Kolmen kyynärän jumala

Puhumme kolmen kyynärän jumalan asiassa lestadiolaisuuden ytimestä, syntien anteeksijulistamisesta ja oikeasta apostolisesta uskosta.

Voidaksemme ymmärtää tämän päivän saarnoja, palatkaamme aivan tämän herätysliikkeen alkuun. Tähän myös vanhimmat ja saarnaajat epäsuorasti kehottavat, kun sanovat "saarnaamme samoin" - mitään ei (muka) ole muutettu.

Rovasti Lars Levi Laestadiuksen herättävät saarnat piirtävät kuvaa, profiilia, hengellisestä kuolemasta. Saarnoissa esiintyy stereotyyppejä, hengellisiä hahmoja, jotka ovat juurtuneet hänen postillojensa kautta lestadiolaisen uskonelämän syvimpiin juuriin.

- "Kastetut pakanat", todellisen kristillisyyden vihollisia

- "Omanvanhurskauden omaavat", jotka luottavat omaan parannuksentekoonsa

- "Armonvarkaat", jotka ulkokultaisina tahtovat ottaa omakseen Kristuksen armon ilman todellista katumusta ja parannusta

- "Luopiot", joiden sydämen Saatana on voittanut maailmanrakkauden ja valvomattomuuden kautta.

- "Usko peruukissa" taas tarkoittaa sellaisia, joilla on päässä kyllä paljon tietoa uskonasioista, mutta joiden sydämessä ei ole elävää uskoa.


Laestadius opetti herännyttä kansaa tunnistamaan tällaista kuollutta hengellisyyttä, ja elävien ja kuolleiden kristittyjen erottelu ja tarkkailu jatkui Pajalassa ja muualla hänen kuolemansa jälkeen 1861.

kristillisyyden arviointi jatkuu yhä, aivan samoin käsittein, kuten olemme nettiruuksusakin saaneet havaita.

missä on tämän huolellisen tarkkailun alla lepo, missä on turva, missä voi lakata huolehtimasta omasta pelastuksestaan ja uskoa synnit anteeksi keskelle taivasta asti?


käytän tällä palstalla apunani taas Warren H. Hepokosken tutkielmaa "The Laestadian Movement: Disputes and Divisions 1861-2000."



syntien anteeksi todistaminen antaa sen kestävän perustan kristillisyydelle ja rauhan, joka kestää kuolemankin edessä.

lain säikäyttämä aralla tunnolla oleva kristitty saa kuulla evankeliumin sanan, että Jeesuksen nimessä ja veressä synnit annetaan anteeksi. Hän uskoo sen sydämessään ja saa sydämeensä rauhan.

Kuten sanottu, rovasti Laestadius ei itse julistanut syntejä anteeksi tällä tavoin vaikka tunnustaminen, rippi, olisi ollut julkistakin Pajalan kirkossa.

Juhani Raattamaa kohtasi ahdistuneen tytön katekismuskoulussa ja siellä uskalsi käyttää avainten valtaa. Vaikutus oli välitön ja tyttö sai sydämeensä rauhan ja ilon, että synnit on anteeksi.

1872 Raattamaa puhuu "pyhiinvaeltajan sauvasta" joka on syntien anteeksipyytäminen ja anteeksi julistaminen (todistaminen).

"Hengellinen herätys oli levinnyt jo kuuden vuoden ajan ennenkuin todella ymmärsin vapauden. Sen jälkeen jotkut veljet ja sisaret ovat ottaneet taivasten valtakunnan avaimet käyttöön, ja näin ahdistuneet sielut alkoivat vapautua ja epäuskon vangit alkoivat päästä kahleistaan, ja he iloitsivat hengessään"

J. Raattamaa, “Elämäkertoja II, Juhani Juhonpoika Raattamaa,” Kristillinen Kuukauslehti, No. 12, 1881, s. 180.

Laestadius toki tunsi avainten vallan hyvin katekismuksista, Svebiliuksesta ja muualta kirkon opista!

Hän joutui aikansa kirkon kanssa vaikeuksiin Pajalassa, koska ei pappina suostunut antamaan synninpäästöä nuorelle haureuteen langenneelle naiselle. Rovastin mielestä nainen ei osoittanut mitään katumuksen eikä parannuksen merkkejä, joten synninpäästöä ei saa antaa eikä hän saa tulla Herran ehtoolliselle. Tuomiokapituli nuhteli Laestadiusta tästä vuonna 1851.

3. Kolminaisuuden jälkeisen sunnuntain saarnassa hän sanoo: "kirkkokurista on näinä aikoina tullut ulkokultaisuutta, jota harjoitetaan vain tavan tähden. Huora ja varas saavat synnit anteeksi, vaikka heissä ei ole nähtävissä mitään merkkejä katumuksesta tai halua parannukseen."
(vapaa käännökseni, joku varmaan löytää alkuperäisen tekstin halutessaan Laestadiuksen postilloista)



Tämä on lestadiolaisuuden perustavin opinkappale ja asia, jonka ympärillä koko herätysliike elää ja johon sen ajatukset ovat tyystin suuntautuneet.

että syntinen ymmärtää tilansa, katuu ja etsii anteeksiantamusta ja elämän parannusta.

että vääränlainen armoon turvautuminen tunnistetaan ja torjutaan ja oikea aito apostolinen pelastava usko saa menestyä.


On esitetty, että sittemmin Amerikan saarnaajana tunnettu lakihenkinen Juha Takkinen tulisi kuvaan jo Ylitornion suurseuroissa 1875. Sanotaan että Raattamaa olisi siellä julkisesti nuhdellut Takkista siitä, että tämä opettaa pakkorippiä. (tästä ei ole historiallista näyttöä)

Koska rippi on niin olennainen, eikö jokaisen kristityn tule - jos ei aina niin ainakin kuten katolisessa kirkossa, kerran vuodessa - ripittäytyä sielunhoitajalle?

Jos ei vuoden aikana kertaakaan ripittäydy, asiat eivät taida olla kunnossa henkilön kohdalla ja syntejä alkaa takkuina tarttua puseron helmaan.

Perustavana ajatuksena pakkoripissä on, että tekosynnit, ajatusten synnit, pahat himot ja muut Jumalan tahdon vastaiset asiat annetaan anteeksi vain, kun ne tunnustetaan ripissä.

Laestadius itse vastusti pakkorippiä ehtona syntien anteeksisaamiselle.

silloinhan on kyse jostain, mitä ihminen tekee.

Laestadius opetti, että synnit saa anteeksi ainoastaan uskosta Jeesukseen Kristukseen, ei millään omalla teolla. Siitä voi tulla omaa vanhurskautta.

"Omavanhurskauden perkele on niin paha, että se ei vain kehoita olemaan tekemättä syntiä vaan vieläpä tekemään synnistä parannuksen.

Omavanhurskauden perkele on niin pyhä että se vaatii puhtaan sydämen
ennenkuin herännyt saa tulla Jeesuksen luokse"

20. Kolminaisuuden jälkeisen sunnuntain saarna. Uusi postilla, s. 441.



Jos kirkon saarnastuolista tai seuratuvan pöntöstä kuuluu rajua kohtikäypää kristittyjen nuhtelua synneistä, se ei välttämättä kerro Pyhän Hengen vaikutuksesta tai edes läsnäolosta. (voihan se sitäkin olla...)

Laestadius viittaa Johanneksen evankeliumi 16:7-11

"Tämän päivän evankeliumi kertoo, että Pyhä Henki ei nuhtele Jeesuksen opetuslapsia, vaan Pyhä Henki on heidän lohduttajansa ja johdattajansa kaikkeen totuuteen"

Neljäs Pääsiäisen jälkeinen sunnuntai. Kirkko-Postilla, ss. 205, 206.



kaikkeen totuuteen kulkeminen Pyhässä Hengessä on sellainen juttu, että siinä alkaa todellinen synnintunto herätä.

aivan toisella syvyydellä ja tasolla kuin ulkokohtaisista synneistä ankarasti nuhtelevn fariseuksia synnyttävän saarnan alla.

ilman Lohduttajaa ihminen ei kestä totuutta



ensin siis syntien anteeksijulistaminen ja sydämessä uskominen - oikealla tavalla - nousee pelastuksen perustaksi.

sitten tämän pelastuksen perustuksen pätevyyttä aletaan tutkia. Onko rippi välttämätön, jotta ihminen pelastuisi (pakkorippi).

ja vastaus on "on".

tarvitaan siis Jeesuksen kallis uhri, mutta myös ihmisen teko, sen uskossa vastaanottaminen oikealla tavalla.

ettei oltaisi esimerkiksi armonvarkaita tai sen huoruuteen langenneen naisen tapaisia, jolle kirkko tahtoi antaa armon, vaikka rovasti ei siihen Pajalassa suostunut.

entä onko siis ripin oltava julkinen, jotta se olisi pätevä?

kuten norppa kertoo, julkinen rippi alkoi kiinnostaa paikkakuntalaisia... mitähän tuokin on tehnyt!

Raattamaa ei koskaan asettunut julkista rippiä vastustamaan, vaikka siinä sanamuoto ei olisikaan ihan niin tarkka.



pakkoripistä hiljalleen luovuttiin sen haittavaikutusten takia (paikalliset juorumyllyt ja -kellot)

Vuonna 1873 Pietari Hanhivaara (Hanhi-Pieti) ja veljensä Fredrik Paksuniemi (Hanhi-Feetu) ja Karl Heikel kirjoittivat:


eräänlaisia aikansa Lapin vanhimpia


Surulla olemme kuulleet syntien tunnustamisen aiheuttamasta eripuraisuudesta keskuudessanne. Paikoin tässä kristillisyydessä sen alkuaikoina oli tapana kertoa julkisesti seurakunnan edessä kaikki synnit, mutta sitten huomattiin, ettei pyhässä Raamatussa niin käsketä, eikä se ole eduksi eikä välttämätöntä omantunnon vapautumiseksi tai kristillisyyden edistämiseksi.

Niistä ihmisistä, jotka tulivat Johannes Kastajan luo autiomaahan, että he olisivat luetelleet syntinsä vaan he tunnustivat ne yleisesti ja kastettiin sitten parannuksen kasteella (Markus 1:5)

Ei myöskään sillä tavoin tule ymmärtää apostolin sanoja 1 Kor 14:25 niin, että kaikki synnit tulisi julkistaa (seurakunnan edessä).

Ei myöskään Joh 3:21 sovi julkisen ripin puolustamiseen, sillä syntejä ei ole tehty mitenkään Jumalassa vaan uskova elää Jumalassa ja tekee kaikki tekonsa Jumalassa (uskossa). Siksi hänen ei tarvitse pelätä eikä salata tekojaan - hän on valkeuden lapsi.

Syntien tunnustaminen tarvitaan sydämen puhdistamiseksi, kuin astiaa avattaessa pesemistä varten, mutta puhtaus ei tule avaamisesta tai tunnustamisesta vaan Jumalan Pojan veren kautta, joka omistetaan uskossa. (Apt 15:9, 1 Joh 1:7)

Toukokuun 5, 1873 tuntemattomille saajille lähetetty kirje.
Karl Heikel, Kertomus Hengellisistä Liikunnoista Lapissa ja Pohjanmaalla, viimeisinä kolmena-kymmenenä vuonna (Oulu: 1873), ss. 73, 74.



Tässä väännettiin kättä siis ripin merkityksesetä ja julkisen ripin välttämättömyydestä tai haitallisuudesta.

huomaa, kuinka kirjoittajat nojaavat pyhään Raamattuun ja etsivät sieltä ohjausta.

huomma myös, kuinka katse halutaan siirtää synnin tunnustamisesta ja anteeksi julistamisesta, ripistä, Jumalan Poikaan ja Hänen veriseen uhriinsa.

nämä ovat hienojakoisia painotuksia, joita saarnaajien tulisi huolella tarkkailla - olenko kehottamassa ihmisiä tekemään jotain, jotta he saisivat jotain Jumalalta?

vai olenko rohkaisemassa ihmisiä uskomaan Jumalan Poikaan, joka on heidän edestään vuodattanut verensä Golgatan ristillä?


Näin oltiin jo 1870-luvulla - vain parikymmentä vuotta Lapin herätyksen alkamisen jälkeen - tutussa tilanteessa.

Syntien tunnustaminen, rippi, oli noussut niin keskeiseksi, että se alkoi vaikuttaa kristillisyyden sisältöön kokonaisuutena.

1. Julistettu, saarnattu Sana, nousi tärkeimmäksi ja sen ytimenä oli seuraväen kokeman synnintunnon ja syyllisyyden hoitaminen.

Saarnattu, suullinen Sana, oli se, jonka kautta synnit saarnattiin anteeksi ja kehotettiin parannukseen.



pelastavaa on se, mitä sanotaan.

ei se mitä tehdään, esimerkiksi joku vedellä valelu tai leivän ja viinin jakaminen.



ripin korostaminen johti 1870 Lapin herätyksessä lisäksi siihen että monet alkoivat uskoa että

2. Synnit saadaan anteeksi ainoastaan ja vain siten, että ne tunnustetaan toiselle ihmiselle joka todistaa ne anteeksi. (myös tämän norppa tuolla edellä vahvistaa yhä tänään, 2010)


tämä on "kolmen kyynärän jumala" eli armollinen Jumala on ihmisen mittainen (3 kyynärää, noin 180 cm).



Kittilässä elänyt Erkki Välitalo kirjoitti Lapin herätykseen liittyvistä tapahtumista muistelmiaan ja ne julkaistiin vuonna 1882.

"Vuodesta 1869 seurakunnassamme alettiin saarnata, että Pyhä Henki toimii ainoastaan saarnatun sanan kautta. Veljeni Olli vastusti pastorin ja muiden kanssa tätä oppia, mutta minä tahdoin pysyä siinä missä ne, joita pidettiin pylväinä, olivat ja uskoin heidän olevan oikeassa.

Mutta kun koulunopettaja Raattamaa vieraili täällä, hän puhui ja selitti Pyhän Hengen vaikutuksista sanan kautta, jota luetaan ja saarnataan, ja sakramenttien kautta, ja sovitti tämän Raamatun oppiin ja heränneiden kokemuksiin.

Silloin minäkin ymmärsin tämän erehdyksen, mutta en pyytänyt anteeksiantoa vielä silloin vaan odotin toistenkin tulevan syntisiksi.

Tämä erimielisyys kesti monta vuotta seurakunnassamme kunnes Raattama lujasti vaati että ilmaus "Pyhä Henki ei toimi luetun sanan kautta" otetaan pois käytöstä. Sen jälkeen sitä ei ole julkisesti opetettu."

“Heräyksistä Lapissa. Elämäkertoja 5. Eerikki Juhonpoika Välitalo,” Kristillinen Kuukauslehti, No. 10, 1882, ss. 157, 158.

Tilanne lähteiden kannalta on varmaan tutkijalle aika hankala.

Mutta Iisakki Ylinenpää Ylitorniosta kertoo, että Raattamaa olisi moittinut edellä mainittua Hanhi-Pietiä siitä, että tämä on tuomassa "kolmen kyynärän jumalan" oppia Kittilästä Tornionjoen laaksoon.

(Raattamaa) toi sitten useita kohtai Raamatusta, joilla hän selkeästi näytti kuinka Jumala toimii sekä luetun että saarnatun sanan kautta ja myös Henki itse toimii, sillä Jumalan suuruus on tutkimaton.

(Raattamaa) sanoi myös, että syntien tunnustamisesta ei voida tehdä perustusta, vaan uskon saarnaa on pidettävä korkeammassa arvossa kuin saarnaa syntien tunnustamisesta ja että ripin voi ottaa voi ottaa vastaan yksityinen kristitty, myös nainen voi olla rippi-isänä"


I. Ylinenpää, “Muistelmia Ylitornion ensimäisistä suurista seuroista,” Siionin Lähetyslehti, Syyskuu 1925, s.132.



Raattamaa itse muistelee samoja seuroja vuoden 1878 kirjeessään:

Olen juuri tullut Kittilästä, jossa kokoonnuimme kaikkien opettajien kanssa yhteen. Siellä poistimme ilmauksen "Pyhä Henki ei toimi kirjoitetun sanan kautta seurakunnan ulkopuolella, kuten jotkut sanovat"

He tyytyivät siihen, kun sanoin että me emme kykene mitenkään mittaamaan Jumalan viisautta. Todellakin - Hän johdatti viisaat miehet idästä Beetlehemiin.


6.2. 1878 kirje M. Fogmanille. Raattamaa, Kirjeet ja kirjoitukset, s. 197.



Näemme tässä johdonmukaista kehitystä ripin korostamisesta rippi-isän korostamiseen, ihmisen korostamiseen.

Yllättävän nopeasti Laestadiuksen kuoleman jälkeen 1861 tapahtuu siis kehitys, jossa Jumalan Sanan tutkiminen ja pyhät sakramentit jäävät toisarvoiseen asemaan.

tärkeäksi tulee suullisesti seurakunnassa saarnattu sana, ja - kuten epäsuorasti näemme Raattamaan arvostelusta - synnintunnustukseen tähtäävä saarna.

"kolmen kyynärän jumala" on sattuva ilmaus siitä, miten pelastajaksi tässä pimeässä ajassa tulee ihminen seurakunnassa.

On etsittävä ihminen, jolle synnit tunnustetaan ja joka Jumalan suuna todistaa synnit anteeksi.

muuten pelastuminen iankaikkiseen elämään ei ole mahdollista.



Juhani Raattamaan toimenpiteistä huolimatta, julkisista nuhteista 1875 suurissa seuroissa tai Kittilän johtajien puhuttelusta, ei ollut pysyvää seurausta.

Kolmen kyynärän jumalan oppi elää ja voi hyvin tämän päivän esikoislestadiolaisuudessa, ja on ehkä vain voimistunut viimeisen parinkymmennen vuoden aikana - amerikkalaisvaikutteisella "Takkisen aikakaudella" taiteilijan vapaudella niin sanoakseni.

Näyttävä esimerkki tästä opetuksesta on vanhin Gunnar Persäterin saarna Juhannusseuroissa 2009. (Se on luettavissa Rauhan Siteessä, joten asian voi helposti tarkistaa)

olen miettinyt, mistä syystä tähän on niin suurta vetoa lestadiolaisuudessa.

varmaan yhtenä syynä ovat rovastin hengellisen perinnön sisältämät jännitteet, joita Postillojen lukeminen pitää yllä ja kehittää.

mutta on toinenkin mahdollinen syy, lahkolaisuuden kiusaus.

kun vain meidän seurakunnassa vain meidän saarnaajillamme joilla on asuvainen Pyhä Henki on taivasten valtakunnan avaimet näinä viimeisinä luopumuksen aikoina

niin se ajaa uskon saarnan ohi!

niin se ajaa sakramenttien ohi!

pitäköön papit hölinänsä, noudatamme muotomejona kuolleen uskon humalaisten pappien johdolla, koska se on tapana.

mutta todellinen elävä kristillisyys, se on kolmen kyynärän jumalten taskussa.

he edustavat sitä vanhaa, alkuperäistä, apostolista uskoa, josta evankeliumit kertovat ja heillä on Pyhän Hengen valo ja heillä on pelastuksen suullinen sana saarnattavana uskoville.

vain heillä.

mikä mahtava kiusaus!

ja niin siihen onkin sitten langettu, ihan rähmälleen.