaa olla samoin kuin oli silloin 2000 v sitten. Häneen suhtautuu hurskaat kristityt tänään samoin kuin silloin aikoinaan.
Mokoma seurustelee syntisten ja publikaanien kanssa, eikä niinkään hakeudu hyvien kristittyjen seuraan, eivätkä he Häntä mihinkään edes tarvitse. Terveet eivät parantajaa tarvitse tänäänkään.
Ja kuka olisi niin hulttio, että antaisi elämänsä Hänen käsiinsä? Järkihän meille on annettu, minkä varassa tätä maallista taivalta teemme. Ei tähän mitään Herroja tarvita elämäni suunnista kertomaan.
Noinhan tuo ajatus taitaa mennä, vaikka Jeesuksesta joskus mainittaisiinkin ja laulettaisiin...?
Kun perinne ja Raamattu törmäävät toisiinsa, se on melkoinen juttu. Monelle on perinne paljon tärkeämpää kuin se, mitä Raamatussa ihan oikeasti sanotaan.
Olemme melkoisen samanlaisessa tilanteessa kuin Lutherin aikaan.
Raamattu on hanskassa. Se, mikä siellä on oleellista.
Uskonelämä kiteytyy hurskaaseen vaellukseen ja siitä poikkeamien katumiseen ja anteeksipyytämiseen.
Mitä muuta hurskas esikoinen tarvitsisi Jeesukselta?
Kliininen suhde on paljon yksinkertaisempaa kuin Hänen kanssaan vaeltaminen. Siitä evankeliumit paljon kertovat.
Ja sittemmin apostolien teot ja kirjeet.
Vaan tuo jytky, mikä on Raamatussa! Olemme saaneet nettiruukussakin monenmonta kertaa nähdä, millainen voima sillä onkaan, kun lähdemme tutkimaan Sanaa!
Ja olemme saaneet nähdä, miten itse Perkele mieluusti tulee siihen mukaan sotkemaan, jotta mieluummin pitäytyisimme perinteessä kuin tutkisimme Sanaa.
Onhan ihminen itse ja oma napansa monin verroin tärkeämpi... kaikkihan sen tietää...
Jeesuksen seuraaminen... sama kuin uskoisi joulupukkiin? Katekismuksen osaaminen riittää. Ja päivittäisen elämänsä asiallisesti hoitaminen. Ja anteeksipyytäminen, kun on tullut syntiin langettua.
2 Kor 13:5 Tutkikaa itseänne, oletteko uskossa. Pankaa itsenne koetteelle. Ettekö huomaa, että Jeesus Kristus on teidän keskellänne? Ellei niin ole, ette selviydy koetuksesta.
Hyvä itsensä tutkistelemisen paikka on myös se, että kuulostaako Raamatun sana vieraalta ääneltä.
Suorastaan opinkappaleen omaisena on se, ettei pidä opiskella teologiaa. Ja vallanpidon välineenä varmaan ihan hyvä... Aika samanlainenhan oli aikanaan se, että tavallinen kansa ei voinut Raamattua edes ymmärtää, kun sitä ei kansan kielellä edes ollut.
Melkoisen pommin aiheutti se, että niitä joka kielelle pyritään kääntämään.
2. Kor. 5: 15-21
Hän on kuollut kaikkien puolesta, jotta ne, jotka elävät, eivät enää eläisi itselleen vaan hänelle, joka on kuollut ja noussut kuolleista heidän tähtensä.
Niinpä emme enää arvioi ketään pelkästään inhimilliseltä kannalta.
Vaikka olisimmekin ennen tunteneet Kristuksen pelkästään inhimilliseltä kannalta, emme enää tunne.
Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus.
Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!
Kaiken on saanut aikaan Jumala, joka Kristuksen välityksellä on tehnyt meidän kanssamme sovinnon ja uskonut meille tämän sovituksen viran.
Jumala itse teki Kristuksessa sovinnon maailman kanssa eikä lukenut ihmisille viaksi heidän rikkomuksiaan; meille hän uskoi sovituksen sanan.
Me olemme siis Kristuksen lähettiläitä, ja Jumala puhuu teille meidän kauttamme.
Pyydämme Kristuksen puolesta: suostukaa sovintoon Jumalan kanssa.
Kristukseen, joka oli puhdas synnistä, Jumala siirsi kaikki meidän syntimme, jotta me hänessä saisimme Jumalan vanhurskauden.
Vaikka olisimmekin ennen tunteneet Kristuksen pelkästään inhimilliseltä kannalta, emme enää tunne.
Jokainen, joka on Kristuksessa, on siis uusi luomus.
Vanha on kadonnut, uusi on tullut tilalle!
Kirjoittanut: MikkoL
tässä tilannekatsauksessa minua puhuttelee erityisesti tuo ilmaus
"vanhan saarnaajan ego ei kestäisi"
te tunnette omanne ja omanne tuntevat teidät! (käyttehän te ripittäytymässä heille kaikki salaisuudet ja sydämen murheenne)
kehottaisin tämänkin palstan perusteella tottelemattomuuteen isälle ja vanhimmille ja saarnaajille - jos Jumala kutsuu sinua, nuorempi tai vanhempi, teologiaa lukemaan niin sinne vaan kaikesta huolimatta.
ehkä juuri sinua yläkerran väki tahtoo käyttää tämän pahasti romuttuneen ja pahan hengen runteleman herätysliikkeen korjaamiseen!
tai sitten ei...
Jumalaa tulee totella enemmän kuin ihmistä.
Kirjoittanut: mama
Niin...
Onhan toki silleen, että suurta osaa essuja ei juuri liikuta, mitä saarnaajat puhuu tai jättää puhumatta. Oma elämä, niin hengellinen kuin maallinenkin on ihan muualla ja kosketus herätysliikkeeseen on sosiaalisella ja perinnetasolla.
Seuroissa käydään tapaamassa tuttuja ja jutellaan kuulumiset ja päivitellään politiikat.
Keskusteluissa varotaan aiheita, joista tiedetään oltavan eri mieltä ja pukeutumisessa ja kampauksessa otetaan okea moodi käyttöön, vaikka muualla se olisikin aivan toisenlaista "Eihän haluta pahoittaa toisten mieltä..."
Mutta on mukava tavata ihmisiä, joilla on sama tausta kuin itsellä ja suurin osa vieläpä sukulaisia...
Veneitä ei passaa keikutella. Sosiaalinen kuri on melkoinen voima...
Kirjoittanut: Nosce te
Uskovaisen ihmisen oikea elämisen muoto.Tässä nyt tulee taas se ikuisuuskysymys. Eläminen Kristukselle. Eikö siinä ole kaikki tarpeellinen.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lutherin oppivuodet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Lutherin oppivuodet. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 27. huhtikuuta 2011
maanantai 25. huhtikuuta 2011
Pyhimyskertomus katoliselta ajalta
Kristuksen ihmeellinen armotyö alkoi hänen kohdallaan jo aivan syntymästä asti - Jumala oli hänet valmistanut tehtäväänsä ja antanut pojalle runsaasti lahjoja ja tinkimättömän luonteen.
Perhe asui Islebian vanhassa markkinakaupungissa kaivostyöläisten rakennetussa uudessa osassa.
Poika syntyi perheen esikoisena. Seuraavana päivänä oli pyhän Martti Toursilaisen juhla ja vastasyntynyt kastettiin Pyhän Paavalin ja Pietarin kirkossa taivasten valtakunnan kansalaiseksi ja Kristuksen omaksi.
Pojan tultua vuoden vanhaksi perhe päätti muuttaa 10 kilometrin päässä olevaan Mansfeldin kaupunkiin. Siellä hän varttui nuorukaiseksi kuuliaisena isälle ja äidille.
Voimakastahtoinen ja etevä isä oli itse edennyt elämässä kaivosmiehestä porvariksi. Hän oli vuokrannut kuparikaivoksen ja metallin sulattajia. Vaurastuneena ja lahjakkaana miehenä hänet oli valittu yhdeksi kaupungin neljästä luottamusmiehestä.
Vanhemmat panivat merkille poikansa herkkyyden ja lahjakkuuden sekä hänessä näkyvän tavallista syvemmän Jumalan kunnioittamisen.
Poika laitettiin ensin kotikaupungin Mansfeldin latinalaiseen kouluun, jossa hän oppi latinan kielioppia, kirkon pyhän kielen ja tieteen käyttämän kielen. Lisäksi hänelle opetettiin puhetaitoa ja loogista ajattelua.
Mansfeldin jälkeen 15 vuotias nuorukainen matkusti pois kotoaan Elbe-joen varrella olevaan suureen Magdeburgin kaupunkiin, jossa hän jatkoi "Tavallisen elämän" samojen aineiden lukuja maallikkoveljien (Fratres Vitae Communis) ylläpitämässä koulussa.
Veljet olivat jättäneet arkisen elämänsä, kotinsa ja sukunsa, ja omistaneet elämänsä kokonaan Kristukselle. Vaikka he eivät tehneet lopullisesti sitovaa munkin tai papin lupausta, he elivät yksinkertaista elämää ja viettivät aikansa paastoten, rukoillen ja jumalanpalveluksessa.
Perustajansa Gerard Grooten tavoin he saarnasivat yksinkertaista omistautumista Jeesukselle Kristukselle. Veljet asuivat yhdessä aivan tavallisissa kodeissa. Kaikki valveillaolon aika käytettiin työhön ja hartauselämään, ateriat syötiin yhdessä ja niiden aikana luettiin Jumalan pyhää sanaa.
Poika vietti näiden veljien pitämässä koulussa vuoden ja jatkoi sitten kouluaan vielä kolmen vuoden ajan Eisenachin kaupungissa.
Herkkä ja arkatuntoinen nuorukainen ei oikein koulussa viihtynyt. Hän sanoi myöhemmin, että nuo vuodet olivat "kuin helvettiä ja kiirastulta".
Kouluvuosien jälkeen isä lähetti 19-vuotiaan poikansa Erfurtin yliopistoon. Siellä totuttiin ankaraan työtahtiin, herätys oli aamulla kello neljältä ja pitkin päivää opiskelujen lomassa myös rukoiltiin ja veisattiin ja kuultiin hengellistä opetusta.
Neljän vuoden opintojen hän sai maisterin perusopinnot valmiiksi, varmaan isälle, äidille, veljille ja sisarille suureksi ylpeyden ja ilon aiheeksi.
Vaikka meno Erfurtin yliopistossa oli ankaraa ja kurinalaista ja vahvasti hengellistä, pyhä mies muisteli myöhemmin että se paikka oli "yksi oluttupa ja ilotalo".
Ankaraan työntekoon tottunut isä ei hyväksynyt, että hänen ehkä liiankin uskonnollinen esioisensa liittyisi hengelliseen säätyyn. Kunnianhimoinen ja maailmassa hyvin selvinnyt isä tahtoi, että myös hänen vanhin poikansa menestyisi maallisessa elämässä.
Nuori maisteri lähtikin isänsä toivomuksesta nyt lukemaan lakia samassa Erfurtin yliopistossa. Sitä kautta aukeaisi monta mahdollisuutta edetä elämässä, saada hyvät tulot ja perustaa perheen.
Mutta Jeesuksella Kristuksella oli toiset suunnitelmat valitun pyhänsä elämään.
Herra maisteri oli heinäkuun 2. päivänä 1505 ratsastamassa kotilomaltaan Mansfeldista takaisin yliopistolle Erufrtiin. Taivas kävi tummaksi ja lämmin kesäsade yllätti ratsumiehen.
Ukkonen jyrisi ja sitten räsähti aivan kohdalle - hirmu pamaus ja samalla salama iski aivan ratsumiehen lähelle.
Yhdessä hetkessä nuoren miehen elämä muuttui täysin. Sydämensä pohjasta hän huusi avuksi neitsyt Marian äitiä "pyhä Anna, minä ryhdyn munkiksi!"
Ehkä eppäilet mahtaako tämä olla totta vai legendaa. Siksi on hyvä tietää, että hän itse kertoo tästä tapahtumasta ja kirjoittaa siitä Erfurtista kirjeen isälleen.
Nyt olivat vastakkain pyhän Jumalan tahto ja isän tahto.
Mies piti salamaniskun puristaman lupauksensa ja vannoi ikuisen valan omistaa koko elämänsä Jumalalle.
Ja niin hän teki, myi kaikki kirjansa sen siliän tien, jätti yliopiston ja astui kaksi viikkoa myöhemmin - saman heinäkuun 17. päivänä 1505 - lopullisesti Erfurtin augustinolaisen luostarin portista sisään.
Näin Jumalan tahto ihmeellisesti toteutui hänen kohdallaan ja pojan herkkä sisäinen olemus löysi kaipaamansa kodin - pyhän Augustinuksen elämän esimerkkiä ja syvää opetusta ylläpitävän veljeskunnan.
Rauhaton löysi rauhallisen paikan, jossa nyt elettäisiin Jumalan tahdon mukaan, luostarin ankaran kurinalaisessa elämässä, maailman koreudesta ja turhuudesta luopuneena ja Kristuksen omana.
Ratkaisu ei ollut helppo.
Pyhä mies oli itse murheellinen, kaksi läheistä opiskeluystävää oli juuri kuollut ja nyt oli hyvästijättö maailmalle, lakimiehen uralle, avioliitolle, kaikelle hauskalle.
Mutta lupaus oli tehty ja pidettävä, pyhä Anna oli auttanut ja säikähtänyt hevonen ja ratsastaja selvisivät ukkosmyrskystä hengissä.
"Minä menen tästä portista, ettekä enää koskaan näe minua" hän sanoi ystävilleen.
Ja luostarin muurit sulkivat Jumalan miehen sisälleen.
Isä parka!
kuinka hän olikaan tuhlannut kalliita opiskelurahoja vanhimpaan poikaansa toivoen hänestä suuria!
Ja nyt oli kaikki hukkaan heitetty, niiden mokomien munkkien seuralaiseksi poika jäi ja siellä sitten hurskaana vanhuksena joskus luostarin hautausmaahan kätkettäisiin.
Isä oli raivoissaan, mutta ei voinut pojalleen mitään. Tämä pysyi päätöksessään ja antoi pyhän munkkilupauksen, hiuksensa ajettiin sen ajan tapaan (tonsils) ja herrasnuoren maisterin vaatteet vaihtuivat munkin yksinkertaiseen ruskeaan kaapuun.
Jumalan mies antautui sitten aivan kokosydämestään elämään luostarin neuvojen ja ohjeiden mukaan.
Paasto, kohtuullinen ruoka, pitkiä rukouksia aamuyöstä, päivällä, illalla ja yöllä. Pyhiinvaelluksia muistelemaan pyhien edesmenneiden elämää ja esimerkkiä, aina pyhään kaupunkiin asti.
Ja syntien tunnustamista!
Kerrassaan koko sydämen vuodattamista rippi-isälle, joka oli Erfurtin luostarissa aatelista sukua oleva Jumalan mies nimeltään Johann von Staupitz.
Mitä ikinä pahaa hän oli syntymästään asti tehnyt painoi omaatuntoa, ja tunnustettiin, muutama ruoskanisku omaan selkäänkin vielä päälle.
Mitä ikinä pahaa hän oli päivällä tai yöllä tehnyt luostarissa munkkiveljilleen, se tunnustettiin oitis.
Mitä ikinä pahaa hänen mielessään liikkui, lihan himoa, irstautta, ahneutta, Jumalan vastaista kapinaa, se tunnustettiin oitis.
Pyhä Jumalan mies tunnusti ja tunnusti, koska niin tuli tehdä.
Ihmisten silmissä miehen vaellus oli moitteetonta, jopa yli vaatimusten käyvää munkin pyhää elämää.
Kahden vuoden kuluessa sielunhoitaja, rippi-isä, alkoi olla vakavasti huolissaan Jumalan miehen mielenterveydestä.
Tällainen jatkuva itsetutkistelu, "oman navan kaivelu" aikamme kielellä, ei tuonut hänelle omantunnon rauhaa.
Rakkaan Jeesuksen, Vapahtajan ja Lunastajan sijasta miehen ajatuksissa oli Kristus Tuomari, Vanginvartija, Pyöveli ja kiduttaja.
Rippi-isä käytti valtaansa ja määräsi pyhän Jumalan miehen jatkamaan opintoja.
Lain sijasta tämä alkoi nyt kahden vuoden yksinkertaisena munkkina elämisen opiskella luostarissa teologiaa ja opettaa Raamattua Wittenbergin yliopistossa.
Seitsemän vuoden luostarissa olon aikana hänestä tuli Raamatun tohtori vuonna 1512 ja hän sai Wittenbergin yliopistosta Raamatun opetuksen professuurin, jota hoiti virkauransa loppuun asti.
Kuten tiedämme, salamaniskun säikäyttämälle omantunnon aralle miehelle tapahtui jotain.
Selventääksemme asiaa voisimme verrata tätä tapahtumista esikoislestadiolaiseen kristittyyn, joka sydämestään tahtoo elää Jumalalle mieliksi.
Tähän kristillisyyteen syntynyt kasvaa Jumalan ihmisten parissa, kulkee seuroissa, noudattaa vanhempiensa ja vanhinten neuvoja ja ohjeita parhaansa mukaan, kuulee Jumalan sanaa saarnattavan niinkuin sitä tässä kristillisyydessä on aina saarnattu.
Tunnollisena ja omantunnon arkana Jumalaa pelkäävänä miehenä tai naisena hän tietää mitä omassa sydämessä on ja mitä on tullut tehtyä.
Tätä teoissa ja ajatuksissa rikkomista vastaan on tarjolla lääke, syntien tunnustaminen ja niiden uskominen anteeksi kun ne anteeksi todistetaan Jeesuksen nimessä ja veressä.
Niinkuin von Staupnitz Jumalan miehelle melkein päivittäin todisti synnit anteeksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä aina taivasta myöten.
Vaan jotain jäi puuttumaan, tietoisuus että kohta taas lankean, tahallisesti tai tahattomasti - ja voi minua jos tahallani syntiä teen.
Pelko.
Jumalan pelko.
Nyt - jos tapahtuu niinkuin tapahtui kertomuksemme pyhälle miehelle - tämä esikoislestadiolainen omantunnonarka uskova ihminen tarttuu pyhään Raamattuun.
ei vain pintapuolisesti
vaan pyhän miehen tavoin kerrassaan uppoutuu sen seuraan ja alkaa selvittää, mitä sinne on oikeasti kirjoitettu.
tajuaa, että Tuhlaajapoika vertaus selitetään tässä kristillisyydessä aivan väärin.
niin voi käydä niinkuin kävi pyhälle Jumalan miehelle
hän kohtaa Raamatun äärellä Kristuksen itsensä.
ei jotain ihmisten luomia mielikuvia tai opinkappaleita.
vaan elävän Herran Jeesuksen, joka kolmantena päivänä nousi kuolleista kirjoitusten mukaan.
kertomuksemme pyhän Martti Toursilaisen kaima sanoi, että hänelle tapahtui jotain, joka oli kuin uudestisyntyminen.
unelmiemme esikoislestadiolainen hurskas sanoo, että hänelle tapahtui jotain, joka oli kuin uudestisyntyminen.
ennen olimme Hänestä vain kuulleet kerrottavan, mutta nyt olemme itse Hänet tavanneet.
ja kaikki muuttui
sillä Hän muutti kaiken
ei noin vaan kaupan hyllyltä quick fix
ei noin vain lapsen syyllisyyttä että on näpistänyt ja äidin anteeksianto
vaan melkoisen tien kautta, jossa mielenterveys voi horjua ja jossa ollaan elämän ja kuoleman rajoilla.
pyhä Jumalan mies ei vain lukenut ja ymmärtänyt asioita Raamatusta, löytänyt ylösnousseen Jeesuksen armollisena vapahtajana.
vaan hän kävi tosi toimiin.
henkensä uhalla.
sieltä tultiin kaupittelemaan Jumalan armoa, viikko vapautusta kiirastulesta äitimuorille kahdella guldenilla, kuukausi neljällä.
Lapin vanhimpien allekirjoitus - näin se tapahtuu.
jytky tuli.
taivaasta
Jumalan miehen kautta, joka ei vaiennut.
mutta se mies oli kutsuttu omasta joukosta.
Perhe asui Islebian vanhassa markkinakaupungissa kaivostyöläisten rakennetussa uudessa osassa.
Poika syntyi perheen esikoisena. Seuraavana päivänä oli pyhän Martti Toursilaisen juhla ja vastasyntynyt kastettiin Pyhän Paavalin ja Pietarin kirkossa taivasten valtakunnan kansalaiseksi ja Kristuksen omaksi.
Pojan tultua vuoden vanhaksi perhe päätti muuttaa 10 kilometrin päässä olevaan Mansfeldin kaupunkiin. Siellä hän varttui nuorukaiseksi kuuliaisena isälle ja äidille.
Voimakastahtoinen ja etevä isä oli itse edennyt elämässä kaivosmiehestä porvariksi. Hän oli vuokrannut kuparikaivoksen ja metallin sulattajia. Vaurastuneena ja lahjakkaana miehenä hänet oli valittu yhdeksi kaupungin neljästä luottamusmiehestä.
Vanhemmat panivat merkille poikansa herkkyyden ja lahjakkuuden sekä hänessä näkyvän tavallista syvemmän Jumalan kunnioittamisen.
Poika laitettiin ensin kotikaupungin Mansfeldin latinalaiseen kouluun, jossa hän oppi latinan kielioppia, kirkon pyhän kielen ja tieteen käyttämän kielen. Lisäksi hänelle opetettiin puhetaitoa ja loogista ajattelua.
Mansfeldin jälkeen 15 vuotias nuorukainen matkusti pois kotoaan Elbe-joen varrella olevaan suureen Magdeburgin kaupunkiin, jossa hän jatkoi "Tavallisen elämän" samojen aineiden lukuja maallikkoveljien (Fratres Vitae Communis) ylläpitämässä koulussa.
Veljet olivat jättäneet arkisen elämänsä, kotinsa ja sukunsa, ja omistaneet elämänsä kokonaan Kristukselle. Vaikka he eivät tehneet lopullisesti sitovaa munkin tai papin lupausta, he elivät yksinkertaista elämää ja viettivät aikansa paastoten, rukoillen ja jumalanpalveluksessa.
Perustajansa Gerard Grooten tavoin he saarnasivat yksinkertaista omistautumista Jeesukselle Kristukselle. Veljet asuivat yhdessä aivan tavallisissa kodeissa. Kaikki valveillaolon aika käytettiin työhön ja hartauselämään, ateriat syötiin yhdessä ja niiden aikana luettiin Jumalan pyhää sanaa.
Poika vietti näiden veljien pitämässä koulussa vuoden ja jatkoi sitten kouluaan vielä kolmen vuoden ajan Eisenachin kaupungissa.
Herkkä ja arkatuntoinen nuorukainen ei oikein koulussa viihtynyt. Hän sanoi myöhemmin, että nuo vuodet olivat "kuin helvettiä ja kiirastulta".
Kouluvuosien jälkeen isä lähetti 19-vuotiaan poikansa Erfurtin yliopistoon. Siellä totuttiin ankaraan työtahtiin, herätys oli aamulla kello neljältä ja pitkin päivää opiskelujen lomassa myös rukoiltiin ja veisattiin ja kuultiin hengellistä opetusta.
Neljän vuoden opintojen hän sai maisterin perusopinnot valmiiksi, varmaan isälle, äidille, veljille ja sisarille suureksi ylpeyden ja ilon aiheeksi.
Vaikka meno Erfurtin yliopistossa oli ankaraa ja kurinalaista ja vahvasti hengellistä, pyhä mies muisteli myöhemmin että se paikka oli "yksi oluttupa ja ilotalo".
Ankaraan työntekoon tottunut isä ei hyväksynyt, että hänen ehkä liiankin uskonnollinen esioisensa liittyisi hengelliseen säätyyn. Kunnianhimoinen ja maailmassa hyvin selvinnyt isä tahtoi, että myös hänen vanhin poikansa menestyisi maallisessa elämässä.
Nuori maisteri lähtikin isänsä toivomuksesta nyt lukemaan lakia samassa Erfurtin yliopistossa. Sitä kautta aukeaisi monta mahdollisuutta edetä elämässä, saada hyvät tulot ja perustaa perheen.
Mutta Jeesuksella Kristuksella oli toiset suunnitelmat valitun pyhänsä elämään.
Herra maisteri oli heinäkuun 2. päivänä 1505 ratsastamassa kotilomaltaan Mansfeldista takaisin yliopistolle Erufrtiin. Taivas kävi tummaksi ja lämmin kesäsade yllätti ratsumiehen.
Ukkonen jyrisi ja sitten räsähti aivan kohdalle - hirmu pamaus ja samalla salama iski aivan ratsumiehen lähelle.
Yhdessä hetkessä nuoren miehen elämä muuttui täysin. Sydämensä pohjasta hän huusi avuksi neitsyt Marian äitiä "pyhä Anna, minä ryhdyn munkiksi!"
Ehkä eppäilet mahtaako tämä olla totta vai legendaa. Siksi on hyvä tietää, että hän itse kertoo tästä tapahtumasta ja kirjoittaa siitä Erfurtista kirjeen isälleen.
Nyt olivat vastakkain pyhän Jumalan tahto ja isän tahto.
Mies piti salamaniskun puristaman lupauksensa ja vannoi ikuisen valan omistaa koko elämänsä Jumalalle.
Ja niin hän teki, myi kaikki kirjansa sen siliän tien, jätti yliopiston ja astui kaksi viikkoa myöhemmin - saman heinäkuun 17. päivänä 1505 - lopullisesti Erfurtin augustinolaisen luostarin portista sisään.
Näin Jumalan tahto ihmeellisesti toteutui hänen kohdallaan ja pojan herkkä sisäinen olemus löysi kaipaamansa kodin - pyhän Augustinuksen elämän esimerkkiä ja syvää opetusta ylläpitävän veljeskunnan.
Rauhaton löysi rauhallisen paikan, jossa nyt elettäisiin Jumalan tahdon mukaan, luostarin ankaran kurinalaisessa elämässä, maailman koreudesta ja turhuudesta luopuneena ja Kristuksen omana.
Ratkaisu ei ollut helppo.
Pyhä mies oli itse murheellinen, kaksi läheistä opiskeluystävää oli juuri kuollut ja nyt oli hyvästijättö maailmalle, lakimiehen uralle, avioliitolle, kaikelle hauskalle.
Mutta lupaus oli tehty ja pidettävä, pyhä Anna oli auttanut ja säikähtänyt hevonen ja ratsastaja selvisivät ukkosmyrskystä hengissä.
"Minä menen tästä portista, ettekä enää koskaan näe minua" hän sanoi ystävilleen.
Ja luostarin muurit sulkivat Jumalan miehen sisälleen.
Isä parka!
kuinka hän olikaan tuhlannut kalliita opiskelurahoja vanhimpaan poikaansa toivoen hänestä suuria!
Ja nyt oli kaikki hukkaan heitetty, niiden mokomien munkkien seuralaiseksi poika jäi ja siellä sitten hurskaana vanhuksena joskus luostarin hautausmaahan kätkettäisiin.
Isä oli raivoissaan, mutta ei voinut pojalleen mitään. Tämä pysyi päätöksessään ja antoi pyhän munkkilupauksen, hiuksensa ajettiin sen ajan tapaan (tonsils) ja herrasnuoren maisterin vaatteet vaihtuivat munkin yksinkertaiseen ruskeaan kaapuun.
Jumalan mies antautui sitten aivan kokosydämestään elämään luostarin neuvojen ja ohjeiden mukaan.
Paasto, kohtuullinen ruoka, pitkiä rukouksia aamuyöstä, päivällä, illalla ja yöllä. Pyhiinvaelluksia muistelemaan pyhien edesmenneiden elämää ja esimerkkiä, aina pyhään kaupunkiin asti.
Ja syntien tunnustamista!
Kerrassaan koko sydämen vuodattamista rippi-isälle, joka oli Erfurtin luostarissa aatelista sukua oleva Jumalan mies nimeltään Johann von Staupitz.
Mitä ikinä pahaa hän oli syntymästään asti tehnyt painoi omaatuntoa, ja tunnustettiin, muutama ruoskanisku omaan selkäänkin vielä päälle.
Mitä ikinä pahaa hän oli päivällä tai yöllä tehnyt luostarissa munkkiveljilleen, se tunnustettiin oitis.
Mitä ikinä pahaa hänen mielessään liikkui, lihan himoa, irstautta, ahneutta, Jumalan vastaista kapinaa, se tunnustettiin oitis.
Pyhä Jumalan mies tunnusti ja tunnusti, koska niin tuli tehdä.
Ihmisten silmissä miehen vaellus oli moitteetonta, jopa yli vaatimusten käyvää munkin pyhää elämää.
Kahden vuoden kuluessa sielunhoitaja, rippi-isä, alkoi olla vakavasti huolissaan Jumalan miehen mielenterveydestä.
Tällainen jatkuva itsetutkistelu, "oman navan kaivelu" aikamme kielellä, ei tuonut hänelle omantunnon rauhaa.
Rakkaan Jeesuksen, Vapahtajan ja Lunastajan sijasta miehen ajatuksissa oli Kristus Tuomari, Vanginvartija, Pyöveli ja kiduttaja.
Rippi-isä käytti valtaansa ja määräsi pyhän Jumalan miehen jatkamaan opintoja.
Lain sijasta tämä alkoi nyt kahden vuoden yksinkertaisena munkkina elämisen opiskella luostarissa teologiaa ja opettaa Raamattua Wittenbergin yliopistossa.
Seitsemän vuoden luostarissa olon aikana hänestä tuli Raamatun tohtori vuonna 1512 ja hän sai Wittenbergin yliopistosta Raamatun opetuksen professuurin, jota hoiti virkauransa loppuun asti.
Kuten tiedämme, salamaniskun säikäyttämälle omantunnon aralle miehelle tapahtui jotain.
Selventääksemme asiaa voisimme verrata tätä tapahtumista esikoislestadiolaiseen kristittyyn, joka sydämestään tahtoo elää Jumalalle mieliksi.
Tähän kristillisyyteen syntynyt kasvaa Jumalan ihmisten parissa, kulkee seuroissa, noudattaa vanhempiensa ja vanhinten neuvoja ja ohjeita parhaansa mukaan, kuulee Jumalan sanaa saarnattavan niinkuin sitä tässä kristillisyydessä on aina saarnattu.
Tunnollisena ja omantunnon arkana Jumalaa pelkäävänä miehenä tai naisena hän tietää mitä omassa sydämessä on ja mitä on tullut tehtyä.
Tätä teoissa ja ajatuksissa rikkomista vastaan on tarjolla lääke, syntien tunnustaminen ja niiden uskominen anteeksi kun ne anteeksi todistetaan Jeesuksen nimessä ja veressä.
Niinkuin von Staupnitz Jumalan miehelle melkein päivittäin todisti synnit anteeksi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimessä aina taivasta myöten.
Vaan jotain jäi puuttumaan, tietoisuus että kohta taas lankean, tahallisesti tai tahattomasti - ja voi minua jos tahallani syntiä teen.
Pelko.
Jumalan pelko.
Nyt - jos tapahtuu niinkuin tapahtui kertomuksemme pyhälle miehelle - tämä esikoislestadiolainen omantunnonarka uskova ihminen tarttuu pyhään Raamattuun.
ei vain pintapuolisesti
vaan pyhän miehen tavoin kerrassaan uppoutuu sen seuraan ja alkaa selvittää, mitä sinne on oikeasti kirjoitettu.
tajuaa, että Tuhlaajapoika vertaus selitetään tässä kristillisyydessä aivan väärin.
niin voi käydä niinkuin kävi pyhälle Jumalan miehelle
hän kohtaa Raamatun äärellä Kristuksen itsensä.
ei jotain ihmisten luomia mielikuvia tai opinkappaleita.
vaan elävän Herran Jeesuksen, joka kolmantena päivänä nousi kuolleista kirjoitusten mukaan.
kertomuksemme pyhän Martti Toursilaisen kaima sanoi, että hänelle tapahtui jotain, joka oli kuin uudestisyntyminen.
unelmiemme esikoislestadiolainen hurskas sanoo, että hänelle tapahtui jotain, joka oli kuin uudestisyntyminen.
ennen olimme Hänestä vain kuulleet kerrottavan, mutta nyt olemme itse Hänet tavanneet.
ja kaikki muuttui
sillä Hän muutti kaiken
ei noin vaan kaupan hyllyltä quick fix
ei noin vain lapsen syyllisyyttä että on näpistänyt ja äidin anteeksianto
vaan melkoisen tien kautta, jossa mielenterveys voi horjua ja jossa ollaan elämän ja kuoleman rajoilla.
pyhä Jumalan mies ei vain lukenut ja ymmärtänyt asioita Raamatusta, löytänyt ylösnousseen Jeesuksen armollisena vapahtajana.
vaan hän kävi tosi toimiin.
henkensä uhalla.
sieltä tultiin kaupittelemaan Jumalan armoa, viikko vapautusta kiirastulesta äitimuorille kahdella guldenilla, kuukausi neljällä.
Lapin vanhimpien allekirjoitus - näin se tapahtuu.
jytky tuli.
taivaasta
Jumalan miehen kautta, joka ei vaiennut.
mutta se mies oli kutsuttu omasta joukosta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)