Oiva Paloheimo (1910-1973)Hän kalastajan muodossa
on tullut huoneeseen,
hän kalastajan muodossa
on tullut vaimoineen,
ja poika musta seurassaan
on heillä huolenaan.
"Niin, runoniekka", hämillään
mies öinen jatkaa taas
(ja vaimo pyyhkii silmiään),
"tää poika, katsokaas,
on villitsemä urkujen.
Hän varjonmaassa ristien
käy öin ja päivin uneksuin.
Ja huuliharppuaan
hän soittaa lumottuna, kuin
ois tuuli povessaan.
Se tuuli ajaa edellään
- hän sanoo - pilvet pesistään.
"Hänt' aivan sääli nähdä on,
kun kirkonkellot soi.
- Oi, viekää minut kirkkohon!
hän pyytää. Emme voi.
Ei yli pyhän kynnyksen
saa käydä henget syvyytten.
"Siks, runoniekka, neuvo suo!
Sä uskot Jumalaan.
On lämmin myötätuntos tuo
myös ollut Saatanaan.
Et meitä ole häväissyt,
niin kuin nuo julmat kristityt.
"Suo neuvo, mihin elämään
nyt poika pantaisiin.
On tuskin lapsenkengistään
hän päässyt. Siksi niin
nyt hätäilemme puolestaan,
kun käy hän suureen maailmaan.
"Hän viel' ei tunne pahetta,
ei mit' on itsekkyys,
vain varjo hälle kiehtova
on himon hämäryys.
Ken viettelysten viedä sois
näin puhtaan, ainoisemme, pois.
"Niin, runoniekka, neuvo suo,
nyt mihin pantais poika tuo?"
Mä siihen: "Tänne jättäkää
jo poika yksin tein.
Saa jäädä, mielellään jos jää,
hän oppipojaksein.
Voi runovakkaa kantaa hän,
kun itse sitä häpeän.
"Maan runoilijat häädetyt
kas, tänne taivaast' on.
Ties miksi. Mutta täällä nyt
on sielu koditon;
vain syvyydestä itseään
saa runo mennä etsimään.
"Mut, kalastaja mustan veen,
jos poikas jäädä saa,
mä runoilijaks hänet teen,
jok' ylös himoaa.
Ja usko: Soihdut helvetin
lyö yöstä kerran taivaihin.
"Vien hänet kirkkoon vihittyyn.
Kas, pojan piilottaa
voin tänne, soppeen tuskan syyn,
joss' asuu — katsokaa
yölintu silmin puhkotuin
ja mykin, lauluttomin suin."
Mä sydämeni avasin
ja heille näytin sen.
He nyökkäsivät. Poikakin.
Mut aivan väristen
yölinnun pesän näki hän
ja linnunmunat näki hän.
Sai poika jäädä. Vaimoineen
pois kalastaja läks.
Vei poika harpun huulilleen
ja siirtyi lähemmäks,
ja aamuun asti soitollaan
hän kertoi valon kaipuustaan.
On kauan siitä, — tai kenties
vain yö tää vaikea,
kun mustain vetten kalamies
toi mulle poikansa.
Jäi minuun hän, mä häneen jäin
niin kiihkeästi, lähekkäin.
Nyt ylösnousemukseen hän,
ah, uskoo, Saatanaan,
ja vapahdukseen kärsivän
ja julman maailman.
"Oi, rakas poika pimennon,
sun uskos jumalaton on.
"Mut soita huuliharpullas
se virsi, kaunis niin,
kun maasi mustan ruhtinas
käy ihmissydämiin,
ja vasten rintaa Kristuksen
hän päänsä painaa itkien."
Vain hymy itkun lähteessä
niin kirkkaan puhdas on
kuin soittonsa, kun viestiä
yön mustan nuorison
toi rakkain poika Saatanan:
— "Käy tiemme loistoon Jumalan...!"
Hän soitti. Huuliharpustaan
niin puhkes virsi uus,
ja tuskaan kapinoitsevaan
jäi lämmin valoisuus.
Yölinnun siihen nosti hän
ja linnunmunat nosti hän.
Ja pääsiäinen koitti näin:
soi kellot vapahtain.
Mä astuin kirkkoon avopäin
se poika rinnallain.
Ja silloin tuuli ylhäinen
löi kieliin Herran urkujen.
Ja pilvet karkas pesistään,
kuin pauhu aallokon
ois vyöryttänyt edellään
ne taakse auringon.
Ja poika rinnalta nyt mun
nous' urkumetsään Raamatun.
Siell' ihmeellistä sanomaa,
oi kuulkaat kaikki, puhaltaa
nyt huuliharppu: — "Pimeimpään
lyö valon armahdus."
Ja Kristus nousee — sylissään
se suurin rikkomus.
Kuin eksynyttä karitsaa
hän kantaa mustaa jumalaa.
"Yö syttyy, palaa roihuten.
Ja taivas juurtuu tuhkaan sen."
Oiva Paloheimo
Runoja 1955
Saatana elää ja hallitsee valtakuntaansa täällä ihmiskunnan keskellä
ei hän ole kuollut
ei hän ole joku menneiden aikojen myytti
ei hän ole joku Lutherin keskiaikainen kuvitelma
Jeesus tunsi - ja tuntee saatanan varsin hyvin
ovat keskustelleet vakavasti hengellisistä asioista
molemmat käyttivät meille kuvatussa valtataistelussa Raamattua apunaan.
sinä tunnet ihmisiä, niinkuin minäkin, jotka ovat aivan kuin paholaisen riivaamia.
he todennäköisesti ovat.
mieleemme tulevat Raamatun riivaajakertomukset ja Hollywood elokuvien kuvaukset eksorkismista.
oi jospa olisikin kyse vain joistain mielipuolista, jotka suu vaahdossa hyppivät seinille ja saavat pahaa aikaan pelkällä mustalla katseellaan
mutta kun tämä pahan valtakunta on niin äärettömän paljon todellisempi ja lähempänä kuin joku ihmisten mielikuvituksen tuote
kysyn kristityltä
"miksi Jeesus Kristus tuli tänne, syntyi neitsyt Mariasta ihmiseksi Bethlehemin talliin"
useimmat vastaavat "että saisin pelastua ja pääsisin taivaaseen"
tai "että pääsisin sovintoon Jumalan kanssa"
tai "että saisin syntini anteeksi ja uuden elämän"
tai muuta minä juttua
tämä on luonnollista ja toki näin on - sinä olet tärkeä ja rakas Jumalalle
mutta Raamattu antaa myös toisen vastauksen - melkoisen vastauksen jota emme aina tule ajatelleeksi
Siteuarten ilmestyi Jumalan Poica/ ette henen piti Perkelen Töödh serkemen.
1 Joh 3:8 KR 1548
Kirjoittanut: MikkoL, 31.05.2010 12:55
[Vastaa tähän viestiin] [Lähetä viesti kirjoittajalle]
Oiva Paloheimo (1910-1973) - monien lasten rakastaman "Tirlittan" kirjan kirjoittaja - on raastava esimerkki saatanan todellisuudesta.
Oiva Paloheimo on myös esimerkki Jeesuksen Kristuksen voimallisesta toiminnasta perkelettä vastaan tässä ajassa.
Oivan poika on teologian maisteri Matti Paloheimo (s.1947), Espoossa asuva kirjailija ja valtion elokuvatarkastamon johtaja vuodesta 1999.
Matti Paloheimo on runoilija, mutta hän on julkaissut myös proosaa, esseitä, pamfletteja ja elämäkertateoksen isästään kirjailija Oiva Paloheimosta.
Matti on ollut aktiivinen Jumalan palvelija Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa:
Kirkon korkeakoulusihteeri 1974–1984 Kirkon tiedotuskeskuksen televisiotoimituksen päällikkö ja toimittaja 1984–1998
tämä kirkollinen ura on suuri kiitoksen aihe Jumalalle ja varmaan on ollut myös ilon ja ylpeyden aihe hänen vanhemmilleen!
Palstan otsikko ei siis toki tarkoita näitä kahta ihmistä, isää ja poikaa, vaan tuota alussa lainaamaani isä Oivan väkevää ja erikoista runoa, jossa on sekä ajallinen että hengellinen sisältö.
Julkiset tietokirjat kertovat, että Oivan isä oli liikemies Aukusti Pietilä (myöh. Paloheimo) ja äiti vain 16 vuotias tyttönen, kauppiaantytär Katri Salonen.
Tuon ajan tapaan lapsi otettiin heti äidiltään pois.
Mutta liikemiehenä Aukusti oli paljon menossa ja äiditön poika joutui asumaan tätiensä, isänsä sisarten luona pitkiä aikoja.
Kun Oiva täytti 8 vuotta hänen isänsä sairastui ja kuoli, ja isän veli Heikki Pietilä otti orvon kasvattilapsekseen.
siinä on sellainen startti elämälle, jota ei kenellekään toivoisi.
tällä tavoin saatana tuhoaa ihmiselämää käyttäen hyväkseen lihamme himoja ja haluja ja suomalaisen yhteiskunnan armotonta menoa.
Oiva purki näiden vuosien kokemuksiaan kirjoihin. Varmaan mielikuvituksen, tarinoiden ja näytelmien maailma toi hänen sisäiseen tuskaansa liennytystä, pakoa arjesta.
Ensimmäisen näytelmänsä "Kauppakirja" hän laati jo 9 vuotiaana ja kirjoitteli salanimellä Oiva Kaisla. Aamulehden sunnuntainumerossa julkaistiin 1926 hänen novellinsa Oiva Paloheimo nimellä.
Aikuisena Oiva Paloheimo kirjoitti näistä ajoista kirjan, jolla on paljon puhuva nimi "Levoton lapsuus" (1942).
Ilman omaa äitiään vauvasta asti kasvaneella Oiva Paloheimolla oli elämässään kolme avioliittoa.
1938–1945 Maila Ahvenaisen kanssa, ja he saivat kaksi lasta. Suomen miesten tavoin Oiva oli sodan aikana paljon poissa rintamalla, jossa toimi sotakirjeenvaihtajana. Rankka juominen ja uskottomuus omalle vaimolle johtivat eroon 7 vuoden liiton jälkeen.
Jo erovuonna solmittu avioliitto Sirkka-Liisa Kahiluodon kanssa 1945–1953 toi tähän maailmaan kolme lasta, mutta päättyi samoista syistä 8 vuoden jälkeen.
Kolmas avioliitto 1956–1969 Aune Sinikka Rädyn kanssa sitten kesti, vanhenevan Oivan sairauksien tuodessa ongelmia.
Kirjailijan elämä oli taloudellisesti tiukkaa. Suuri osa hänen tuloistaan meni lasten elatusmaksuihin, mikä on miehen kunniaksi sanottava. Elätti kaikkia viittä omaa lastaan.
Herra Jeesus ei koskaan unohtanut kärsivää lastaan, jonka elämän tien alku oli niin tavallinen tarina, ja vammautti hänet syvällisesti sisäisesti suhteessa ihmisiin.
Varmaan erityisesti tuo toinen avioliitto oli merkittävä hengellisten asioiden tähden, koska Jatkosodasta palannut Oiva asettui asumaan Sirkka-Liisansa kanssa Vesilahden pappilan piharakennukseen. Vaimon isä, Kalle Kahiluoto, oli Vesilahden kirkkoherrana 1936-1953.
Heidän kolme lasta syntyivät siellä asumisen aikaan 1946-1952.
Vesilahden pappilassa kävijöille kerrotaan tänään, että kirjailija Oiva Paloheimo on siellä asunut.
minua on jotenkin puhutellut aina Tapsa Rautavaaran laulama "Ontuva Erikson".
Sanat ovat Oiva Paloheimon runo - niissä näkyy sama jännite Oivan oman Jeesuksen ja hänen kokemansa uskovien Jeesuksen välillä kuin nimimerkki maman toisella palstalla lainaamassa Oivan runossa "Kristus ja kristitty".
Ontuva Erikson
On kuollut ontuva Eriksson ja moni on hyvillään,
Ei enää puistojen porteille hän laahusta kerjäämään.
Monet kyllä itkulla saatetaan alas rauhaan kalmiston,
Vaan sua ei itkenyt ainutkaan... Vai itkikö, Eriksson?
Ja nyt hän on puistonsa jättänyt, hän on saapunut taivaaseen.
Ei sisälle aivan, mut portille hän jäänyt on hattuineen.
Mene hiukan lähemmäs portteja, niin näät mitä luvattu on.
Voit itsekin mukaan toivoa... Vai voisitko, Eriksson?
Ei moista juhlaa nähnyt hän ole koskaan päällä maan,
Ja ihme - kerjäläiselle nyt almuja ojennetaan.
He nyt Luojan edessä näyttävät, miten hyviä hurskaat on,
Ja hattusi neuvoilla täyttävät... Se riittääkö, Eriksson?
Tuli ilta vihdoin taivaaseen ja portteja suljettiin
Ihan edessä miehen ontuvan ja avainta kierrettiin.
Maan päällä tämän jo kokea sait, se osasi ollut on,
Ja osasi myöskin on olla vait'... Vai onkohan, Eriksson?
Mies ontuu ääneti muurin taa ja nuttunsa turviin käy.
Tänä yönä sada ei ainakaan ja poliiseja ei näy.
Paras takana taivaan porttien sinun varmaan olla on.
Olis liikaa musiikki harppujen... Vai oiskohan, Eriksson?
varmaan tässä on Oivan omia tuntemuksia
minä, orpo, äidiltä riistetty, alkoholin orja, usein köyhyyden partaalla, usein ylenkatsottu runoilija ja kirjailija
ja koko tämä siivo kristitty moraalinen ja ulkopuolelta niin kaunis väki, jonka kirjailijan ja paljon kärsineen syvin silmin katselen.
ilmassa on kysymyksiä
Jeesusta ei näy mailla halmeilla, mutta ehkä laulu onkin vertaus meille mietittäväksi
miten me kohtaamme Ontuvan Eriksonimme?
toinen aiheellisesti kuuluisa Oiva Paloheimon runo kuvaa sisäistä tilaa
kahden avioeron mies tietää, miltä tuntuu kun vuosien liitto särkyy
olipa itse syyllinen tai toinen tai molemmat
eräänlainen kuolema
laivan lähtö
Lähtevien laivojen satama
Minä olen vain satama pieni
joka laivoja rakastaa
jossa aina öisin palaa
pari lyhtyä kalpeaa.
Minun luonani laivat ei viihdy,
olen pieni ja maineeton.
Pois suuria purjeita aina
meri kaunis kutsunut on.
Minä nytkin merelle katson.
Sydän itkeä melkein vois,
sillä syksyllä luotani lähti
tuo laiva ihana pois,
joka suurempi muita oli,
ja jota mä rakastin,
kun saapui se korkein keuloin
ja purjein ylpeilevin.
Sekin laiturit harmaat jätti.
Jäi veteen jäljet vain.
Minä kauan ja ikävöiden
sen valoja mereltä hain.
Tuli laivoja muita kyllä,
tuli soitossa musiikin
ja tuoksuvin hedelmälastein...
Minä niitäkin rakastin.
Mutta niitten lähtöä koskaan
en itkenyt niin kuin sen,
jonka jälkiä vieläkin öisin
sydän vavisten hyväilen,
kun lyhtyni himmeinä palaa
ja mereltä tulevat
vain lokit ja tuulten leyhkät
ja laineet sieluttomat.
Oiva Paloheimo
Kirjoittanut: MarttiF
Aikoinaan kerrottiin, että Nokian myyntijohdon lempibiisi on juuri tämä Tapsan Ontuva Eriksson.
Eniten O.P. on tehnyt itseään tunnetuksi lapsen sanalla "Jellona" ja näytelmällä "Tirlittan", jonka minun paikkakuntani kaikki lapset näkivät koulussa ainakin 3 kertaa.
Sitten on äitini muistolahjana jäänyt mieleen syvähenkinen ja ymmärtävä romaani "Punainen Lintu" (1945), joka näyttää jääneen vähemmälle huomiolle runoihin verrattuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti