De imitatione Christi

    Suomennan tähän englantilaisen wikipedian artikkelin runkotekstin, jota ei jostain syystä ole suomalaisessa wikipediassa.

    Kääntämäni lyhyt kirjoitus ei edusta mitään kirkkokuntaa, vaan pyrkii antamaan objektiivsta tietoa tästä moniulotteisesta käsitteestä kristillisen kirkon historian eri vaiheissa.


 Kristuksen seuraamisesta 
(De imitatione Christi)
    "Kristuksen seuraaminen" tarkoittaa kristillisessä teologiassa Jeesuksen esimerkin noudattamista. Itäisessä kristillisyydessä käytetään tästä toisinaan ilmausta "elämä Kristuksessa".

    Kristuksen "imitointi" on tärkeä sekä kristillisessä etiikassa että hengellisyydessä. Viittauksia tähän asiaan löytyy jo varhaisimmista kristillisistä lähteistä, Paavalin kirjeistä.

    Pyhä Augustinus piti Kristuksen seuraamista kristityn elämän perustarkoituksena ja lääkkeenä Adamin syntien seuraamiselle.

    Pyhä Fransiskus Assisilainen piti tärkeänä Kristuksen esimerkin seuraamista sekä ajallisessa elämässä että hengellisyydessä. Hän viittasi tietä Jeesuksen seuraamista köyhyydessä ja saarnaamista - Jeesuksen, joka syntyi köyhään seimeen ja kuoli alastomana ristillä.


    Tuomas Kempiläinen puolestaan viittasi Kristuksen seuraamisen tietä, joka keskittyy sisäiseen ihmiseen ja ohjaa vetäytymään pois maailmasta.

    [esikoisten malli... suom. huom.]


    Kristuksen seuraaminen esiintyy kaikissa vaiheissa ortodoksikirkon teologiassa.

    Nikolas Cabasilas kirjoitti 1300-luvulla kirjan "Elämä Kristuksessa", jossa perustava kristillinen hyve on elää oma henkilökohtainen elämä Kristuksessa.


    VARHAINEN AIKA

    "Miksi olet ylpeä, ihminen? Jumala tuli sinun takiasi nöyränä. Sinua ehkä nolottaisi seurata nöyrää ihmistä, mutta seuraa sentään nöyrää Jumalaa"
    (Pyhä Augustinus, Tunnustukset 7.3)

    Sana "imitoida" ei esiinny kanonisissa evankeliumeissa, mutta sanaa "seurata" käytetään usein niistä, jotka uskoivat Jeesukseen. 1 Tess 1:6 apostoli Paavali viittaa kyllä Kristuksen "imitointiin"

    Te puolestanne seurasitte meidän esimerkkiämme, niin, itse Herran esimerkkiä, ja ankaran ahdingon keskellä otitte sanan vastaan täynnä riemua, jonka Pyhä Henki antoi.

    [suom. huom. 1 Tess 1:6 kohdassa on alkukielessä todellakin kreikan sana μιμητής mimetes, seuraaja, imitoija.

    Siitä tulee myös sana imitaattori, "matkija", joita saamme iloksemme joskus kohdata.

    Esimerkiksi jos joku rohkenee matkia jonkun saarnaajan tyyliä vaikkapa kahvipöydässä istuttaessa...]

    Paavalille Kristuksen seuraaminen merkitsee valmiutta tulla Pyhän Hengen muovaamaksi Room 8:4 ja 8:11 ja uhrautuvaa rakkautta toisten hyväksi 1 Kor 13 ja Gal 5:13.

    Paavalille Kristuksen seuraaminen on Ef 5:1 Jumalan imitointia

    "Olkaa siis Jumalan seuraajia, niinkuin rakkaat lapset"

    [tässäkin alkukielessä "mimetes" sana suom.huom.]

    Alkukirkkoa ei niinkään kiinnostanut "historiallinen Jeesus" ja näin heti alussa ei kehittynyt käsitettä Kristuksen seuraaminen.

    Tämän sijasta alussa huomio kiinnittyi Pyhän Hengen työhön, uhrautumiseen ja marttyyriuteen.

    Ajan myötä fokus vaihtui tässä ja pyhän Fransiskus Assisilaisen aikaan Kristuksen seuraaminen oli jo vakiintunut asia.


    300-luvun lopulla Kristuksen seuraaminen oli jo tunnettu ja pyhä Augustinus piti sitä kääntymisen perimmäisenä tavoitteena ja kristityn elämän perustavana tarkoituksena.

    Hän nojasi 1 Kor 15:22 perinteeseen, jossa Kristus on uusi Adam, jonka synty korjaa Adamin lankeamukseen.

    Augustinus sanoi, että perisynti (Adamin lankeamus) torjutaan Kristuksen seuraamisella.

    [tässä on pähkinänkuoressa eräs Nettiruukun keskustelujen perustavista aiheista viime vuosilta. suom.huom.]


    Pyhän Augustinuksen Tunnustusten kirjassa 7 on tunnettu kohta "seuraa nyt sitten edes nöyrää Jumalaa" osoittaa, että jo 400-luvun taitteessa oli olemassa vahva Kristuksen seuraamisen perinne.

    Augustinukselle ihmiset ovat luotuja, jotka lähestyvät Pyhää Kolminaisuutta samankaltaisuudessa, imitoimalla Poikaa, joka on yhteydessä Isään Pyhän Hengen armon kautta.

    Näin Augustinukselle Kristuksen seuraamisen tekee mahdolliseksi Henki, joka tuo Jumalan armon.

    Augustinukselle Kristus on sekä merkki armosta, että esimerkki, jota tulee noudattaa.

    Myöhemmissä kirjoituksissaan hän sanoo, että Kristuksen seuraaminen johtaa mystiseen yhteyteen Hänen kanssaan.


    KESKIAIKA

    800-luvun lopulla "Kristuksen seuraamisesta" oli tullut suosittu aihe kristittyjen parissa. Vuoden 895 Triburin kirkolliskokous kirjoittaa, että kolme kertaa kasteeseen upottaminen on Kristuksen seuraamista kolme päivää haudassa, ja kastevedestä nouseminen Jeesuksen ylösnousemuksen seuraamista.

    Tällä aikakaudella lihna kieltäminen sielun hyväksi vahvistui luostariyhteisöissä. Niissä koettiin, että lihallisen ruumiin torjumisella (Kristuksen kärsimysten seuraamista) on tie korkeampaan hengellisyyteen.


    Pyhä Fransiskus koki että hänen ruumiiseensa saamat haavat (stigmata) olivat osa Kristuksen ruumiillista seuraamista.

    [Fransiskus Assisilainen sai voimakkaan rukouksen aikana kuin naulojen haavat käsiinsä ja jalkoihinsa ja haavan kylkeensä. suom.huom.]


    1100-luvulla pyhä Bernard Clairvauxilainen katsoi, että nöyryys ja rakkaus ovat esimerkkejä Kristuksen seuraamisesta. Bernard sanoi, että Isä lähetti Poikansa, joka lähetti Hengen kirkkoon, ja ne jotka Kristusta seuraten nöyryyttävät itsensä ja palvelevat kirkkoa saavuttavat läheisen ykseyden Jumalan kanssa.

    [esikoisten maailmassa tämä saattaa olla joidenkin saarnaajien kokemus vuosien työyhteydestä Kristuksen kanssa]


    Varhain 1200-luvulla esiintyy kerjäläismunkkien ryhmiä, jotka tahtoivat seurata Jeesusta sekä köyhyydessä että saarnaten, kuten Jeesus oli tehnyt, seuraten Häntä marttyyrikuolemaan asti, jos täytyy.

    Näiden joukossa oli etenkin Pyhän Fransiskus Assisilaisen seuraajia, jotka uskoivat sekä ruumiilliseen että hengelliseen Kristuksen seuraamiseen.

    Fransiskukselle köyhyys oli tärkeä asia Kristuksen seuraamisessa joka "syntyi köyhänä seimeen, eli köyhänä tässä ajassa, ja kuoli alastomana ristillä".

    Fransiskus kiinnitti huomiota myös Neitsyt Marian köyhyyteen ja näki siinä arvokkaan seuraamisen aiheen.

    Hän on myös ensimmäinen kristikunnan historiassa, joka kertoo saaneensa Kristuksen haavat ruumiiseensa, ja piti niitä tärkeänä osana omaa Kristuksen seuraamistaan.


    Myöhemmin 1200-luvulla pyhä Tuomas Akvinolainen (joka puhui Kristuksen Täydellisyydestä) sanoi, että Kristuksen seuraaminen on olennaista kristillisyydessä.

    Akvinolainen kirjoitti että "Uskonnollinen täydellisyys on ennenkaikkea Kristuksen seuraamista" ja "täydellinen hengellinen elämä" on Kristuksen seuraamista, jossa kaste on ensimmäinen askel matkalla täydellisen Kristuksen imitointiin.
    (Summa Theologigae)


    Kristuksen seuraamisen teema pysyi Ortodoksisen kirkon teologiassa kautta aikojen, vaikka eräät kuten Nikolas Cabasilas käytti mieluummin ilmausta "elämän Kristuksessa", kuten hänen 1300-luvun kirjansa nimi.

    Cabasilas korosti "elämään omaa henkilökohtaista elämää" Kristuksessa perustavaksi kristillisyyden arvoksi. Cabasilas uskoi myös että Herran pyhä Ehtoollinen luo uuden elämän Kristuksessa.


    Tuomas Kempiläinen julkaisi hyvin vaikutusvaltaisen kirjan "Kristuksen seuraamisesta" (De imitatione Christi) vuonna 1418.

    Siinä hän antaa erityisiä neuvoja Kristuksen seuraamiseen (imitointiin).

    Hänen kirjansa lienee kaikkein luetuin kristillinen hengellinen kirja Raamatun jälkeen.

    Kempiläinen korostaa sisäistä elämää ja vetäytymistä maailmasta, eikä kkorosta aktiivista Kristuksen seuraamista (saarnaamista) kuten muut munkit.

    Kirja antaa Ehtoolliselle hyvin keskeisen merkityksen hengelliselle elämälle.


    USKONPUHDISTUKSEN AIKA

    Uskonpuhdistuksen aikaan tapahtui paljon muutosta suhtautumisessa Kristuksen seuraamiseen.

    1500-luvulla Martti Luther yhdisti aluksi kasteen ja Kristuksen seuraamisen toisiinsa entistä läheisemmin.

    Mutta ajan myötä Luther alkoi vierastaa ilmausta "seuraaminen" (imitaatio) ja käytti mieluummin ilmausta "kaltaiseksi".

    Hän näki "seuraamisen" yrityksenä pimentää oppia Kristuksen töistä.

    Jean Calvin sen sijaan antoi Kristuksen seuraamiselle keskeisen merkityksen kirjoituksissaan ja työskenteli kuvatakseen "mystisen yhteyden" Kristuksen kanssa tavalla, joka sopii yhteen Uuden testamentin kanssa.

    [Tässä luterilaisten ja kalvinistien välisessä erossa näemme ehkä tuota eroa fransiskaanien-augustinolaisten kristillisen aktiivisuuden ja kempiläisen mietiskelyn välillä. suom. huom.]


    1500-luvulla oli paljon kiinnostusta "Kristuksen seuraamisen" asiaan. Pyhä Ignatius Loyola kehotti kulkemaan kohti seuraamista ja korosti "olemista Kristuksen kanssa" ja kokien Hänen olemisensa ihmisenä.

    "Hengellisissä harjoituksissa" hän kehottaa olemaan Golgatalla Kristuksen ristin juurella yhteydessä ristillä olevaan Jeesukseen.


    KRISTOLOGIA
    [oppi Kristuksesta]

    Käsite Kristuksen seuraamisesta on vaikuttanut kristologiaan jo silloin, kun muodollinen kristillinen teologia alkoi saada muotoa.

    Yksiluonto-opin (monofysitismi) ajatus, että Jeesuksen luonto on yksi "Jumala-ihminen", joka korostaa Kristuksen jumalallisuutta ilman täyttä ihmisyyttä, kulki vastoin ajatusta, että ihminen voisi seurata Kristusta.

    Nämä kysymykset ratkesivat suurelta osin, kun läntinen kirkko ja paljolti myös itäinen kirkko tuomitsivat yksiluonto-opin heresiaksi.

    [Tässä kohdassa mielestäni wikipedian artikkeli ontuu pahasti.

    Mutta itse asia on hyvin ajankohtainen myös nettiruukkulaisille, onko meillä mahdollisuutta ihmisinä seurata Kristusta ja noudattaa Hänen esimerkkiään. Vai onko kyseessä jotain yliluonnollista, yli-inhimillistä, jonka vain Jumala voi meissä tehdä. suom.huom.]


    Monet kristityt hyväksyvöt opin, että Kristuksella on täysin inhimillinen luonto (ja jumalallinen) ja se antoi mahdollisuuden kulkea Kristuksen seuraamisen tiellä, mutta ymmärtäen tässä olevat rajoitteet, sen että Kristuksen kuuliainen kuolema Isän tahdon mukaan toi pelastuksen, jotain johon yksikään ihminen ei kykene.

    Läntisessä kristologiassa käsite "Kristuksen seuraaminen" keskittyy Golgatan uhriin.

    Itäisessä kristologiassa sen sijaan keskitytään "elämään Kristuksessa" ja erityisesti Jeesuksen kirkastumiseen.

    Yksikään idän pyhistä ei ole kokenut stigmaatiota [saanut Kristuksen haavoja] mutta usein kerrotaan siitä, kuinka "luomaton armo" on sisäisesti kirkastanut ja muuttanut ihmisen.


    Eräs seikka, joka erottaa vielä itäisen ja läntisen näkökulman on idän näkemys, että Pyhä Henki lähtee yksin Isästä.

    Toisin kuin Augustinus ja Akvinolainen, itäinen kristologia ei katso että Pyhä Henki on rakkauden side Isän ja Pojan välillä. Tästä syystä ei myöskään Pojan seuraamisella ei ole samanlaista sisältöä yhteytenä Isän kanssa.

    Wikipedian artikkelista pikaisesti kääntänyt M. Louhivuori 2.3. 2012
    (kielen, sanaston, ilmausten korjauksia otetaan mielellään vastaan!)
    http://en.wikipedia.org/wiki/Imitation_of_Christ