Maria Jotuni (1880-1943)Ja Herra Jumala käski ihmistä, ja sanoi: syö vapaasti kaikkinaisista puista Paradisissa;
Mutta hyvän ja pahan tiedon puusta älä syö: sillä jona päivänä sinä siitä syöt, pitää sinun kuolemalla kuoleman.
Ja Herra Jumala sanoi: ei ole hyvä ihmisen yksinänsä olla, minä teen hänelle avun, joka hänen tykönänsä oleman pitää.
Koska Herra Jumala oli tehnyt maasta kaikkinaiset eläimet kedolle, ja kaikkinaiset taivaan linnut, toi hän ne Adamin eteen, että hän näkis, kuinka hän ne nimittäis: sillä niinkuin Adam kaikkinaiset eläimet nimitti, niin ne kutsutaan.
Ja Adam antoi kullekin karjalle, ja taivaan linnuille, ja eläimille maan päällä heidän nimensä. Mutta Adamille ei löytty apua, joka hänen tykönänsä olisi.
Ja Herra jumala pani raskaan unen Adamiin, ja kuin hän nukkui, otti hän yhden hänen kylkiluistansa, ja täytti sen paikan lihalla.
Ja Herra Jumala rakensi vaimon siitä kylkiluusta, jonka hän Adamista otti, ja toi sen hänen eteensä.
Niin sanoi Adam: tämä on nyt luu minun luistani, ja liha minun lihastani: se pitää kutsuttaman miehiseksi, sillä hän on otettu miehestä.
Sentähden pitää miehen luopuman isästänsä ja äidistänsä, ja vaimoonsa sidottu oleman, ja tulevat yhdeksi lihaksi.
Ja he olivat molemmat alasti, Adam ja hänen emäntänsä, ja ei hävenneet.
1 Ms 2:15-25 Biblia 1776
tämä ihmeellinen Raamatun kertomus juontaa juurensa syvälle, syvälle ihmiskunnan aamuhämäriin aina Kaksoisvirtainmaan sumerilaiseen aikaan asti - ja sen taakse.
Herra Jumala luo "ihmisen" maasta - heprean sana Adam juontaa juurensa sanasta "punertava" ja tarkoittaa "maa", multa. Ei niinkään "savi" koska kuivassa Pyhässä maassa ei paljon savea ole.
Tämä Israelin punertava maa, adama, on kalkkikivestä multaantunutta parasta viljelysmaata.
Sama sana on myös Eesaun kotimaan Edomin nimessä, koska Edomin kauniit vuoret ovat vanhaa punertavaa nubialaista hiekkakiveä.
Herra Jumala panee kuitenkin merkille, että vaikka paratiisi (persialainen sana, puutarha. hepreakse gan Eden, Eedenin puutarha) on kuinka ihana ja vain yhdestä hedelmästä on syöminen kielletty, Adam on jotenkin onneton.
Hän on yksinäinen.
"yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin" V-A. Koskenniemi
vaikka Herra Jumala tuo Adamin nähtäväksi ja nimettäväksi kaikenlaisia tekemiään eläimiä, koiria ja kissoja ja papukaijoja ja pupuja, hevosenkin varmaan ja aasin, niin ihmisen haikeus ei hälvene.
Niin suoritetaan ensimmäinen anestesia. Adam vaivutetaan syvään uneen ja taitava kirurgi leikkaa häneltä yhden kylkiluun pois.
Herra Jumala ei tee toista ihmistä maasta, adama, vaan jostain syystä käyttää, kuten sumerilaisen myytin luoja jumalatar, miehen kylkiluuta luodakseen "miehettären" isha.
Ja nyt on ihminen onnellinen, hänellä on "apu joka on hänelle sovelias"
ilmaus on hepreassa outo kenegdo, "apu, joka on häntä vastaan"
rabbit selittävätkin, että jos mies kohtelee naista hyvin, hän on sovelias apu, muuten varsinainen vastarinnan kiiski...
Suomalaisen naisen olemusta ja asemaa syvällisesti kuvaava kirjailija Maria Jotuni (1880-1943) otti tästä pyhän Raamatun kertomuksesta nimen kuuluisaksi tulleelle näytelmälleen "Miehen kylkiluu" (1913).
Maria Jotuni on järjestyksessä toinen suomalainen naiskirjailija Minna Canthin (1844-1897) jälkeen.
Molemmille naisille on ominaista ehdoton rehellisyys ja realismi. Asiat kuvataan niinkuin ne on.
Voisimme hyvin käyttää molemmista ilmaisua "rakkaus totuuteen".
Heidän antamansa kuva Adamista ja Evasta Suomen niemellä ei ole kaunisteltu, romantisoitu, häveliäästi ihmisenä olemisen tosiasioita peittelevä tai uskonnon pumpuliin totuuden hautaava.
Sen verran realistista on näiden naisten totuudellinen kirjoitus, että se oli voimakkaasti mukana muuttamassa kulttuuriamme ja mullisti Miehen kylkiluun aseman Aataminsa rinnalla.
Maria Haggrén syntyi Kuopiossa 9.4. 1880. Ruotsalaisuuden vastaisessa aallossa hän suomensi sisarensa kanssa 1906 sukunimensä "Jotuni" eli vanha skandinaavien "jättiläinen" (lappalaisten jatuni).
Kuopio oli Minna Canthin voimakkaan vaikutuksen alaisena ja Marian oma perhe kannatti näitä uusia ajatuksia.
Maria kävi Kuopiossa koulua 1887-1900. Lahjakas tyttö sai erityisoikeudella suorittaa ylioppilastutkinnon "sukupuolestaan huolimatta".
Helsinkiin tultuaan Maria Jotuni oli heti suuntautunut kirjailijan uraa kohti, ja sai yliopistossa ollessaan Savokarjalaisen osakunnan lehden toimittajan tehtävät.
Valmistuttuaan 1906 Jotuni ei tahtonut ryhtyä opettajaksi - tuon ajan kouluja käyneen naisen tavallisin uraputki - vaan ryhtyi kirjoittamaan. Ensimmäinen novellikokoelma "Suhteita" julkaistiin 1905, mutta ei saanut suurempaa huomiota.
Miehen kylkiluu tosiaan!
Vuonna 1911 Maria solmi avioliiton samassa osakunnassa aktiivisen Viljo Tarkiaisen (1879-1951) kanssa, josta tuli myöhemmin kotimaisen kirjallisuuden professori.
Viljo Tarkiainen ja Maria saivat kaksi lasta, Jukka ja Tuttu.
Kerrotaan, että Marialla oli aiemmin ollut myrskyisä suhde Joel Lehtosen (1881-1934) kanssa, joka oli käynyt samaa Kuopion lyseota hänen kanssaan. Lehtonen on varsinainen realisti - katsoo totuutta silmiin - ja hänen raju romaaninsa Putkinotko (1919-20) on sekä kriitikoiden että suuren yleisön arvostama.
Vaan eipä ollut helppo avioliitto kirjallisuuden tutkijan ja nerokkaan kirjailijattaren välillä!
Tarkiainen ymmärsi vaimonsa tuotannon arvon, mutta koska kyseessä oli oma kylkiluu, muu kirjailijapiiri piti Vilhoa kovin puolueellisena arvioijana ja "Marian jumaloijana".
Huojuva TaloSeinäjoen Harrastelijateatteri 2009
Mutta rouvansa ei vastannut samalla mitalla.
Maria Jotunin kuuluisin romaani on "Huojuva talo", jonka hän kirjoitti 1936 Otavan kirjallisuuskilpailuun saamatta palkintoa.
Teos julkaistiin vasta vuonna 1963 kun sekä Vilho että kylkiluunsa olivat jo nukkuneet pois.
Se on järkyttävä perhehelvetin kuvaus, omaelämänkerrallinen tutkielma miehen ja naisen suhteesta Topeliuksenkatu 13.
Näytelmä "Miehen kylkiluu" (1914) on edelleen teattereiden ohjelmistoissa, toisin kuin myös pyhän Raamatun aiheesta nimensä saava "Kultainen vasikka" (1918).
Maria ei sanojaan säästele ja käyttää ironiaa ja huumoria saadakseen sanomansa perille. Näytelmät herättävät ajatuksia ja jäävät katsojan mieleen.
Vaikka Viljo oli vaimonsa mukaan hirmuinen despootti, Maria kirjoitti myös näytelmän "Tohvelisankarin rouva" (1924).
Ehkä samaan syssyyn voidaan sitten mainita myös "Olen syyllinen" (1929)- näytelmä, jolla on ajatuksia herättävä nimi.
Lainaan tähän Pirjo Lyytikäisen asiantuntevaa kuvausta Aatamin ja kylkiluunsa suhteista Maria Jotunin tarkan katseen alla:
Jotunin naisrohkeus ei kuitenkaan ole ollut omiaan tekemään hänestä hovikelpoista kirjallisuushistoriassa.
Siinä Jotunin naisnäkökulmaa onkin pikemmin tulkittu pois kuin tuotu esiin.
Koska Jotuni nähtiin suurena kirjailijana "sukupuolestaan huolimatta", hänet haluttiin esittää "yleisinhimillisen" totuuden kuvaajana.
Naiskirjailijoita vähäteltiin usein juuri väittämällä, että he rajoittuivat (nais)subjektiivisiin näkökulmiin.
Myös aviomies ja johtava kirjallisuushistorioitsija Viljo Tarkiainen arvosti korkealle vaimonsa tuotannon, mutta neutraloi samalla teosten tulkintaa.
Niemi sen sijaan päättää teoksensa tulkintaan, jossa naisasian merkitystä punnitaan: "Jotuni ei käynyt taisteluaan naisten aseman tai oikeuksien puolesta, vaan ihmisen puolesta. Tuskin hän muitta mutkitta hyväksyisi itselleen feministin tunnuksia. Mutta koko hänen tuotantonsa ytimenä on erilaisin muodoin ja sävyin tulkittu naisen elämä, naisen arvomaailma, sen voimanlähteet ja monesti julmat ehdot."
"Ihmisen" asia on lopultakin ehkä nimenomaan naisasiaa sellaisissa oloissa, joita Jotuni kuvaa.
Jotunin novellien naiset elävät toivon ja kauniiden odotusten ja illuusiot murskaavien pettymysten noidankehän. Elämän rikkaus aavistetaan hetken huumassa:
Eikö koko oleminen ollut kummallisen salaperäistä, aivan selittämätöntä rikkauksineen, jotka tulvivat näkymättöminä, huumaavina kuin voimakas tuoksu?
"Ei mitään tapauksia, ei kiinteätä, mutta sitä enemmän tuota pyörryttävää salaperäisyyttä, sitä tulvi kaikkialta."
(Novelleja ja muuta proosaa I, 18)
Rakkaussuhteessa koettu pettymys kääntää tuntemukset kuitenkin aivan päinvastaisiksi:
Luulottelua kaikki! Ei mitään rakkautta. Hän tunsi, ettei hän ollut sitä tuntenut, ja eikö muidenkin ollut herkkien tunteiden valhetta vain.
Eikö mitään siis ollutkaan –?
Ainoa keino selviytyä elämästä jotenkuten on pettää itseään:
Ja ihminen pettää itseään paljon, ei jaksa ajatella asioita pohjia myöten, eikä tarvitsekaan ehkä; jos ajattelisi, olisi kenties mielipuoli, sillä suuruutta ja voimaa meissä ei ole näkemään ja tuntemaan totuutta oikein.
Naiset tahtovat vapautta ja rakkautta tai edes arvonantoa itselleen, mutta he ajautuvat kahleisiin, vääriin, rakkaudettomiin suhteisiin ja miehen alistavan vallan alle. Pettymykset vievät heidät näkemään rakkauden kauppatavarana. Rikkautta tai turvallisuutta vastaan nainen myy itsensä miehelle.
"Kuka täällä ei osta ja myy?", kysyy vastenmieliseen liittoon suostunut Berta hänet hylänneen entisen rakastetun ja tämän vaimon edessä.
Ja edelleen Pirjo Lyytikäisen kertomaa Maria Jotunista:
Tohvelisankarin rouvan päähenkilö, vanhan miehen rahasta ja vanhaksipiiaksi jäämisen pelosta nainut Juulia on täydellisesti alistanut alkoholismiin taipuvaisen virkaheiton miehensä Aadolfin tohvelisankariksi.
Hän on kuitenkin tyytymätön kauppoihinsa: Aadolf ei ollut kertonut kauppoja tehdessä veloistaan.
Juulia on jälleen Jotunille tyypillinen ambivalentti naisasian julistaja. Hän purkaa tohvelisankari-miehelleen naisen alennustilaa:
JUULIA. Naisraukka. Mitä he ovat naisesta tehneet? Kauppatavaraa. Oo, kahdeskymmenes vuosisata, itsekkyyden vuosisata, ylellisyyden, paheellisuuden vuosisata. Oo, vereni kuohuu naisten puolesta!
(Näytelmät, 328.)
Hän on itse omaksunut kyynisen itsekkyyden ja kesyttänyt houkkamaisen mutta varsin vaarattoman miehensä kaikkien oikkujensa toteuttajaksi ja palvelijakseen. Hän esittää miehelleen suorapuheisesti filosofiaansa:
JUULIA. Elää yhdessä miehensä kanssa on sama kuin elää yhdessä vihamiehensä kanssa, ottaa leipänsä pedon kidasta, pedon, jonka on kesyttänyt, uuvuttanut, ruoskinut tainnuksiin, sotkenut hänen järkensä, ennen kuin hän on huomannut, mistä on kysymys. Aa – siinä on sinulle "ollako vai eikö olla"! Ette ymmärrä naista ja uskallatte naida hänet!
Näytelmän toimintaa siivittää Aadolfin veljen odotetun miljoonaperinnön kohtalo.
Veljen kaksi valekuolemaa saavat Juulian vuorottelemaan toivon ja alistumisen kierteessä.
Toisella kertaa kuolema kerkiää jo näyttää sen verran varmalta, että Juulia on ottamassa eroa tohvelisankaristaan, vain havaitakseen, että uudeksi kumppaniksi kaavailtu hurmuri Veijo on jo löytänyt uuden, houkuttelevamman saaliin.
Lopussa katkeroitunut Juulia joutuu palaamaan Aadolfin luo, sillä siitä Juulia niin kuin näytelmän muutkin naiset ovat joka tapauksessa yksimielisiä, että ilman miestä ei voi elää. Näytelmä päättyy Juulian katkeraan nauruun:
JUULIA. Tahtoisin taivaat siirtää radoiltansa, tähdet estää kulussansa. Maapallon syöstä meren syvimpään aallokkoon! Sinne heittäisin kaikki miehet, joiden rakkaus on kevyempi kuin ilma. Mutta haa, mitä voin muuta kuin nauraa, nauraa.
Huojuvassa talossa hahmotellaan täysin toisenlaista naispäähenkilöä kuin Tohvelisankarin rouvassa.
Lea Hornista tulee raakalaismiehensä alistuva uhri, jonka vasta miehen kuolema vapauttaa tyrannin mielivallasta.
Lea on passiivinen kärsijähahmo, joka pitää perhettään koossa yli-inhimillisin ponnistuksin. Mies, Eero Markku, taas paholaismainen toimija, joka ei tunnusta mitään rajoja oikeuksilleen perheessään.
Miehestään riippuvaisen vaimon ja äidin toivoton asema tuodaan monin tavoin esiin. Siihen liitetään alistumisen ja alistamisen dynamiikan perinpohjainen analyysi.
Miehen ajautuminen väkivallan kierteeseen johtaa vaimon vain entistä syvempään eristykseen sekä salailun ja häpeän verkkoon. Ulospääsynä on lopulta vain miehen kuolema.
Rakastajattaren kiristyksen kohteeksi joutunut Eero ampuu kiristäjänsä ja sen jälkeen itsensä.
Romaani on myös allegoria hyvän ja pahan taistelusta maailmassa.
Eero Markku edustaa täydellisen itsekkyyden ja narsistisen itsekeskeisyyden hallitsemaa maanista pahaa, joka kumpuaa ihmisen viettimaailmasta ja hämäristä, kulttuurin kesyttämättömistä alkuvaistoista.
Lea ja häneen rakastunut Aulis Heliö puolestaan edustavat hyvyyttä ja uskoa kulttuurin suitseviin voimiin, jotka joutuvat romaanissa kovalle koetukselle mutta pelastavat kuitenkin tuholta.
Romaanin loppu antaa jotakin toivoa hyvyydestä maksettujen raskaiden kärsimysten mielekkyydestä. Lea ei tosin alistuvalla kärsivällisyydellään ja rakkaudellaan saavuta mitään, vaan paha tuhoutuu omaan umpikujaansa. Jotuni tuo romaaniin ajankohtaisia ajattelutapoja: keskustelu ihmisen "luonnosta", vaistoista ja kulttuurin mahdollisuuksista suitsia ihmisen villiä luontoa kuului 30-luvun maailmaan.
Pirjo Lyytikäinen: Maria Jotuni
en tiedä sinusta, mutta ainakin täällä sielunhoito tahtoo liikkua varsin usein juuri tällaisissa kysymyksissä, joita Maria Jotuni niin rohkeasti ja totuudellisesti tuo esille.
koska Maria Jotuni kuvaa varsin väkevästi miehen ja naisen suhdetta, aikalaiset kutsuivat häntä "siveettömyyden apostoliksi"
oli paljon kivellä heittäjiä.
mutta Herran Jeesuksen elämän valkeuden ja totuuden näkökulmasta katsoen heidän joukossaan oli todennäköisesti aika vähän synnittömiä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti