Svenska Missionskyrkan

Olli tuossa pohtii Ruotsin kirkollista tilannetta, jossa Ruotsin Lapin vanhimmat elävät.

kysymys on erinomainen ja antaa meille syvemmän käsityksen esimerkiksi juuri vanhin Gunnar Persäterin ja Odd Minden hiljaisuudessa vetämistä naruista kohti uutta tilannetta Suomessakin.

koetan siitä jotain sanoa ja muut paremmin asiaa tuntevat ovat kovasti tervetulleita täydentämään vajavaisia tietojani ja ymmärrystäni!



Ruotsin ja Suomen evankelis-luterilaiset valtiokirkot erkanivat toisistaan syykuussa 1809, kun Haminan rauhassa Ruotsin itäiset maakunnat (Suomi) liitettiin tsaarin Venäjään autonomisena Suomen suurruhtinaskuntana.

Fänrik Ståls sägner - Vänrikki stoolin tarinat kertovat väkevästi Suomen sodasta 1808-1809. J.L. Runeberg kirjoitti julkaisi ensimmäisen kokoelman 1848 ja toisen 1860. Kirja alkaa runolla Maamme (Vårt land), josta tuli Suomen virallinen kansallislaulu.



Vanhin pietistinen herätysliike pyyhkäisi lounas-Suomen Hengen tuleen Ruotsin vallan aikana, kun Liisa Eerikintytär tuli palavaan synnintuntoon - ja hänen kauttaan koko tienoo - Kalannissa 1756 (Arthur Dent, Totisen kääntymisen harjoitus).

Herätysliikkeen johtajaksi nousi Nousiaisten kirkkoherra Abraham Achrenius (1706-1769).

Achreniuksella oli vauhdikas teologinen tausta. Nuoruudessaan hän oli tutustunut pietismiin sekä valtionkirkosta eroon pyrkiviin "separatisteihin" Suomessa, joutuen siitä Turun tuomiokapitulin puhutteluun.

Hän liittyi Ruotsin separatisteihin, ilmeisesti Tukholman seudulla (?), mutta pettyi tähän "pyhien seurakuntaan" ja palasi Suomeen.



Evankelinen kansanherätys ja Savon ja Pohjanmaan kansanherätys tapahtuivat Suomen suurruhtinaskunnassa 1800-luvulla ja kirkollinen hallinto, Turun ruotsalaistaustaiset teologit ja piispat, toimi nyt varsin itsenäisesti autonomian antamin valtuuksin.

Tsaarin kirkkohan oli ortodoksinen "ryssän kirkko", ja Aleksanteri II ja muut tukivat ortodoksisten seurakuntien perustamista ja oikeauskoisten kirkkojen rakentamista Suomen suurruhtinaskunnan alueelle.

(Helsinki Uspenskin katedraali 1868 Katajanokan kalliolle, Tampere 1899 ym)



Kansanherätykset aiheuttivat kyllä kovasti närää Suomen evankelis-luterilaisen kirkon johdossa, ilman papin läsnäoloa tapahtuvia kokoontumisia kiellettiin (konventikkeliplakaatti) ja heränneitä vedettiin raastupaan.

Mutta miten lie, Jumalan suuresta armosta nämä Hengen tulet paloivat Suomen kirkon kaskimailla ja pysyivät kirkon yhteydessä. Tänään rukoilevaiset, evankeliset ja körttiläiset muodostavat olennaisen osan aikamme evankelis-luterilaisen kirkon elämästä, virsistä, seurakuntatason toiminnastakin monin paikoin.

Viidesläisyys onkin sitten Suomen itsenäisyyden ajan (1917-) laajalle ulottunut kansanherätys, jossa ei juuri ole esiintynyt voimakasta separatismia (pientä toki!)



Laestadiolainen kansanherätys Lapissa on silleen mielenkiintoinen, että rovasti Lars Levi Laestadius toimi Ruotsin kirkon ja Tukholman tuomiokapitulin alaisuudessa.

Epäilen että Pohjolan valtiolliset rajat kalottialueella Norjan, Ruotsin ja Venäjän välillä olivat jokseenkin hiljaiset. Poromies saattoi tokkineen vaeltaa maasta toiseen näkemättä rajavartioita tai rajapyykkejä.

Tornionjokilaakso on tässä suhteessa erilainen, onhan siinä rajajoki ja paljon asutusta Ruotsin ja Suomen suurruhtinaskunnan puolella.

Lapin lähetysmiehet ovat kuitenkin liikkuneet aina etelä-Suomea myöten saarnamatkoillaan, joten ei tainnut viisumiongelmia silloin juuri olla.



"Maantieteellisesti Suomen suuriruhtinaskunta muodostettiin Ruotsilta vallatuista itäisistä alueista (nk. Uusi-Suomi) Kemin Lappi mukaan lukien.

Lisäksi pohjoisessa Suomeen liitettiin Tornion Lappi.

Vuonna 1812 siihen liitettiin vielä Viipurin kuvernementin, eli Turun rauhassa 1743 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle virallisesti siirtyneet, vastaavasti isovihan ja pikkuvihan aikana vallatut Vanhan Suomen alueet.

Lisäksi Inarin Lappi liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1826."

Panu Pulma (2003): Rauhoituspolitiikan kausi.
Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 373–389.



Miten mahtoivat Kemin, Tornion ja Inarin Lapin asukkaat käytännössä kokea vallan siirtymisen Tukholmasta Turkuun ja Pietariin?

Epäilen että eivät kovin kummoisesti - elämä jatkui entiseen tapaan ruotsia, saamea ja suomea puhuen ja ehkä viralliset asiat piti nyt hoitaa toisella tavoin.

Tämä valtiollinen tausta ei minusta näytä olennaiselta rajanvedolta lestadiolaisuudessa - suuri riita 1900 itäisen ja läntisen lestadiolaisuuden välillä taisi perustua muuhun kuin Tukholman ja Turun köydenvetoon.



Ruotsissa kuninkaan vallan alla luterilainen kirkko taisteli kansanherätyksiä vastaan tehokkaammin kuin autonomisen Suomen piispat.

Suuret 1800-luvun herätykset ohjautuivat sentähden evankelis-luterilaisen kirkon ohi, ja uskovat muodostivat omia ryhmiään.

Svenska Missionsförbundet on vuoteen 2003 ollut nimenä, sen jälkeen Svenska Missionskyrkan.

Myös Ruotsin Pelastusarmeija on sen yhteydessä mutta täysin omana organisaationaan.



Svenska Missionskyrkan on toiseksi suurin Ruotsin kristillisistä kirkoista evankelis-luterilaisen kirkon jälkeen. Siihen kuuluu noin 65.000 ihmistä.

Lähetyskirkko kuuluu Ruotsin Vapaakirkkojen Neuvostoon (Sveriges Kristna Råd), jonka piirissä toimii noin 250.000 ruotsalaista kristittyä.

Vapaakirkkojen Neuvoston yhteydessä on Ruotsin baptisteja, metodisteja, reformoituja ja helluntailaisia.



Vapaakirkkojen Neuvoston jäsenet:

Svenska Baptistsamfundet

Franska Reformerta Kyrkan; (l'Eglise Réformée Française de Stockholm)

Svenska Missionskyrkan
(mukana Ruotsin itsenäinen Pelastusarmeija)

Metodistkyrkan

Frälsningsarmén (kansainvälinen)

Svenska Alliansmissionen

Vineyard Norden

Evangeliska Frikyrkan (tarkkailija)

Pingströrelsen (tarkkailija)

Adventistsamfundet (tarkkailija)

Sveriges Frikyrkosamråd
heidän virallinen kotisivunsa on http://www.skr.org/fsr



Ruotsin Lähetyskirkko (siis suurten kansanherätysten perillinen) on yhteydessä Kansainväliseen Vapaakirkkojen Liittoon ja myöskin Reformoitujen kirkkojen maailmanliittoon (kalvinistiset kirkot).

Sen sijaan se ei näytä olevan Luterilaisen maailmanliiton jäsen.



Ruotsista ja Suomesta lähti suuren muuton aikaan 1880-luvulla paljon siirtolaisia Amerikkaan.

Ruotsalaiset uskovat perustivat siellä vuonna 1885 "The Evangelical Covenant Church" (Evankelisen Liiton kirkko). Siihen kuuluu tänään 800 seurakuntaa ja aktiivisia kirkossa kävijöitä on 179.000.

Muistamme että saman muuttoliikkeen seurauksena lestadiolaisen herätyksen koskettamia Kiirunan suomalaisia kaivosmiehiä lähti perheineen myös Atlantin taakse. Michiganin Calumetissa Suurten järvien kuparikaivosten seudulla he perustivat samoihin aikoihin lestadiolaisen kirkon, joka on saanut kasvaa - tänään USA:n esikoisia on noin 15.000.

jos oikein muistan tuon lukumäärän...



Missionskyrkan pitää Ruotsin baptistien kanssa yllä Tukholman teologista korkeakoulua (Teologiska Högskolan i Stockholm).

Ruotsin valtio on tunnustanut tämän korkeakoulun niin, että siellä voidaan suorittaa teologian kandidaatin tutkinto.

Tukholman teologisesta valmistuu pappeja Missionskyrkan palveluun, työhön baptistien seurakunnissa ja siellä opiskelee myös Ruotsin evankelis-luterilaisen kirkon palveluun pyrkiviä.


Tukholman teologisen korkeakoulun kotisivut ovat tässä




Meidän ei tule sekoittaa "Ruotsin ja Suomen Lähetyshiippakuntaa" (Missionprovinssen i Sverige och Finland) tämän palstan aiheena olevaan Ruotsin Lähetyskirkkoon.

Lähetyshiippakunta on Ruotsin evankelis-luterilaisten teologien reaktio viimevuosien tapahtumiin, erityisesti naispappeuden ja homoliittojen hyväksymiseen vastoin apostolista opetusta.



"Eniten julkisuutta Missionsprovinsen on saanut helmikuussa 2005, kun se ensimmäistä kertaa alkoi vihkiä piispoja ja muita pappeja ilman Ruotsin kirkon suostumusta.

Pappisvihkimyksen suoritti evankelisluterilainen piispa Walter Obare Keniasta. Piispa Obare vihki Arne Olssonin Missionsprovinsenin piispaksi; samassa yhteydessä hän vihki muutamia ruotsalaisia ja yhden suomalaisen miehen papiksi.

Ruotsin kirkko ei hyväksy näitä pappeja työhönsä, eikä Suomen evankelis-luterilainen kirkkokaan hyväksy heitä omiksi papeikseen.

Ruotsin kirkko meni jopa niin pitkälle, että erotti piispa Arne Olssonin Ruotsin kirkon papin tehtävästä, ja Ruotsin kirkon silloinen arkkipiispa K.G. Hammar ilmoitti, että Missionsprovinsen ei enää ole osa Ruotsin kirkkoa.

Suomessa Missionsprovinsenin tukijäseniin lukeutuu mm. Luther-säätiö. Missionsprovinsenin Suomen ensimmäinen piispa on rovasti Matti Väisänen.

Piispa Väisäsen erottaminen Suomen evankelis-luterilaisen kirkon pappisvirasta 11. elokuuta 2010 osoitti täällä mentävän näissä asioissa yhtä pitkälle kuin Ruotsin kirkossakin."

suomalainen wikipedia: Missionsprovinsen



Ruotsissa mainitaan 1800-luvulta kolme suurta kansanherätystä:

Schartauanilaisuus Ruotsin länsirannikolla
(H. Schartau, 1757-1825)

Lestadiolaisuus Tornionjokilaaksossa
(L.L. Laestadius 1800-1868)

Rosenialaisuus Västerbottenissa
(C.O. Rosenius, 1816-1868)

Lisäksi evankelis-luterilainen kirkko sai kokea kirkollisen kansallis-uskonnollisen herätyksen vuosisadan vaihteessa, joka on saanut nimekseen "ungkyrkorörelsen" (nuori kirkon liike).

Sen vaikuttavia henkilöitä olivat Karlstadin piispa J.A. Eklund (1863-1945), Västeråsin piispa Einar Billing (1871-1939), ja Tukholman piispa Manfred Björkquist (1884-1985).



Näistä herätyksistä vanhimman johdossa oli pappismies Henric Schartau. Hän syntyi Malmössä 1757 ja kuoli Lundissa pappina vuonna 1825.

Henric Schartaun ankarat saarnat vaikuttivat laajalti herätystä Skåndessa ja Ruotsin länsirannikolla samaan tapaan, kuin Laestadiuksen saarnat Lapissa puoli vuosisataa myöhemmin.

Herätystä kutsutaan nimellä "schartauanska väckelsen" ja se tavoitti myös korkeasti oppineita ruotsalaisia, jotka tulivat herätykseen mukaan:

filosofian professori Mattias Fremling (1745-1820)

anatomian professori Arvid Henrik Florman (1761-1840)

lakitieteen professori Johan Holmbergsson (1764-1842)


(näemme näistä kolmesta, ettei kasvitieteessä korkeasti oppineen Laestadiuksen tapaus ollut harvinainen 1800-luvun alkupuolella Ruotsin kirkossa)



Schartaunilaisuus oli vahvasti oikeaa armonjärjestystä ja henkilökohtaista uskoa korostava herätysliike, jonka opillista perustaa Henric Schartaun seuraajat entisestään vahvistivat.

Herätys oli voimakkaasti kirkollinen ja opillinen ja on vaikuttanut voimallisesti länsi-Ruotsin hengelliseen elämään aina meidän päiviimme asti.

(Itse herätysliikkeeseen ei kuitenkaan enää kuulu paljon kristittyjä.)

Tämä ruotsalainen herätys vaikutti siis oppineiden ja teologienkin piirissä, mutta tavoitti myös tavallista kansaa ja työväkeä.

Ehkä tuo maantieteellinen vaikutusalue, Ruotsin länsirannikko, sekä Suomen irtautuminen Ruotsin vallasta vähensivät herätyksen maininkeja meidän maassamme.
vaikka Henric Schartau ja ystävänsä itse toimivat paljolti kyllä Lundissa.

aiheesta lisää ruotsalaisessa wikipediassa




Toinen suuri kansanherätys tapahtui 1800-luvun puolivälissä Ruotsin evankelis-luterilaisen kirkon papin ankarien saarnojen seurauksena pohjoisessa.

Lars Levi Laestadius (1800-1868) toimi viimeksi Pajalan kirkkoherrana, jossa lestadiolaisen kansanherätyksen katsotaan alkaneen 1857.

Kansanherätys levisi ruotsinkielisten seurakuntien lisäksi myös meän kieltä (Tornionjokilaakso) puhuvien joukkoon sekä saamelaisten pariin.

Ruotsissa syttynyt herätys levisi Norjaan. Se levisi Pohjolan kautta myös itään, ja siitä kasvoikin Suomen suurin herätysliike, vanhoillislestadiolaiset, joka on järjestäytynyt Oulussa toimivan SRK muotoon.

Ruotsista lestadiolaisuus kulkeutui myös Yhdysvaltoihin muuttoliikkeen myötä, ja siellä on ns. esikoislestadiolaisuuden suurin ryhmä First Born Laestadians järjestäytyneenä omaksi kirkokseen.



Kolmas 1800-luvun suuri ruotsalainen kansanherätys on ollut rosenialaisuus.

Se on vaikuttanut syvästi koko Ruotsin (ja Suomenkin) kansankirkkoon ja merkittävästi Ruotsin vapaisiin suuntiin.

Tämän herätyksen Herra antoi ruotsalaisille Carl Olof Roseniuksen (1816-1868) kautta.

Carl Rosenius syntyi Nysätrassa Västerbottenissa uskovan pastori Anders Roseniuksen (1780–1841) ja Sarah Margaretint (nee Norenius) kolmantena lapsena.

Lahjakas Carl tuli henkilökohtaiseen herätykseen jo viisitoistavuotiaana. 20-vuotiaana poika lähti Uppsalaan opiskelemaan papiksi (1836), mutta luvut keskeytyivät kun rahoitusta ei löytynyt ja Carlin terveys alkoi huojua.

Hän ryhtyi kotiopettajaksi Lännan maatialla Tukholman lähellä. Näinä aikoina hän joutui kamppailemaan syvien epäilyjen aikana, ja sai apua George Scott nimiseltä metodistien evankelistalta.

1840 Rosenius ryhtyi maallikkosaarnaajaksi ja evankelistaksi Scottin kirkossa Tukholamssa. Kun tämä "Church of England" suljettiin 1842 ja G.Scott lähti Ruotsista, Rosenius jatkoi toimintaa yksin.



Rosenius palveli evankelistana kotihartauksissa (konventikkeli) ja toimi vuokratuissa tiloissa Tukholmassa.

Evankelinen missio (EFS) perustettiin 1856 - siis vuotta ennen Pajalan tapahtumia - ja Rosenius oli siinä mukana. EFS avulla saatiin koottua rahat, joilla Scottin kirkko ostettiin ja siitä tuli Tukholman "Beetlehem kirkko".

Rosenius julkaisi Scottin kanssa perustamaansa Pietisti-lehteä (1842-) ja EFS Missio-lehteä.

Varmaan tunnetuin hänen kirjoittamista kirjoistaan on "Elämän leipää", josta yhä otetaan uusia painoksia.

Rosenius oli saarnaamassa helluntaina vuonna 1867 pyhän Johanneksen kirkossa Göteborgissa, kun hän sai sydänkohtauksen. Hän ei siitä toipunut ja kuoli noin vuotta myöhemmin 24.2. 1868.



Ruotsin evankelis-luterilainen kirkko hylkäsi C.O. Roseniuksen - olihan tämä metodistien vaikuttama ja varmaan muutenkin epäilyttävä pietisti.

Rosenius ei käyttänyt jumalanpalveluksissaan Ruotsin virsikirjaa, vaan niissä laulettiin muita hengellisiä lauluja.

Näin Roseniuksen torjumisen myötä melkoinen herätyksen voimavara ohjautui Ruotsin evankelis-luterilaisen kirkon ulkopuolelle vapaisiin kirkkoihin.



Roseniuksen suhteita muihin pietistisiin herätyksiin on kuvattu näin.

Pohjolan "lukijat" vaikuttivat vahvasti Roseniuksen henkilökohtaiseen hurskauteen. Kristuksen suorittama sovitustyö ja vanhurskauttaminen yksin uskosta olivat hänen sanomansa ydintä.

Hän suhtautui kielteisesti schartaulaiseen lakihenkisyyteen ja saarnasi "tule sellaisena kuin olet".

Ruotsissa vaikuttaviin herrnutilaisiin hänellä oli hyvät suhteet. Samoin hän arvosti Suomen evankelisten johtajaa Fredrik Gabriel Hedbergiä, joka kuitenkin "meni liian pitkälle lain vastustamisessaan".

G. Scottin metodistinen kristillisyys lienee vaikuttanut enemmän Roseniuksen toiminnan vakavahenkisyyteen ja koruttomuuteen, mutta ei niinkään hänen luterilaiseen teologiaansa.


Edellä on hahmoteltu siis varsin lyhyesti ja harvoin viivoin Ruotsin kristittyjen parissa vaikuttanutta kolmea suurta kansanherätystä,

korkeakirkollista länsirannan schartaualaisuutta

matalakirkollista pohjoisen lestadiolaisuutta

vapaakirkollista koko Ruotsin kattanutta roseniolaisuutta

Svenska Missionskyrkan piirissä toimii Roseniuksen vaikuttamia ihmisiä sekä Ruotsissa vaikuttaneiden vapaakirkkojen jäseniä, baptisteja ja metodisteja.

Jos oikein ymmärrän, Ruotsin lestadiolaiset eivät ole lähteneet kirkosta ja liittyneet Svenska Missionskyrkan joukkoon, vaan he ovat Ruotsin kansankirkon jäseniä.


Kun otamme huomioon Ruotsin lestadiolaisuuden kestävän suhteen kirkkoon

Kun otamme huomioon, että Uppsalan arkkipiispa ei erottanut Laestadiusta vaan Pajalaan järjestettiin kaksi eri jumalanpalvelusta

Kun otamme huomioon, että sekä vanhoilliset että esikoiset ovat Suomen ev.lut. kirkon jäseniä

Kun otamme huomioon, että Ruotsin esikoislestadiolaiset ovat Ruotsin ev.lut. kirkon jäseniä

Kun otamme huomioon, että äskeisissä seurakuntavaaleissa oli monilla paikkakunnilla esikoislestadiolaisia mukana

Kun otamme huomioon, että vanhin Gunnar Jönsson oli aktiivisesti mukana kirkon elämässä

---
niin toteamme, että Odd Minden ja Gunnar Persäterin separatistinen linjanveto ei ole aitoa lestadiolaista perinnettä vaan tätä heidän edustamaansa uus-esikoisuutta.