Metropoleista ja -liitoista

Jerusalemin alkuseurakunta oli ensimmäinen ja Aleksandria oli toinen. Syyrian Antiokia oli kolmas samanmoinen.

Kaupunkien kasvaessa suuriksi, metropoleiksi, niiden kristillisten seurakuntien vanhinten merkitys myös kasvoi. Tämä on aivan luonnollista.

Sana tulee kreikankielen sanoista meter - äiti ja polis - kaupunki.

Kreikkalais-ortodoksisessa kirkossa on korkea hengellinen arvonimi "metropoliitta" joka tulee tästä sanasta.

Rooman piispasta tuli luonnollisesti tärkeä ja kaupungin ensimmäisenä piispana pidetään Simon Pietaria. (Pietarin istuin)

Sitten kun Uusi Rooma perustettiin, Konstantinopolin piispasta tuli sangen tärkeä hengellinen auktoriteetti.

Idässä ryhdyttiin käyttämään suurten kaupunkien piispojen johtajasta nimeä patriarkka - kreikan patris - isä ja arkhi - pää.

koska sana on hankala kääntää muille kielille, se on jäänyt käyttöön kreikkalaisessa muodossa moniin kieliin.

Puhumme juutalaisen kansan "kanta-isistä" patriarkoista, ja Hebronissa on patriarkkojen hauta.

Matriarkka on patriarkan vaimo - vaan voi olla ihan omasta arvostaankin heimon tai ryhmän johtava nainen. (matriarkaalinen, patriarkaalinen yhteiskuntamuoto)



Valtiollisen historian ja asutusten kasvun ja muutoksen myötä eri kaupunkien kristittyjen johtajien asema on vaihdellut vuosisatojen aikana.

Muslimien saapuessa Egyptiin 600-luvulla kreikkalais-ortodoksinen kirkko jäi paitsioon ja Aleksandriassa on nyt kansallisen kopti-kirkon patriarkka Markuksen istuimella. Kairon katedraali on erinomaisen tärkeä tälle kirkkokunnalle.

Vastaavasti islamin myötä Jerusalemin suuren kristillisen kaupungin merkitys romahti, mutta Jerusalemin patriarkalla on toki aina ollut korkea hengellinen arvo etenkin idän kristillisyydessä.

Antiokian merkitys romahti samaten islamin myötä ja Syyrian kristillisen väestön jäädessä vähemmistöön.



Suomessa tämä ilmiö - kaupungin ja sen kristillisen väestön kasvun merkitys - näkyy toki.

Läntisen kirkon johtoon nousi ensimmäinen kaupunkimme, Turku, ja se on säilyttänyt patriarkaalisen asemansa "arkkihiippakuntana" jossa arkkipiispa johtaa koko Suomen ev.lut. kirkon hallintoa. (kreikan arkki, pää, tärkein)

Itäisen kirkon määrätietoinen ratkaisu oli asettua suoraan Konstantinopolin patriarkan alaisuuteen eikä Moskovan patriarkaattiin.

Tähän on ymmärrettävät syynsä Suomen ja Venäjän (Neuvostoliiton) suhteiden valossa.


Lännessä kirkon hierarkia rakentui selkeästi Rooman piispan tahdon mukaan, ja paavien valta levisi Nikaian kristillisyyden myötä koko Eurooppaan.

Paavi tulee latinan sanasta papa - isä kutsuu itseään "primus inter pares" eli ensimmäinen samanarvoisten joukossa.

Kielenkäyttöä hiukan samaan tapaan kuin Orwellin kirjassa "Eläinten farmi" jossa ladon seinään tuli motto "kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset"

nimittäin lännen kirkossa ei yhdenkään muun kaupungin piispalle anneta arvonimeä "Kristuksen sijainen maanpäällä" (vicarius Christi)



Pietarin istuimella Roomassa oleva paavi on siis läntisen yleisen (katolisen) kirkon ehdoton hallitsija, jonka vallan kasvu ja kehitys on merkittävä osa Euroopan ja koko maailmankin kirkkohistoriaa ja valtiollista historiaa.

Lännessä keisarit, kuninkaat ja paavi kamppailivat vallasta monin seurauksin - esimerkiksi uskonpuhdistuksen aikaan Englannin kuningas halusi vaihtaa vaimoa ja kun paavi ei suostunut, perusti oman kirkkonsa (anglikaanisen kirkon synty pähkinänkuoressa!)

Ruotsin kuninkaan Kustaa Vaasan kiinnostus uskonpuhdistuksen asiaan ja Olaus Petrin neuvoihin oli varmasti monin tavoin yhteydessä myös Tukholman pyrkimyksiin keskittää valtaa. Lutherin avulla väkevä katolinen kirkko saatiin ulos ja sen valtaista maaomaisuudet ja aarteet kuninkaan haltuun.



Idässä tilanne oli hieman toinen, sillä toisin kuin romahtaneessa länsi-Roomassa, itä-Roomassa Rooman keisarin väkevä asema jatkui.

Patriarkka oli samassa kaupungissa Bysantin keisarin kanssa ja tälle alamainen.

Ei tullut kysymykseenkään, että kirkon johtaja olisi noussut valtiollisissa asioissa keisarin yläpuolelle.

Sen sijaan syntyi toisenlainen suhde - siitä käytetään nimeä "cesaropapismi" eli maallinen itä-Rooman keisari käyttää valtaansa kirkossa.



Näinhän oli heti alussa, kun keisari Konstantinus Suuri halusi koota kirkon koolle Nikaiaan saadakseen riitelevät papit ja munkit sopimaan tärkeistä uskon perusteista.

Keisari Konstantinus toivoi, että tämä uusi uskonto antaisi valtakunnalle sen sisäisen lujuuden, joka siltä puuttui.

Voimme ymmärtää tsaarien ja Moskovan patriarkan suhteita tältä historialliselta taustalta ihan jo sieltä Kiovan ja Novgorodin ajoilta asti, kun tsaari Vladimir I päätti että nytpä meidän maasta tulee kristitty.

Eli perinteisesti läntinen kirkko on etäämpänä hallitsijoista ja on jopa yrittänyt saada sekä maallisen että taivaallisen vallan käsiinsä.

Perinteisesti itäinen kirkko on tottunut pokkuroimaan keisarin edessä (tai Neuvostoliiton ateistisen hallinnon edessä) ja selviytymään bysanttilaisen politiikan sokkeloissa.



Itsenäisyyden ajan Skandinaviassa valtio on sekularisoitunut.

Uuttena pyrkimyksenä on tuon Kustaa Vaasan ajan läheisen kuninkaan ja arkkipiispan suhteen keventäminen, kirkon työntäminen kauemmas valtiosta ja Ranskan vallankumouksen ideoiden soveltaminen Yhdysvaltain tapaan, jossa perustuslaissa kielletään valtion ja uskonnon välinen sekoilu.

Ruotsin kuningas antoi kirkolle verotusoikeuden 1600-luvun alussa ja tämän myötä esimerkiksi kansanopetus saatiin tehokkaasti pystyyn koko valtakunnassa, sen itäosat (Suomen maakunnat) mukaanlukien.

Viime vuosikymmeninä kansanedustajat ovat säätäneet lakeja, joissa kirkon ja valtion suhteita etäännytetään ja pyritään kohti uskonnollisesti neutraalia valtiomuotoa ja samalla sukupuolisesti neutraalia avioliittoa!