maanantai 31. toukokuuta 2010

Kirkkotiellä

Oiva Paloheimo
Kirkkotiellä

Kuusivuotias poika ja äiti,
huntua kantain,
kirkosta kotihin käyvät,
kirkosta kotihin.
Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.

Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Äiti”, hän äkkiä kysyy,
”onko se sama Jeesus?”
”Mitenkä?” – ”Jouluna, äiti,
muistatko, myös oli Jeesus,
sellainen pieni aivan,
eikä hän itkenyt yhtään,
seimessä heinillä nukkui
eikä itkenyt yhtään.
Onko se sama Jeesus,
joka on ristinpuulla
- tällä tavalla, äiti?”

”On, hän on se sama Jeesus.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
poika ja omiaan miettii.
”Kirkossa sanottiin, äiti,
että se toinen Jeesus
yrttitarhassa itki.
Ja sitten ne sotamiehet
tulivat sinne, ja sitten
ne veivät hänet ja löivät
nauloilla ristinpuulle
- tällä tavalla, äiti.
Löivät. Varmaan se koski,
varmaan se kovin koski,
sillä hän huusi isää ja itki…
Äiti, hän itkee nytkin,
kuuletko, koko ajan?”

”Mitenkä,? Missä itkee?”

”Sinun kohdallas aivan
kuuluu se itku, äiti.”
”Minun?” Vavahdus puistaa
äitiä niin kuin lyönti.
”Minun? eikä se itku sitten
sinulle, sinussa itke?”
”Ei, se ei itke tässä.
Jeesus heinillä nukkuu
eikä hän itke yhtään.”

Päivä on pilvinen,
sillä pitkänäperjantaina
päivä on pilvinen.
Äitinsä kirjaa kantaa
syytön, huoleton poika
ja nauraa lintua, nauraa…
Varpunen hyppii tiellä,
hyppii… Oi, miten kevyt!

Jeesus äidissä itkee.


Oiva Paloheimo






Ja tämä runo on niin vattuttamaton että pittän ten tähän, onhan tiinä iltarukoutkin:

AUTTAMATON PEKKA

Tämä tarina, jonka nyt luet tästä,
on kuvaus Pekasta järkevästä.
Hän itsepäinen oli kuin pakana,
mutta pysyi aina sanansa takana:
sanat poikasen nelivuotiaan
näet myöskin tarkoin punnitaan.

Oli Pekka todella järkevä mies,
ihan kaiken hän ties:
politiikan, tyttöjen laitteet fiinit
ja leivosherkkujen vitamiinit.
Mutta ässä-kirjainta kuitenkaan
hän ei oppinut oikein lausumaan.
Tuli sokerista tokeri ja isästä itä.
Mutta Pekka ei voinut auttaa sitä.



Oli Pekka äitinsä mukana
nyt kirkolla Osuuskaupassa,
kun villakoiran näki hän siellä.
Ei sellaista näe kotikylän tiellä.
Ja Pekkakos huudahti: ”Jellona, hui!”
niin että myyjäkin kauhistui.

Pekan äiti nyt lailla äidin parhaan
selitti – laps olis joutunut harhaan:
”Se on koira, lapseni, eikä saa
noin jellonaks sanoa leijonaa”.
”Te on jellona”, tokaisi Pekka vain.
(Voi äitejä tottelemattomain”)

Kotimatkalla äiti siis ankarasti
tästä nuhteli Pekkaa portille asti.
Kun vihdoin päättyi se saarnan pito,
niin Pekka tuumasi: ”Aika ito
te jellona tentään olikin.”
(Voi äitejä, huokaat sinäkin.)



Kun Pekkaa pantiin nukkumaan,
niin äiti puheli murheissaan:
”Nyt taivaan isälle kerro se,
miten paha olit päivällä äidille.
Ei taivaan isäkään sallia vois,
että äidin poika noin ilkeä ois.
Kun anteeksi pyydät sä Jumalalta,
myös päästät äitisi murheen alta.”

Heti aamulla äiti siis Pekalta kysyi
(miten ihmeessä mielessäänkin pysyi
tuo pikkujuttu kaiken yötä,
vaikka äideillä on niin paljon työtä):
”No lapseni, mitä Jumala sanoi,
kun omani häneltä anteeksi anoi?”

Ylen kirkkaat silmät Pekalla on
ja ne kilpaa kanssa auringon
nyt loistivat, Pekka kun haukotteli
ja vastasi: ”Jumala kummatteli
titä kovatti. Näin hänen tanovan kuulin:
Kat hattumpaa, ei hattumpaa,
titä jellonakt minäkin entin luulin.”


Oiva Paloheimo
Auttamaton Pekka
Valeltava laulaja 1935

Kirjoittanut: MarttiF

Tuntemani kaveri sai kovat vihat päälleen kun piti saarnan Jeesuksesta tai ihmisten jeesuskuvasta.
Tuli arvostelleeksi sitä, että baby-Jeesus kelpaa, mutta ei se Jeesus, joka kehoittaa seuraamaan tai se Jeesus, joka puhuu Nikodemokselle ja fariseuksille.


Kirjoittanut: MikkoL

joo, nämä ovat suorastaan yllättävän syvällisiä runoja ja hahmot todellisia ihmisiä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti