Saamme kuulla nettiruukussa paljon levollisen penkkiurheilijan ajatuksia kätevästä tiestä, joka liukuportaiden tavoin vie perille ajasta iankaikkisuuteen.
Tämä ei pohjimmiltaan ole raamatullista, vaikka sen automaattisen tien tueksi Raamatusta kohtia annetaankin.
Elämän kilparadoilla on näet juostava, ja se vaatii valmentautumista, sitkeyttä, kestävyyttä, hikeä ja joskus kyyneliäkin, kun jalat puutuvat ja sydän hakkaa rinnassa. Aina ei usko riitä, että se maaliviiva vielä tavoitetaan, sen verran rajua on elämän juoksu!
Yleisurheilun kisoissa on pikajuoksijoille sadan metrin matka. Se on semmoinen pyrähdys, johon on valmistauduttava huikealla keskittymisellä, hermojen hallinnalla ettei lähde liian aikaisin ja tule hylätyksi, kaiken voiman ja vauhdin keskittäminen kiihdytykseen ja sitten painaa sen minkä kintuista pääsee, että alle kymmenessä sekunnissa 10 metriä sekunnissa vauhdilla perille pääsisi.
Hiukan enemmän tarkasti harkittua voimien jakamista vaaditaan 200 metrin ja 400 metrin pikamatkoilla.
Keskipitkät matkat, 800 m ja 1500 m ovat luoneet legendaarisia tilanteita, joukon hännillä roikkumista ja sitten loppukiriä, joka saa kansan villinä hurramaan!
Estejuoksussa on taas aivan omat konstinsa.
Maraton ja puolimaraton vaativat pitkällistä kuntoilua, harjoittelua, treenausta, kestävyyttä ja mielen lujuutta ja päättäväisyyttä, jota yleisesti ihaillaan. Että joku sellaiseen rääkkiin vapaaehtoisesti lähtee.
Tiedättehän, että vaikka juoksukilpailussa kaikki juoksevat, vain yksi saa palkinnon.
Juoskaa siis niin, että voitatte sen!
Jokainen kilpailija noudattaa lujaa itsekuria, juoksijat saavuttaakseen katoavan seppeleen, me saadaksemme katoamattoman.
Minä en siis juokse päämäärättömästi enkä nyrkkeillessäni huido ilmaan. Kohdistan iskut omaan ruumiiseeni ja pakotan sen tottelemaan, jottei itseäni lopulta hylättäisi, minua, joka olen kutsunut muita kilpailuun.
1 Kor 9:24-27 KR 1992
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti