Saturnalia, aurinko ja joulu

Rooma Capitol
vasemmalla kolme pylvästä Vespasianus, Titus, keskellä Septimus Severuksen triumfikaari
oikealla Saturnuksen temppelin rauniot
kuva wikimedia

Anonyymi kommentoi joulun ajankohtaa esittäen useampia teesejä, jotka mielestäni ovat kaikki asiallisesti virheellisiä. Olen lisännyt numerot:

"1. Saturnalia ei ollut mikään auringon juhla, vaan roomalaisella seudulla vietetty sadonkorjuujuhla.
2. Se on siis roomalainen vastine juutalaisten lehtimajajuhlalle.
3. Ja sen ajoitus on satokauden päätteeksi.
4. Aurinkoa ei Saturnaliassa juhlittu, vaan satoa,
5. ja sadonkorjuun jumalaa roomalaisessa uskomusmaailmassa edustanutta Saturnusta.
6. Saturnushan tarkoittaa suomeksi satoa.
7. Auringon juhlinta on eri asia. Sitäkin roomalaiset tekivät, mutta pääasiassa syksyllä."
Anonyymi

1. Annan alempana Saturnalia juhlasta lainauksen, jossa annetaan siitä tietoa. Lue koko artikkeli.

2. Sekavuus Sukkot eloi lehtimajanjuhlista on aika perustava, sillä ei ole Raamatussa mitään tekemistä sadonkorjuun kanssa vaan se on Egyptistä lähdön muistamista. Sadonkorjuun juhla on sadonkorjuun aikaan Raamatun Israelissa loppukeväästä, Shavuot viikkojuhla, joka on kristittyjen helluntai.
(Antiikin roomalaisten näkemyksien väärinkäsitykseen voi vaikuttaa se, että on säilynyt roomalaisen historioitsijan kuvaus lehtimajanjuhlista Jerusalemissa, jossa hänellä ei ole mitään todellista käsitystä, mistä tässä juutalaisten juhlassa on kysymys.)

3. Roomassa maanviljely oli syvästi arvostettu asia ja ylimystö tahtoi omistaa maatiloja. Tuotannon perusta on leipävilja, jonka lisäksi tietenkin viini ja monet muut viljelykasvit. Italiassa samoin kuin Raamatun ajan Israelissa eletään Välimeren luonnon rytmissä, ja maanviljelijät vievät siemenet peltoon syksyllä sateita toivoen. Satokauden päätös eli elonkorjuun iloinen aika on loppukeväästä touko-kesäkuussa, Roomassa joskus vielä heinäkuussakin satoa korjattiin. Juutalaisten suuri sadonkorjuun juhla on Shavuot, kristittyjen helluntai. Esimerkiksi viinirypäleet sen sijaan kypsyvät elo-syyskuussa.

4. Annan tekstin tästä alempana.

5. Saturnalia on Saturnuksen juhla.

Saturn (Latin: Saturnus) was a god in ancient Roman religion, and a character in myth. Saturn is a complex figure because of his multiple associations and long history. He was the first god of the Capitol, known since the most ancient times as Saturnius Mons, and was seen as a god of generation, dissolution, plenty, wealth, agriculture, periodical renewal and liberation. In later developments he came to be also a god of time. His reign was depicted as a Golden Age of plenty and peace. The Temple of Saturn in the Roman Forum housed the state treasury. In December, he was celebrated at what is perhaps the most famous of the Roman festivals, the Saturnalia, a time of feasting, role reversals, free speech, gift-giving and revelry. Saturn the planet and Saturday are both named after the god.
wikipedia

Saturnus on siemenen ja kylvön jumaluus, ei niinkään sadonkorjuun. Tosin uskottiin, että muinaisena Kultaisena Aikana, jota saturnalia juhlassa muisteltiin, hän opetti ihmisille maanviljelyn. Lauantai on Saturday Saturni dies.

Saturn, Latin Saturnus,  in Roman religion, the god of sowing or seed. The Romans equated him with the Greek agricultural deity Cronus.
Saturn’s cult partner was the obscure goddess Lua, whose name is connected with lues (plague, or destruction); but he was also associated with Ops, another obscure goddess (perhaps the goddess of abundance), the cult partner of Consus, probably a god of grain storage.
In Roman myth Saturn was identified with the Greek Cronus. Exiled from Olympus by Zeus, he ruled Latium in a happy and innocent golden age, where he taught his people agriculture and other peaceful arts.
Saturn’s great festival, the Saturnalia, became the most popular of Roman festivals, and its influence is still felt in the celebration of Christmas and the Western world’s New Year. The Saturnalia was originally celebrated on December 17, but it was later extended to seven days. It was the merriest festival of the year: all work and business were suspended; slaves were given temporary freedom to say and to do what they liked; certain moral restrictions were eased; and presents were freely exchanged.
The weekday Saturday (Latin Saturni dies) was named for Saturn.
Encyclopaedia Britannica

6. Latinan sana Saturnus tulee etruskien kielestä eikä sen merkitystä tiedetä.

7. Katso oheinen lainaus


Saturnalia

Although probably the best-known Roman holiday, Saturnalia as a whole is not described from beginning to end in any single ancient source. Modern understanding of the festival is pieced together from several accounts dealing with various aspects.

The Saturnalia was the dramatic setting of the multivolume work of that name by Macrobius, a Latin writer from late antiquity who is the major source for information about the holiday. In one of the interpretations in Macrobius's work, Saturnalia is a festival of light leading to the winter solstice, with the abundant presence of candles symbolizing the quest for knowledge and truth.

The renewal of light and the coming of the new year was celebrated in the later Roman Empire at the Dies Natalis of Sol Invictus, the "Birthday of the Unconquerable Sun," on December 25.
wikipedia

Aukusti....
Muistutan vielä, että kyseessä on myöhäisantiikki ja aurinkojumala Solin nousu suosioon Rooman hovissa 200-luvulla jKr.

Yhteys Kristuksen ja Sol invictus välillä oli niin vahva, että kirkkoisä Augustinus joutui asiaan puuttumaan 400-luvun taitteessa "Kristus ei ole Sol"

Pohdintaa: Christmas - New Catholic Encyclopedia

Vuonna 1908 katolisen kirkon hyväksynnän saanut (nihil obstat) artikkeli sisältää kirkkohistorian lähteisiin nojaavaa pohdintaa joulun ajankohdasta.

Teksti on hieman syvää kahlattavaa, mutta sisältää käsittääkseni kaikki apologia.fi artikkelissa esiin nostetut seikat antaen tarkkoja viitteitä patristisiin lähteisiin.

Ei mitään uutta auringon alla siis.

Kysymykseen Konstantinus Suuren roolista Lännen joulun ajankohdan asettamisesta joulukuun 25. teksti antaa ainoastaan tuon viittauksen Khrysostomukseen. Artikkelin varsin perusteellisen kirjoittajan tiuhaan haaviin olisi varmasti tarttunut tuolta ajalta säilyneitä referenssejä, jos sellaisia olisi.

Johtopäätöksissään artikkelin kirjoittaja torjuu täysin ajatuksen, että joulun läntinen ajankohta liittyisi Roomassa vietettyyn Saturnalia juhlaan tai sen tyyppisiin muihin pakanallisiin aurinkoon liittyviin juhliin. Hän ei anna mitään perusteluja näkemykselleen ja sitten merkillisesti viittaa talvipäivän seisaukseen selityksenä. (En ymmärrä artikkelin logiikkaa tässä lyhyessä yhteenvedossa).

Läntisen juhlan 25. joulukuuta alkuperää kirjoittaja nimenomaan ei vedä idästä, vaan sanoo, että ajoitus tulee itään lännestä myöhemmin taistelussa areiolaisen kirkon kanssa.

350-luvulla joulua vietetään Roomassa 25.12. ja Khrysostomos sanoo, että se oli keisarin asetus. Tähän meidän kai on tyytyminen.

Mielenkiintoista ja haastavaa!

Christmas - New Catholic Encyclopedia (4)

8. Natalis Invicti
The well-known solar feast, however, of Natalis Invicti, celebrated on 25 December, has a strong claim on the responsibility for our December date.

For the history of the solar cult, its position in the Roman Empire, and syncretism with Mithraism, see Cumont's epoch-making "Textes et Monuments" etc., I, ii, 4, 6, p. 355.

Mommsen (Corpus Inscriptionum Latinarum, 12, p. 338) has collected the evidence for the feast, which reached its climax of popularity under Aurelian in 274. Filippo del Torre in 1700 first saw its importance; it is marked, as has been said, without addition in Philocalus' Calendar.

It would be impossible here even to outline the history of solar symbolism and language as applied to God, the Messiah, and Christ in Jewish or Christian canonical, patristic, or devotional works. Hymns and Christmas offices abound in instances; the texts are well arranged by Cumont (op. cit., addit. Note C, p. 355).

The earliest rapprochement of the births of Christ and the sun is in Cyprian, "De pasch. Comp.", xix, "O quam præclare providentia ut illo die quo natus est Sol . . . nasceretur Christus." — "O, how wonderfully acted Providence that on that day on which that Sun was born . . . Christ should be born."

In the fourth century, Chrysostom, "del Solst. Et Æquin." (II, p. 118, ed. 1588), says: "Sed et dominus noster nascitur mense decembris . . . VIII Kal. Ian. . . . Sed et Invicti Natalem appelant. Quis utique tam invictus nisi dominus noster? . . . Vel quod dicant Solis esse natalem, ipse est Sol iustitiæ." — "But Our Lord, too, is born in the month of December . . . the eight before the calends of January [25 December] . . ., But they call it the 'Birthday of the Unconquered'. Who indeed is so unconquered as Our Lord . . .? Or, if they say that it is the birthday of the Sun, He is the Sun ofJustice."

Already Tertullian (Apol., 16; cf. Ad. Nat., I, 13; Orig. c. Cels., VIII, 67, etc) had to assert that Sol was not the Christians' God; Augustine (Tract xxxiv, in Joan. In P.L., XXXV, 1652) denounces the heretical identification of Christ with Sol.

Pope Leo I (Serm. xxxvii in nat. dom., VII, 4; xxii, II, 6 in P.L., LIV, 218 and 198) bitterly reproves solar survivals — Christians, on the very doorstep of the Apostles' basilica, turn to adore the rising sun.

Sun-worship has bequeathed features to modern popular worship in Armenia, where Christians had once temporarily and externally conformed to the cult of the material sun (Cumont, op. cit., p. 356).

But even should a deliberate and legitimate "baptism" of a pagan feast be seen here no more than the transference of the date need be supposed. The "mountain-birth" of Mithra and Christ's in the "grotto" have nothing in common: Mithra's adoring shepherds (Cumont, op. cit., I, ii, 4, p. 304 sqq.) are rather borrowed from Christian sources than vice versa.


9. Other theories of pagan origin
The origin of Christmas should not be sought in the Saturnalia (1-23 December) nor even in the midnight holy birth at Eleusis (see J.E. Harrison, Prolegom., p. 549) with its probable connection through Phrygia with the Naasene heretics, or even with the Alexandrian ceremony quoted above; nor yet in rites analogous to the midwinter cult at Delphi of the cradled Dionysus, with his revocation from the sea to a new birth (Harrison, op. cit., 402 sqq.).



10. The astronomical theory
Duchesne (Les origines du culte chrétien, Paris, 1902, 262 sqq.) advances the "astronomical" theory that, given 25 March as Christ's death-day [historically impossible, but a tradition old as Tertullian (Adv. Jud., 8)], the popular instinct, demanding an exact number of years in a Divine life, would place His conception on the same date, His birth 25 December.

This theory is best supported by the fact that certain Montanists (Sozomen, Church History VII.18) kept Easter on 6 April; both 25 December and 6 January are thus simultaneously explained. The reckoning, moreover, is wholly in keeping with the arguments based on number and astronomy and "convenience", then so popular. Unfortunately, there is no contemporary evidence for the celebration in the fourth century of Christ's conception on 25 March.

11. Conclusion
The present writer in inclined to think that, be the origin of the feast in East or West, and though the abundance of analogous midwinter festivals may indefinitely have helped the choice of the December date, the same instinct which set Natalis Invicti at the winter solstice will have sufficed, apart from deliberate adaptation or curious calculation, to set the Christian feast there too.

Quoted from New Catholic Encyclopedia (formatting added by me)
Copyright © 2009 by Kevin Knight. Dedicated to the Immaculate Heart of Mary.

Christmas - New Catholic Encyclopedia (3)

7. Rome
At Rome the earliest evidence is in the Philocalian Calendar (P.L., XIII, 675; it can be seen as a whole in J. Strzygowski, Kalenderbilder des Chron. von Jahre 354, Berlin, 1888), compiled in 354, which contains three important entries. In the civil calendar 25 December is marked "Natalis Invicti".

In the "Depositio Martyrum" a list of Roman or early and universally venerated martyrs, under 25 December is found "VIII kal. ian. natus Christus in Betleem Iudeæ". On "VIII kal. mart." (22 February) is also mentioned St. Peter's Chair. 

In the list of consuls are four anomalous ecclesiastical entries: the birth and death days of Christ, the entry into Rome, and martyrdom of Saints Peter and Paul. The significant entry is "Chr. Cæsare et Paulo sat. XIII. hoc. cons. Dns. ihs. XPC natus est VIII Kal. ian. d. ven. luna XV," i.e. during the consulship of (Augustus) Cæsar and Paulus Our Lord Jesus Christ was born on the eighth before the calends of January (25 December), a Friday, the fourteenth day of the moon. The details clash with tradition and possibility. The epact, here XIII, is normally XI; the year is A.U.C. 754, a date first suggested two centuries later; in no year between 751 and 754 could 25 December fall on a Friday; tradition is constant in placing Christ's birth on Wednesday. Moreover the date given for Christ's death (duobus Geminis coss., i.e. A.D. 29) leaves Him only twenty eight, and one-quarter years of life. Apart from this, these entries in a consul list are manifest interpolations. 

But are not the two entries in the "Depositio Martyrum" also such? Were the day of Christ's birth in the flesh alone there found, it might stand as heading the year of martyrs' spiritual natales; but 22 February is there wholly out of place. Here, as in the consularfasti, popular feasts were later inserted for convenience' sake. The civil calendar alone was not added to, as it was useless after the abandonment of pagan festivals. So, even if the "Depositio Martyrum" dates, as is probable, from 336, it is not clear that the calendar contains evidence earlier than Philocalus himself, i.e. 354, unless indeed pre-existing popular celebration must be assumed to render possible this official recognition. 

St. Ambrose (de virg., iii, 1 in P.L., XVI, 219) preserves the sermon preached by Pope Liberius I at St. Peter's, when, on Natalis Christi, Ambrose' sister, Marcellina, took the veil. This pope reigned from May, 352 until 366, except during his years of exile, 355-357. If Marcellina became a nun only after the canonical age of twenty-five, and if Ambrose was born only in 340, it is perhaps likelier that the event occurred after 357. Though the sermon abounds in references appropriate to the Epiphany (the marriage at Cana, the multiplication of loaves, etc.), these seem due (Kellner, op. cit., p. 109) to sequence of thought, and do not fix the sermon to 6 January, a feast unknown in Rome till much later. Usener, indeed, argues (p. 272) that Liberius preached it on that day in 353, instituting the Nativity feast in the December of the same year; but Philocalus warrants our supposing that if preceded his pontificate by some time, though Duchesne's relegation of it to 243 (Bull. crit., 1890, 3, pp. 41 sqq.) may not commend itself to many. 

In the West the Council of Saragossa (380) still ignores 25 December (see can. xxi, 2). Pope Siricius, writing in 385 (P.L., XII, 1134) to Himerius in Spain, distinguishes the feasts of the Nativity and Apparition; but whether he refers to Roman or to Spanish use is not clear. 

Ammianus Marcellinus (XXI, ii) and Zonaras (Ann., XIII, 11) date a visit of Julian the Apostate to a church at Vienne in Gaul on Epiphany and Nativity respectively. Unless there were two visits, Vienne in A.D. 361 combined the feasts, though on what day is still doubtful. 

By the time of Jerome and Augustine, the December feast is established, though the latter (Epp., II, liv, 12, in P.L., XXXIII, 200) omits it from a list of first-class festivals. 

From the fourth century every Western calendar assigns it to 25 December. 

At Rome, then, the Nativity was celebrated on 25 December before 354; in the East, at Constantinople, not before 379, unless with Erbes, and against Gregory, we recognize it there in 330. 

Hence, almost universally has it been concluded that the new date reached the East from Rome by way of the Bosphorus during the great anti-Arian revival, and by means of the orthodox champions. 

De Santi (L'Orig. delle Fest. Nat., in Civiltæ Cattolica, 1907), following Erbes, argues that Rome took over the Eastern Epiphany, now with a definite Nativity colouring, and, with as increasing number of Eastern Churches, placed it on 25 December; later, both East and West divided their feast, leaving Ephiphany on 6 January, and Nativity on 25 December, respectively, and placing Christmas on 25 December and Epiphany on 6 January. The earlier hypothesis still seems preferable.


Quoted from New Catholic Encyclopedia (formatting added by me)
Copyright © 2009 by Kevin Knight. Dedicated to the Immaculate Heart of Mary.

Christmas - New Catholic Encyclopedia (2)

4. Jerusalem
In 385, Silvia of Bordeaux (or Etheria, as it seems clear she should be called) was profoundly impressed by the splendid Childhood feasts at Jerusalem. They had a definitely "Nativity" colouring; the bishop proceeded nightly to Bethlehem, returning to Jerusalem for the day celebrations. The Presentation was celebrated forty days after. But this calculation starts from 6 January, and the

feast lasted during the octave of that date. (Peregr. Sylv., ed. Geyer, pp. 75 sq.)  Again (p. 101) she mentions as high festivals Easter and Epiphany alone. 

In 385, therefore, 25 December was not observed at Jerusalem. 

This checks the so-called correspondence between Cyril of Jerusalem (348-386) and Pope Julius I (337-352), quoted by John of Nikiû (c. 900) to convert Armenia to 25 December (see P.L., VIII, 964 sqq.). Cyril declares that his clergy cannot, on the single feast of Birth and Baptism, make a double procession to Bethlehem and Jordan. (This later practice is here an anachronism.) He asks Julius to assign the true date of the nativity "from census documents brought by Titus to Rome"; Julius assigns 25 December. Another document (Cotelier, Patr. Apost., I, 316, ed. 1724) makes Julius write thus to Juvenal of Jerusalem (c. 425-458), adding that Gregory Nazianzen at Constantinople was being criticized for "halving" the festival. 

But Julius died in 352, and by 385 Cyril had made no change; indeed, Jerome, writing about 411 (in Ezech., P.L., XXV, 18), reproves Palestine for keeping Christ's birthday (when He hid Himself) on the Manifestation feast. 

Cosmas Indicopleustes suggests (P.G., LXXXVIII, 197) that even in the middle of the sixth century Jerusalem was peculiar in combining the two commemorations, arguing from Luke 3:23 that Christ's baptism day was the anniversary of His birthday. The commemoration, however, of David and James the Apostle on 25 December at Jerusalem accounts for the deferred feast. Usener, arguing from the "Laudatio S. Stephani" of Basil of Seleucia (c. 430. — P.G., LXXXV, 469), thinks that Juvenal tried at least to introduce this feast, but that Cyril's greater name attracted that event to his own period.

5. Antioch
In Antioch, on the feast of St. Philogonius, Chrysostom preached an important sermon. The year was almost certainly 386, though Clinton gives 387, and Usener, by a long rearrangement of the saint's sermons, 388 (Religionsgeschichtl. Untersuch., pp. 227-240). But between February, 386, when Flavian ordained Chrysostom priest, and December is ample time for the preaching of all the sermons under discussion. (See Kellner, Heortologie, Freiburg, 1906, p. 97, n. 3). In view of a reaction to certain Jewish rites and feasts, Chrysostom tries to unite Antioch in celebrating Christ's birth on 25 December, part of the community having already kept it on that day for at least ten years. In the West, he says, the feast was thus kept, anothen; its introduction into Antioch he had always sought, conservatives always resisted. This time he was successful; in a crowded church he defended the new custom. It was no novelty; from Thrace to Cadiz this feast was observed — rightly, since its miraculously rapid diffusion proved its genuineness. Besides, Zachary, who, as high-priest, entered the Temple on the Day of Atonement, received therefore announcement of John's conception in September; six months later Christ was conceived, i.e. in March, and born accordingly in December.

Finally, though never at Rome, on authority he knows that the census papers of the Holy Family are still there. [This appeal to Roman archives is as old as Justin Martyr (First Apology 34-35) and Tertullian (Adv. Marc., IV, 7, 19). Julius, in the Cyriline forgeries, is said to have calculated the date from Josephus, on the same unwarranted assumptions about Zachary as did Chrysostom.] Rome, therefore, has observed 25 December long enough to allow of Chrysostom speaking at least in 388 as above (P.G., XLVIII, 752, XLIX, 351).


6. Constantinople
In 379 or 380 Gregory Nazianzen made himself exarchos of the new feast, i.e. its initiator, in Constantinople, where, since the death of Valens, orthodoxy was reviving. His three Homilies (see Hom. xxxviii in P.G., XXXVI) were preached on successive days (Usener, op. cit., p. 253) in the private chapel called Anastasia. On his exile in 381, the feast disappeared.

According, however, to John of Nikiû, Honorius, when he was present on a visit, arranged with Arcadius for the observation of the feast on the Roman date. Kellner puts this visit in 395; Baumstark (Oriens Chr., 1902, 441-446), between 398 and 402. The latter relies on a letter of Jacob of Edessa quoted by George of Beeltân, asserting that Christmas was brought to Constantinople by Arcadius and Chrysostom from Italy, where, "according to the histories", it had been kept from Apostolic times. Chrysostom's episcopate lasted from 398 to 402; the feast would therefore have been introduced between these dates by Chrysostom bishop, as at Antioch by Chrysostom priest. But Lübeck (Hist. Jahrbuch., XXVIII, I, 1907, pp. 109-118) proves Baumstark's evidence invalid. More important, but scarcely better accredited, is Erbes' contention (Zeitschrift f. Kirchengesch., XXVI, 1905, 20-31) that the feast was brought in by Constantine as early as 330-35.

Quoted from New Catholic Encyclopedia (formatting added by me)
Copyright © 2009 by Kevin Knight. Dedicated to the Immaculate Heart of Mary.

Christmas - New Catholic Encyclopedia (1)

Lainaan suoraan otteita NCE artikkelista Christmas kohdasta Early Celebrations. Tekstissä olevat linkit ovat saman tietosanakirjan artikkeleihin. Numeroin poimimani lainaukset ja lisään kappalejakoa, kursiivia, lihavointia ym. selventääkseni varsin tiivistä tekstiä.


1. Christmas was not among the earliest festivals of the Church. Irenaeus and Tertullian omit it from their lists of feasts; Origen, glancing perhaps at the discreditable imperial Natalitia, asserts (in Lev. Hom. viii in Migne, P.G., XII, 495) that in the Scriptures sinners alone, not saints, celebrate their birthday; Arnobius (VII, 32 in P.L., V, 1264) can still ridicule the "birthdays" of the gods.

2. Alexandria

The first evidence of the feast is from Egypt. About A.D. 200, Clement of Alexandria (Stromata I.21) says that certain Egyptian theologians "over curiously" assign, not the year alone, but the day of Christ's birth, placing it on 25 Pachon (20 May) in the twenty-eighth year of Augustus. [Ideler (Chron., II, 397, n.) thought they did this believing that the ninth month, in which Christ was born, was the ninth of their own calendar.] Others reached the date of 24 or 25 Pharmuthi (19 or 20 April). With Clement's evidence may be mentioned the "De paschæ computus", written in 243 and falsely ascribed to Cyprian (P.L., IV, 963 sqq.), which places Christ's birth on 28 March, because on that day the material sun was created.

But Lupi has shown (Zaccaria, Dissertazioni ecc. del p. A.M. Lupi, Faenza, 1785, p. 219) that there is no month in the year to which respectable authorities have not assigned Christ's birth. 

Clement, however, also tells us that the Basilidians celebrated the Epiphany, and with it, probably, the Nativity, on 15 or 11 Tybi (10 or 6 January). 

At any rate this double commemoration became popular, partly because the apparition to the shepherds was considered as one manifestation of Christ's glory, and was added to the greater manifestations celebrated on 6 January; partly because at the baptism-manifestation many codices (e.g. Codex Bezæ) wrongly give the Divine words as sou ei ho houios mou ho agapetos, ego semeron gegenneka se (Thou art my beloved Son, this day have I begotten thee) in lieu of en soi eudokesa (in thee I am well pleased), read in Luke 3:22.

• Abraham Ecchelensis (Labbe, II, 402) quotes the Constitutions of the Alexandrian Church for a dies Nativitatis et Epiphaniæ in Nicæan times; 
• Epiphanius (Hær., li, ed. Dindorf, 1860, II, 483) quotes an extraordinary semi-Gnostic ceremony at Alexandria in which, on the night of 5-6 January, a cross-stamped Korê was carried in procession round a crypt, to the chant, "Today at this hour Korê gave birth to the Eternal"; 
• John Cassian records in his "Collations" (X, 2 in P.L., XLIX, 820), written 418-427, that the Egyptian monasteries still observe the "ancient custom"; but on 29 Choiak (25 December) and 1 January, 433, 
• Paul of Emesa preached before Cyril of Alexandria, and his sermons (see Mansi, IV, 293; appendix to Act. Conc. Eph.) show that the December celebration was then firmly established there, and calendars prove its permanence. 

The December feast therefore reached Egypt between 427 and 433.

3. Cyprus, Mesopotamia, Armenia, Asia Minor

In Cyprus, at the end of the fourth century, Epiphanius asserts against the Alogi (Hær., li, 16, 24 in P.G., XLI, 919, 931) that Christ was born on 6 January and baptized on 8 November.

Ephraem Syrus (whose hymns belong to Epiphany, not to Christmas) proves that Mesopotamia still put the birth feast thirteen days after the winter solstice; i.e. 6 January; 

Armenia likewise ignored, and still ignores, the December festival. (Cf. Euthymius, "Pan. Dogm.", 23 in P.G., CXXX, 1175; Niceph., "Hist. Eccl,", XVIII, 53 in P.G., CXLVII, 440; Isaac, Catholicos of Armenia in eleventh or twelfth century, "Adv. Armenos", I, xii, 5 in P.G., CXXII, 1193; Neale, "Holy Eastern Church", Introd., p. 796). 

In Cappadocia, Gregory of Nyssa's sermons on St. Basil (who died before 1 January, 379) and the two following, preached on St. Stephen's feast (P.G., XLVI, 788; cf, 701, 721), prove that in 380 the 25th December was already celebrated there, unless, following Usener's too ingenious arguments (Religionsgeschichtliche Untersuchungen, Bonn, 1889, 247-250), one were to place those sermons in 383. Also, Asterius of Amaseia (fifth century) and Amphilochius of Iconium (contemporary of Basiland Gregory) show that in their dioceses both the feasts of Epiphany and Nativity were separate (P.G., XL, 337 XXXIX, 36).

Quoted from New Catholic Encyclopedia (formatting added by me)
Copyright © 2009 by Kevin Knight. Dedicated to the Immaculate Heart of Mary.

Tiesitkö, Maria?

Onko joulu sittenkin alunperin kristillinen juhla?

His Name Shall be Called Wonderful. Jes 9:5
Simon Dewey

Areiopagi.fi verkkolehden päätoimittaja diplomi-insinööri Miikka Niirasen 19.12.2013 kolumni on raikas ja kiinnostava keskustelu joulun ajankohdan alkuperästä.

Artikkelissa ajankohdan pohdinta etenee näin (poimintoja tekstistä):

Ensinnäkin, parhaat pakanalliset ehdokkaat joulun esiasteiksi eivät ole niin vakuuttavia kuin aiemmin on uskottu. Esimerkiksi joulukuun 25. päivän “Voittamattoman auringon” juhlan perusti keisari Aurelianus vasta vuonna 274 jKr. ehkä osin vastavedoksi kristityille jo tärkeäksi tulleelle päivälle.

Toiseksi, muut varteenotettavat kandidaatit aikansa aurinkokulttien joukosta puolestaan viettivät omia juhliaan jo elokuussa. Lisäksi antiikin roomalaisten Saturnalia-festivaalilla ei ole läheisestä ajankohdastaan huolimatta todettu vakuuttavaa historiallista yhteyttä varhaisten joulun ajankohtaa laskeskelevien kristittyjen kanssa. Liturgiikan professori Thomas J. Talleyn mukaan joulun päivämäärä nimittäin juontanee juurensa Jeesuksen ristinkuoleman ajankohtaan eli ensimmäiseen pitkäperjantaihin.

Kun tämä päivämäärä haluttiin kääntää Rooman valtakunnan länsiosassa noudatettuun juliaaniseen kalenteriin, päädyttiin Jeesuksen kuolinvuoden pitkäperjantaina pitämään lopulta maaliskuun 25. päivää. Valtakunnan itäosissa puolestaan noudatettiin kreikkalaista kalenteria, jonka Artemisios-kuun 6. päivä vastasi mainittua Nisanin neljättätoista. Kun Itä-Roomassa myöhemmin siirryttiin juliaaniseen kalenteriin 300-luvulla, Jeesuksen kuolinpäivänä alettiin pitää uuden kalenterin mukaista huhtikuun kuudetta.

Kuinka tämä kaikki sitten liittyy jouluun? Sehän on kirkkovuodessa aivan eri aikaan kuin pääsiäinen. Se liittyy jouluun siten, että varhaisten kristittyjen aikaisessa rabbiinisessa juutalaisuudessa oli tapana uskoa suurten profeettojen syntyvän samana päivänä kuin he kuolevat. Ylipäänsä merkittävien pelastushistoriallisten tapahtumien uskottiin tapahtuvan aina samaan vuodenaikaan.

Toisin sanoen kristityt laskivat lännessä Jeesuksen sikiämis- ja kuolinpäivästä yhdeksän kuukautta eteenpäin ja päättelivät Jeesuksen syntymäpäivän olevan 25. joulukuuta. Idässä suoritettiin sama laskutoimitus ja päädyttiin huhtikuun kuudennesta tammikuun kuudenteen. 300-luvun aikana ja sen jälkeen juhlapyhät siirtyivät vähitellen kirkon sisällä idästä länteen ja lännestä itään, niin että molemmat päivämäärät lopulta tunnettiin pääosin puolin ja toisin.

Nykyään vietämme läntisessä kristikunnassa tuota itäistä joulupäivää loppiaisen nimellä. Sitävastoin idän ortodoksisessa kirkossa tammikuun 6. päivän “teofania” on edelleen hiukan merkittävämpi pyhäpäivä kuin joulukuun 25. päivä. Lisäksi jotkin vanhat itäiset kirkkokunnat, kuten Armenian apostolinen kirkko, juhlivat joulua yhä edelleen ainoastaan tammikuun kuudentena päivänä. Silloin he viettävät juhlaa Jeesuksen syntymän, kasteen ja koko julkista toimintaa edeltävän elämän kunniaksi.

Kaiken kaikkiaan Jeesuksen syntymäpäivän määrittäminen ja juhliminen oli pitkä prosessi, joka sisälsi pitkän ajan kuluessa lisäksi monia muitakin arvioita kuin nykyisin tuntemamme kirkkovuoden juhlapäivät.

Lue koko artikkeli areiopagi.fi

Mutta Konsta...
Kovasti skannasin tässä artikkelissa läntisen joulunvieton ajankohdan kannalta ratkaisevaa hahmoa, keisari Konstantinus Suurta (272-337).

Vaan aivan statistin roolin hän valitettavasti tekstissä saa ja mainitaan kuin ohimennen. Kirkkoisä Kyprianuksen kohdalla artikkeli mainitsee, että Konstantinus Suuren määräyksestä joulua ryhdyttiin viettämään 25. joulukuuta - tämä on ymmärretty perinteisesti suositun auringon juhlan, pimeimmän ajan heikkoa aurinkoa vahvistavan saturnalian antamiseksi Kristukselle, kuten artikkelissa kerrotaan.

Krysostomos edusti itäistä perinnettä, joka vasta omaksui Kristuksen syntyäjuhlan viettoa 25. joulukuuta keisari Konstantinuksen määräyksestä. Siihen asti itäinen perinne juhli sekä Jeesuksen syntymää että kastetta 6. tammikuuta. Nykyään lännessä 6. tammikuuta muistetaan itämaan tietäjiä ja idässä Jeesuksen kastetta.
areiopagi.fi

[Tietääkseni idän ortodoksit viettävät joulua tammikuun 6. Ainakin täällä Betlehemissä he niin tekevät...]

Minusta on aivan olennaista tutustua kolmannella vuosisadalla jKr. Rooman valtakunnassa suosituksi tulleeseen sol invictus kulttiin. Artikkelissa viitataan keisari Aurelianuksen ajalta (keisarina 270-75) ja väitetään, että vasta hän olisi sen perustanut vastavetona kristittyjen 25.12 päivälle. Haastava ajatus.

Voittamaton aurinko oli Konstantinuksen lempijumala, kuten hänen lyöttämänsä rahatkin osoittavat. Kun Julianus Luopio (331-363) halusi palauttaa valtakunnan takaisin perinteisille juurilleen, hän nosti Auringon taas kunniaan - jälkipolville on säilynyt autenttinen oratio, jossa keisari Julianus auringosta kovin ihaillen kertoo.

Juuri voittamaton auringon kautta Voittaja Kristus tavoitti kenraali Konstantinuksen sydämen - Milvian sillan ratkaisutaisutaistelun 28. 10. 312 aattona hän näki merkin juuri auringossa!

Konstantinuksen lyöttämästä rahasta rekonstruoitu labarum
kuva wikimedia

in hoc signae vinces ei ollut häpeällinen teloitusväline risti, jonka käytön keisari kielsi. Risti yleistyi Ihmisen Pojan merkkinä vasta myöhemmin bysantin aikana.

Näky oli labarum, kreikan kirjaimet Khi ja Rho, joka maalattiin sotilaiden kilpiin ja kypäriin taistelun aattona. Tämä merkki on dokumentoitu myös numismaattisesti - Konstantinuksen rahassa oleva sotilas kantaa labarumia, josta kuvan viiri on rekonstruoitu (kultaisissa ympyröissä oli kuvia, joita rahasta ei voi tunnistaa).

Muinaiset suomalaiset auttoivat myös aurinkoa osallistuen sen heikkouteen ja voimaan, tulilintu kokko sai kunniakseen melkoiset roihut sekä talvipäivän seisauksen että kesän auringon voittoisan päivän aikaan.

Mielenkiintoista!

Kirkosta eroava tuhoutuu?

Heprealaiskirje varottaa vakavasti luopumisesta uskosta, joka näkyy oman seurakuntakokouksen jättämisenä - mikä nykyajan Suomessa vastaa kirkosta eroamista liittymättä mihinkään muuhun kristilliseen yhteisöön.

Hep 10:39 on käännetty vuoden 1992 Kirkkoraamatussa näin
"Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa."

Vuoden 1938 Kirkkoraamattu käänsi jakeen näin:
"Mutta me emme ole niitä, jotka vetäytyvät pois omaksi kadotuksekseen, vaan niitä, jotka uskovat sielunsa pelastukseksi."

Eroavuuksia käännöksissä

Käännösten välillä on hienovaraisia ja kuitenkin merkittäviä eroja.

- 1992 luopuvat ja joutuvat tuhoon

- 1938 vetäytyvät pois omaksi kadotukseseen

... "kadotus" sanaa 1992 käännöskomitea on ehkä pitänyt vanhahtavana ja valinnut sen sijaan "tuhoutua"

- 1992 uskovat ja pelastavat sielunsa 

- 1938 uskovat sielunsa pelastukseksi

... uudempi käännös on hyvin selkeä - pelastat sielusi uskomalla. Mutta onko tämä Heprealaiskirjeen sanoma uskosta, kuin jotain omatekoista pelastumista?

Alkuteksti

ημεις δε ουκ εσμεν υποστολης εις απωλειαν αλλα πιστεως εις περιποιησιν ψυχης

uskosta luopuvista - pois vetäytyvistä - käytetään sanaa hypostoles 

kadotus - tuho sana on apoleian

uskovat ovat pisteos 

sielun pelastus on peripoiesin psykhes

kieliopillinen rakenne toistuu Emme ole A eis B vaan C eis D

Hep 10:39 sovellutus voi siis olla näin:

Kirkosta eroavat ilmaisevat luopuvansa uskosta kadotuksekseen (tuhotumisekseen), kun taas kirkkoon kuuluvat ilmaisevat uskovansa pelastuksekseen. 

Pelastuskysymys?
Huikean individualismin aikana yksilö voi kysyä, miksi kuuluminen johonkin uskonyhteisöön olisi minulle pelastuskysymys? Usko on yksityisasia, voinhan minä uskoa vaikka en kuuluisi mihinkään kristilliseen yhteisöön. Liittyikö Osmo Tiililä muka johonkin kirkkoon eroamisensa jälkeen? Seppo A. Teinonen erosi kirkosta ja liittyi katoliseen kirkkoon.

Kysytty tätä on ennenkin.

Kirkkoisä Kyprianus opetti, että kirkon ulkopuolella ei ole pelastusta. "Jolla ei ole kirkkoa äitinä, sillä ei voi olla Jumalaa isänä."

Tässä lienee paljon sekavuutta moniarvoisessa nyky-Suomessa, individualismin ja omien teiden testaamisen aikana.

Kirkossa tulisi kuulua Hyvän Paimenen ääni, joka tässä tapauksessa ei ole mitenkään mukava: "tahdottoko tekin mennä pois?"

Lähtemällä pois Jumalan Sanan saarnan, sakramenttien, kristittyjen yhteisön maailmasta Jeesuksen nimeen kastettu katkaisee yhteytensä totiseen viinipuuhun, elämän lähteeseen, ystävyytensä Jumalan Pojan kanssa ja tuhoutuu.

Samalla kirkossa kuuluu Hyvän Paimenen kutsu "tulkaa minun tyköni kaikki työtätekevät ja raskautetut, niin minä annan teille levon."

Eroakirkosta.fi 10-vuotistilasto

Kirkosta eroaminen

Kirkosta eroaminen on nyt helppoa. Käyttämällä tämän sivuston automaattista palvelua voit erota kirkosta joko täysin sähköisesti tai vaihtoehtoisesti lähettämällä kirjeen postitse.
Palvelun kautta on eronnut 389397 henkilöä. Eilen erosi 315.
eroakirkosta.fi

Eroakirkosta.fi -sivusto julkisti 8. joulukuuta kymmenvuotistilaston, jonka mukaan sivuston antaman palvelun kautta kirkosta on eronnut miltei tuona aikana lähes 400 000 ihmistä. Kirkolle on heidän laskelmiensa mukaan aiheutunut tästä puolen miljardin euron menetykset.

Iloa se on vahingonilokin!

Älkää lyökö laimin seurakuntaanne

On kauheaa joutua elävän Jumalan käsiin.

Muistakaa, millaista oli ennen, silloin kun te juuri olitte päässeet valoon. Te kestitte silloin monet kärsimykset ja kamppailut. Toisia teistä pilkattiin ja piinattiin katselijoiden huviksi, toiset jakoivat toveriensa kovan osan. Te kärsitte yhdessä vankilaan teljettyjen kanssa, te suostuitte iloiten siihen, että omaisuutenne riistettiin, sillä te tiesitte omistavanne parempaa, omaisuuden joka pysyy.

Älkää siis heittäkö pois rohkeuttanne, sillä se palkitaan kerran runsaasti. Kestävyys on teille tarpeen, jotta pystyisitte täyttämään Jumalan tahdon ja siten saisitte omaksenne sen, minkä hän on luvannut. Onhan sanottu näin:

-- Vähän aikaa vielä, vain vähän aikaa,
niin tulee se, jonka on määrä tulla,
eikä hän viivyttele.
Kun vanhurskas palvelijani uskoo, hän saa elää, mutta jos hän luopuu, en häntä hyväksy.
Me emme ole niitä, jotka luopuvat ja joutuvat tuhoon, vaan niitä, jotka uskovat ja pelastavat sielunsa. Hep 10:31-39

Eroa kirkosta, tule kanssamme helvettiin

Tältä taustalta nousee mottoni siinä tavallisen Matin ja Maijan tapauksessa, jossa luterilaisesta kirkosta ei erota johonkin toiseen Kristuksen valtakunnan haaraan. On vaan sellainen mukava olo, ettei tarvitse kirkollisveroa maksaa, ei lapsia tyhjän tähden kastattaa, kirkollisveroa maksaa, kirkkohäissä pappien edessä nöyristellä, kirkollisveroa maksaa, tyhmiä taikauskoisia hautajaisia järjestää, kirkollisveroa maksaa. Ja niin, että tärkein ei unohtuisi, kun eroaa kirkosta, ei tarvitse maksaa kirkollisveroa.

Kirkon laiskan tai ylivarovaisen opetuksen tähden Matilla ja Maijalla voi olla sellainen luottamus, että kyllä se tuonpuoleisuus jotenkin itsekseen järjestyy, en minä eikä minun perhekuntani enää palvele Jumalaa emmekä tahdo enää Jumalan Sanaa kuulla emmekä totella. Kunhan kiltisti elämme, tarvittaessa pappi löytyy, joka todistaa että melkein kristittyjä olimme tai ehkä hivenen rehellisempiä ja parempia ihmisiä kuin uskovat hörhöt - jotka maksoivat kirkollisveronsa vieläpä yrityksille.

Vaan eivät toki tuonpuoleiset tapahtumat ja olotilat niiden sielunrauhaa häiritse, jotka eivät usko olevansa kuolematon sielu ruumiin majassa vaan pelkkää sattumanvaraista aineen ja energian leikkiä. Syökäämme, juokaamme ja naikaamme, sillä huomenna me kuolemme!

(tuokin motto on osin Raamatusta, lainaus Epikuroksen opetuksesta 1 Kor 15:32. Epikuros veti käytännön johtopäätökset oman opettajansa, Demokritoksen, iloisesta materialistisesta ateismista ja eli niiden mukaan.)


Paimenet ja lauma?

Pietari asettaa Hermagoraksen piispaksi Markuksen seuratessa
Fresko Aquileian basilikan kryptassa. 1100-luvun Ranska
kuva wikimedia 

Miten siis ylipaimen (kr. episcopoi, lat. episcopis) ja paimenet (kr. poimen, lat. pastores) hoitavat laumaansa, joka on hajaantumassa Suomessa?

Paimentamalla heitä Ylipaimenen Sauvalla, Jumalan Sanalla - niin seurakunta toivoo ja rukoilee.

Neitsyt Marian häpeä

Kristuksen kirkon osoittama ylenpalttinen kunnia Maria Jumalansynnyttäjää kohtaan kautta koko maailman saattaa peittää Matteuksen (Joosef) ja Luukkaan (Maria) kertomusten arkisen realismin.

Mitä upein kirkollinen taide kuvaa enkeli Gabrielin ilmestymistä Marialle Nasaretissa sädehtien taivaallista kirkkautta. Sulosoinnuin kuorot ylistävät Stella Marista ja ortodoksian hienoimmat liturgiat viritetään Neitsyt Marian kunniaksi.

Luonnostaan ajattelemme, että näin oli jo alussa.

Tämä huolimaton evankeliumin lukeminen on johtanut ei vain tavallisen kansan vaan myös raamatunselittäjät harhapolulle.


Juhlava rakastelu jumalan kanssa

Leda ja joutsen
Michelangelo 1520 Rooma, Italia
kuva wikimedia

Oppineen kuivan narahtavalla äänellä asiantuntija kuin ohimennen toteaa, että keisari Augustinuksen ajan Rooman valtakunnassa kerrottiin jumaluuden ja naisen rakastelusta. "Varmaan kertomus Jeesuksen sikiämisestä on tällä tavoin yritys kertoa hänen jumalallisuudestaan sen ajan ihmisten kielellä ja käsittein." Tms.

Kreikan Ukko ylijumala Zeus tuli Ledan luo joutsenena. Tämä tapahtuma kuuluu antiikian kreikkalaisten mytologian piiriin, mutta johtaa historiaan. Leda on näet Aetolian kuningas Thestiuksen ja Spartan kuningas Tyndareouksen vaimon lapsi. Leda on kauniin Helenan äiti, jonka kaappaus johti Troijan sotaan ja lopulta tuon kaupungin tuhoon.

Aleksanteri Suuren raha. Huomaa oinaansarvet
kuva bibliotecapleyades

Olympia
Aleksanteri Suuren äiti
Tessalonikan museo
kuva livius.org

Makedonian mahtava hallitsija Aleksanteri Suuri (356-343 eKr) on kuningas Filipin (382-336) ja kuningatar Olympoksen (375-316) lapsi. Alekstaneri Suuri tajusi Egyptissä Siwan keitaan temppelissä olevansa aivan yhtä lailla jumalallista alkuperää kuin faaraot, ja alkoi kutsua Amonia isäkseen.

Aleksanterin rahoissa hänelle kuvattiin usein Amonin pyhän eläimen, oinaan, komeat sarvet.

Plutarkh Kheronealainen
Delfin museo, Kreikka
kuva plutarch

Nyt tarvittiin selvitys, miten suurjumala Amon on osallinen sotilaskeisarin syntymään. Filosofi Plutarkh Kheronealainen (46-122) on tallentanut kirjaansa Aleksanterin elämä lukuihin 1 ja 2 joitain kuvauksia tapahtumista sikiämisen aikaan.

Mukana on kuvaus, kuinka Megalopoliksen Kheros lähetettiin Delfiin kysymään oraakkelin neuvoa. Hänen tuli asettaa uhreja erityisesti Amon-jumalalle. Kheron näki overaosta, miten käärme rakasteli Olympoksen kanssa. Hänelle kerrottiin, että hän kerran vielä menettäisi näön tästä silmästä, jolla oli tirkistellyt.
(lue koko engl. teksti tästä),



Mitä tähän sanomme?
Näemme näistä kahdesta esimerkistä, että antiikin Kreikan mytologiasta tai Aleksanteri Suuren ihailijoiden parista nousevat kertomukset jumalallisesta alkuperästä ovat todella sankarillisia, salaperäisiä ja selittävät Aleksanterin kohdalla hänen valtavaa rohkeuttaan ja menestystään sotatantereella. Ledan tapauksessa yhdynnällä Zeuksen kanssa ei näytä olevan sen kummempia seurauksia, ukko mikä Ukko.

Kaikki tämä kuulostaa järkevältä, ja ehkä tällä tavoin varhaisen kirkon tutkimuksen suosta löytyy se hyllyvä hetteikkö, josta tarina Jeesuksen sikiämisestä selviää? Sen sijaan, että kysyttäisiin biologisesti, voiko nainen tulla raskaaksi ilman miestä (ei voi) koetetaan antaa funktionaalinen selitys. Samalla tavalla kuin keisari Aleksanteri Suuren kamut ruokkivat tarinaa hänen isästään Amonista, samalla tavoin varhaiset kristityt tahtoivat kertoa Jeesuksen jumalallisuudesta kehittämällä tarinaa neitsyt Mariasta.

Eh?

Sinänsä ihan järkevä teoria.

Ongelmana vain, että se ei ole totta, rakas Lotta.

Neitsyt Marian häpeä
Mikä ihme saa Jeesuksen Taivaallisen Isän heittämään Hänet ihmisten matalien ajatusten ja pilkan lokaan?

Mikä juttu tuo nyt olisi ollut koota sapattina Nasaretin väki synagoogaan, ja antaa siellä tiedoksi profeetan suun kautta, että tämän kylän tyttö tulee kohtapikaa raskaaksi Israelin Jumalan Hengen varjotessa hänet?

Nyt sen sijaan tieto tulee hys hys, enkeli Gabriel ei saavu torvet raikuen ja taivaan joukot hallelujaa veisaten taivat avoinna, vaan ihan pikku pikku hiljaa. Yksi nuori tyttö kuulee ja muistaa sitten mitä muistaa. Varsin privaattia, ei edes kihlattu saa siitä tietää. (No, olisihan tuo ollut aika vaikea Josefille selittää)

Mikä juttu tuo nyt olisi ollut Taivaan Isälle koota Nasaretin miesväki yhteen, ja antaa profeetan julistaa heille, että tämä tytteli on raskaana Pyhästä Hengestä?

(Myöhemmin profeetta Nasaretin väkeä näin puhutteli, nuhdellen hiukka, ja hyvä että hengissä sieltä selvisi).

Nope, ei mitään julkista tiedonantoa, intiimiä, hiljaista, vain nuoren parin tiedossa.

Näin alkoivat jutut siitä, että Maria on äpärän äiti, että Jeesus on roomalaisen sotilaan ja Marian huoruuden hedelmä, (Tämä on juutalaisuuden virallinen linja yhä tänään).

Minusta on sangen mielenkiintoista, että kaupunkilaiset kutsuvat Jeesusta "Marian poika", Ben Maria. Tämä on mahdollisesti loukkaavaa - Ben Josef olisi kunniallinen itämainen miehen kutsumanimi.

Jeesus lähti sieltä ja tuli kotikaupunkiinsa, ja opetuslapset olivat hänen kanssaan. Kun tuli sapatti, hän ryhtyi opettamaan synagogassa, ja häntä kuunnellessaan monet kyselivät hämmästyneinä: "Mistä hän on saanut tämän kaiken? Mikä on tämä viisaus, joka hänelle on annettu? Mitä ovat nuo voimateot, jotka tapahtuvat hänen kättensä kautta? Eikö tämä ole se rakennusmies, Marian poika, Jaakobin, Joosefin, Juudaksen ja Simonin veli? Täällä hänen sisarensakin asuvat, meidän keskuudessamme." Näin he torjuivat hänet.
Markus 6:1-3

Ei puolitiehen
Isä Meidän, joka on taivaissa, ei kuitenkaan jättänyt asioita puolitiehen.

Voisimme sanoa - tekstin alkuun viitaten - että Israelin Jumala on sitten jongin verran hippusellisen palauttanut Maria tyttösen loukattua kunniaa...

Minun sieluni ylistää Herran suuruutta,
minun henkeni riemuitsee Jumalasta,
Vapahtajastani,
sillä hän on luonut katseensa vähäiseen
palvelijaansa.
Tästedes kaikki sukupolvet ylistävät minua
autuaaksi,
sillä Voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja.
Luukas 1:46-49