Pan kuuntelee virttä

Pyhän Laurin kirkko talvella

Laitan tänne raamattupiiriin alustuksena vielä yhden Oiva Paloheimon runoista, Pan kuuntelee virttä.

Pan on pakanallinen hahmo, kreikkalaisten tarujen pukinsarvinen ilkikurinen veijari, joka metsissä nymfi-neitojen kanssa kirmaa ja soittaa pan-huilua.

Pan on antanut nimen myös Banias nimiselle paikalle Israelin ja Syyrian rajalla, jossa Hermon vuoren juurelta puhkeaa runsasvetinen lähde ja jossa on ollut kreikkalainen Panin temppeli aikoinaan.

Se on lähellä Filippuksen Kesareaa, joten paikkana varmasti tuttu myös Jeesukselle ja opetuslapsilleen.

Pan hahmo sorkkineen ja sarvineen on vaikuttanut kristillisen kirkon mielikuviin siitä, miltä perkele näyttää.

Pan. Frantz von Stuckin maalaus

Oivan runo - samoin kuin Saatana ja hänen poikansa ja nuo muut tänne lainaamani - kertoo hänestä itsestään suhteessa kristittyihin.

runo muistuttaa perusidealtaa runoa Ontuva Erikson, mutta on pitempi, vaikeatajuisempi ja rankempi ihmisen sisäisen elämän kuvaus.

kuten sanoin, Herra Jeesus ei koskaan Oivaa, lapsena äidiltä otettua ja 8 vuotiaana orvoksi jäänyttä herkkää suomalaista miestä unohtanut.


Pan kuuntelee virttä
Tapulin kelloissa viima soi.
Tuisku kinosta lapioi
ristien ylle, ja vaikeroi:
- Hautoja hautaa suntio jäinen.
Kirkossa jumalanpalvelus

Kirkon portaalla istuu mies
- pyryssä kaamean yksinäinen -
niin kuin jäätynyt kummitus,
synkkä ja sarvipäinen.
Laihan ja surkean ruumiin yllä
turkin repale kurja - ja siinä
melkein tympeä punerrus.
Tuuli, kulkuri, tuntee kyllä
vaellusveljensä karvaisen,
joka on kerran Olympolla
kulkenut edessä palvovan saaton
kiehtoen paimenet soitollaan.
Mies on Pan,
kulkuri kurja ja kotimaaton,
hylkäämä Olympon palvojasaaton,
köyhä ja yksin ja rappiolla.



Kirkossa jumalanpalvelus.

Tapulin kelloissa viima soi,
tuisku kinosta lapioi
Panin ylle, ja vaikeroi:
- Rauniot hautaa kauneus jäinen.



Äkkiä Pan havahtuu:
Risti! Ja Ristin huilu, urut,
kuorissa hulvahti siivilleen,
kiitosvirtenä korkeuteen
kantaen ihmissurut.
Kiihtynyt Pan
vallassa riemun ja kauhun
korvansa kirkon ovelle painaa
ja väristen kuuntelee,
virttä, virttä hän kuuntelee
ja voimaa uskomatonta
urkujen pauhun.
Mieletön, onneton Pan!
Hurjilla satyyrinkasvoillaan
autuas hurmio loistaa,
ja hän virren säveltä seuraa ja toistaa,
viheltää ...
Mutta havahtuu taas - ja häpeää.
Ja hän käsiinsä päänsä painaa,
nyyhkyttää.
"Oi Ristin huilu", hän voihkii.



Ja sitten onneton Pan
yli tuiskun ja urkujen pauhun
päin kirkon ovea huutaa
koko hätänsä pakahtuvan:
- "Kristus, Kristus!
Kaikkien huilujen Kristus,
myös minun huiluni ota
sinun urkujes ihmeeseen.
Jo aamun kasteessa liitettiin
se metsän ja ihmisten yhteyteen.
Vaan, Kristus, jos tarpeen on,
jos huiluni liian on jumalaton,
niin kasta se uudelleen.
Olen ovelta ovelle kirkkojen
läpi kulkenut kristityn maailman,
sillä virttäsi rakastan
ja urkujas palvelen.
Olen siinä ristisi vanki,
vaikka ristiäs ymmärrä en.
Oi, Kristus, puhalla kerran
läpi huiluni ruokojen.
Oi, kuuletko minua, Kristus,
kuuletko, Kristus?"


Pan vaikeni, odotti maltittomana.
Urut myös oli kirkossa hiljenneet.
Nyt jylisi siellä Jumalan sana,
iäks muuttumaton ja pyhä.
Pan odotti. Tuiskutti, tuiskutti yhä.
Ovi suljettu seisoi liikahtamatta.
Yhä tuiskutti, vihuri vei rukoustaan
lumen alle jo tarhassa ristien.
Pois kääntyi Pan, peto karvainen.
Pan, urkujen vanki ja kauneuden
alas hoippui kuusikon kätköön mustaan.
Lumi peitti jälkensä armahtaen.

Krusifiksi. Ruskon kirkko

Mutta seurakunnassa kerrotaan,
miten silloin, samana sunnuntaina,
lumimyrsky puisteli kirkkoa niin,
että alttariseinällä vääntelehti
kuva ristiinnaulitun, aivan kuin
se ois temponut nauloista käsiänsä.


Syvän korven kätkössä kurja Pan
koki ratkaista arvoitusta,
miten ristinkuolema vapahtais
hänet myös tästä harhailusta.
Että Ristin urkuihin mahdollinen
hänen huilunsa kerran oisi.
Sitä Kristus ei metsästä kuulla voi,
vaikka ihanintaan se soisi.

Meni talvi ja suvi sai suloinen.
Pan alistui. Alla puunsa
hän ymmärsi, että ei Ristin mies
ole tyytynyt kilvoitteluunsa.
Ja hän ymmärsi, että vain sadeöin
hän virsiä soittaa saisi,
sillä pilvien läpi ei varmaankaan
se taivasta pahoittaisi.



Mutta kerran hän lankesi kuitenkin
ja soitti nyt auringon nähden.
Sillä kaksi paimenta laulavaa
hän kohtas. Ja paimenten tähden
hänet maailmaan oli kutsuttukin.
Vähän soittaa heille hän tahtoi.
Mutta - huilusta virsi puhkesikin.
Mitä huilullensa hän mahtoi.

Ja ne paimenet sitten kertoivat,
että metsässä kummitteli.
Muka huilulla virsiä soitettiin.
(Sillä huilu kai oli se peli,
joka somasti lurittaa pensaassa.)
Pyhäaamuna soitti se varhain,
että "Enkeli taivaan lausui näin",
jok' on joululauluista parhain.

Pan parka. Miten hän häpesikään,
kun tästä hän sai nyt kuulla.
Mikä narri hän olikaan, virsiäkin
koki soittaa pakanan suulla.
Mitä ristin tiestä voi ymmärtää
mies, jolla on toinen taakka.
Pan häveten lymysi puitten taa
ja hän itki iltaan saakka.

Oiva Paloheimo
Runot 1955

Kirjoittanut: MarttiF

Me emme tiedä, mitä olentoja Kreikan vuorten metsiköissä on todella kirmannut sanotaan vaikka mykeneläisenä aikana.
Sieltähän kreikkalaiset tarut periytyvät ja kauempaakin.

Kun roomalainen sotapäällikkö ja valtiomies Sulla oli matkalla Kreikkaan, hän jossakin nykyisen Albanian kohdalla tapasi karvaisen olennon. Armeijassa oli monen kansan edustajia tulkkina, mutta kukaan ei pystynyt keskustelemaan tämän karvaisen miehen kanssa. Niin se päästettiin menemään. Lienee ollut isokokoinen apina tai sitten jonkunlainen viimeinen neandertalilainen. Näistä on helposti tullut aiheta satuihin ja taruihin.

MikkoL:
tuo on paljon mahdollista, että myös Pan hahmon takana on jokin antiikin Kreikan olento.



Matti Paloheimo kertoo isästään - otan joitain poimintoja:

"Oulunkylään varsinaisesti sijoitettua tekstiä on vaikea löytää. Hänhän oli sitä paitsi kirjailija, joka eli teksteissään sekä myös omissa sielunmaisemissaan läpi omaa lapsuuttaan ja nimenomaan lapsuutta, jonka hän koki maalla."

"Kolmas liitto oli sellainen strindbergiläinen avioliittohelvetti jossakin mielessä, mutta sitten ihan onnellinenkin toisessa mielessä, kuten aika useat avioliitot ovat. Välillä meni ihan hyvin ja välillä ei tahtonut mennä ollenkaan."

"Tällaista se kuitenkin oli ja johtui suuresti siitä, että alakerran kirjailija oli hyvin yksinäinen ja hyvin viluinen sekä henkisesti että fyysisesti. Hän ei oikein muulla tavalla osannut elää."



"Isä oli hyvin levoton luonne, joka ei voinut pysyä paikallaan. Jos kotona alkoi olla liian vaikeaa, hän pakeni jonnekin kavereiden luokse ja tietysti myös pullon ääreen. Se oli luultavasti hänen paras ja pysyvin ystävänsä kaikki vuosikymmenet. Monien taiteilijoiden tapaan pullo oli hänellekin tuttu ystävä ja tuttu vihollinen."

"Tekstiä, joka liittyisi suoraan Oulunkylään, on vaikea löytää. Jos haluaa mainita runon, joka häntä erityisesti kuvaa, se on vaikeaa. Hänessä on niin monta puolta: uskonnollinen, hyvin sentimentaalisen tunteellinen tai sitten hyvin pirullinen tai hyvin hauska. Valitaan ensimmäisestä kokoelmasta “Vaeltava laulaja” runo pirusta ja Johan Gutenbergista."


Matti Paloheimo
Tarinaa isästäni Oiva Paloheimosta