Pastori Nils Wiklund

-- käänsin nettiruukkuun kesäkuussa 2009 pastori Nils Viklundin kertomusta omasta hengellisestä elämästään.

niille, joille nimi on outo, kerron että hän on merkittävä hengellinen opettaja, jota ympäröivä herätys ulottui kauas Pohjolaan valmistaen tietä suurelle herätykselle. Kun Lars Levi Laestadius alkoi saarnata, vanhempi kansa saattoi sanoa "hän saarnaa kuin Viklund"


Nilsin elämän käännekohta on se, kun hän tajusi olennaisen mokan omassa hengellisyydessään.

hyvin harva ihminen koskaan tällaisen armoliikutuksen elmässään kokee,

sillä totinen elävä kristitty on harvinainen lintu, kuten Martti Luther sanoi.


-------------
"Heikkona ja ujona lapsena olin luonnostani hiljainen ja tottelevainen, mutta hengellisesti nukkuva ja kuollut ilman parannusta.

Kun olin yhdeksän vuotias, jokin kosketti sieluani että jotain puuttuu, mutta en tiennyt mitä se oli. Mutta kerran kun 12 vuotiaana luin Vuorisaarnaa, Matteuksen lukuja 5-7, tulin täysin vakuuttuneeksi, että en ollut Jeesuksen opetuslapsi ja että sieluni asiat ja kristillisyyteni olivat surkealla tolalla.

Siinä paikassa päätin, että jos ihmisen tulee olla sellainen kuin Jeesus opettaa ja vaatii opetuslapsiltaan, en ollut yksi heistä vaan fariseusten ja kirjanoppineiden joukossa, joiden ulkokultaisuutta Kristus niin avoimesti ja vakavasti nuhtelee.

Tästä ajasta lähtien tiesin ja uskoin että olen surkeassa ja vaarallisessa hengellisessä tilassa enkä tällaisena voi mitenkään tulla pelastetuksi."



Kun kouluni alkoi minua johdatettiin ei vain kristinuskon tuntemiseen vaan myös hurskaaseen, arvokkaaseen ja kunnialliseen elämään. Tämä suojeli minua niistä synneistä ja erheistä jotka niin surkeasti turmelevat niin monen nuoren elämän.

Minua pidettiin hyväkäytöksisenä ja Jumalaa pelkäävänä nuorena ja sain usein kuulla kehuja esimerkillisyydestäni. Mutta silloinkin oli täysin tietoinen ja vakuuttunut etteivät nuo kehut kuuluneet minulle ja että hengellinen tilani oli surkea, murehdittava ja onneton.

Niinpä kun minua kehuttiin hyväksi ajattelin "asia ei ole näin, sillä et tiedä tilaani ja millainen henkilö todellisuudessa olen"



Kun saavutin 28 vuoden iän Herra etsi minua armosta niin väkevästi että kerrassaan heräsin hengellisestä unestani.

Vasta silloin huomasin todella syntieni kauhistuttavan syvyyden, minun likaisen, kirotun ja kadotetun tilani. Herännyt omatuntoni tuli yhä herkemmäksi ja tarkemmaksi näkemään ja tuntemaan, kuinka synti turmeli sisikuntaani, kuinka olin kadotettu ja hylännyt Jumalan, maailmanrakkauteni, lihallisen meileni, joka oli minulle suurin syntini ja syynä kadotettuun tilaani.

Ja niin päätin koko sydämestäni kääntyä, tehdä parannuksen maailmasta Jumalan luokse, synnistä vanhurskauteen ja hengellisestä likaisuudesta pyhyyteen.

Sanalla sanoen, halusin todella tulla puhtaaksi ja pyhäksi!



Mutta tuo oli väärin ja vahingollista ja tapahtui minulle sopimattomaan aikaan enkä aloittanut oikealla tavalla.

Ajattelin, kuten ihmiset yleensäkin tekevät, että kristillisyys on tekojen hurskautta ja puhdas mieli ja elämä, joten tahdoin myös aloittaa kääntymykseni tästä.

Ajattelin, että minusta on tultava hyveellinen ja pyhä ennenkuin saisin armon, vanhurskauden ja pelastuksen, ja tällaista oli tämä minun kristillisyyteni, jota harjoitin tuohon aikaan.



Synti virkosi minussa lain kautta ja tämän herätyksen armon kautta minulle tuli Jumalan käskyjen kaipaus (Room 7). Samalla tunsin synnin voiman itsessäni paljon vahvemmin kuin aikaisemmin ja tunsin täyden kykenemättömyyteni vapautua sen ansoista.

Tämä ahdinko painosti minua ja sydämeni oli levoton, kävin Jumalan eteen anomaan ja rukoilemaan vapautusta ja anteeksiantamusta tekemistäni synneistä ja vapautusta ja pelastusta siitä synnin herruudesta ja vallasta, jonka alla olin.

Sain todellakin lohdutusta, levottomuuteni väistyi ja päätökseni karttaa syntiä ja elää pyhää elämää uudistui and vahvistui. Ja kuitenkin tämä oli väärin ja suuri erehdys ja vikani että luulin tätä kääntymiseksi ja vanhurskauttamiseksi.

Jäin tuohon tilaan sen sijaan että olisin rientänyt Vapahtajan luo että Hän tekisi minusta vanhurskaan ja että saisin oppia tuntemaan Hänet Vapahtajanani, Herranani ja sieluni Ylkänä.

En tiennyt, että sellainen Jeesuksen tunteminen ja tuttavuus oli tarpeen enkä edes tiennyt, että minulla ei sitä ollut.



Ristin salaisuus ja pelastuminen uskosta oli minulle tuntematon asia.

Tästä syystä kuljin toista tietä. En tuntenut sisäisesti, ollut yhteydessä ristiinnaulitun Vapahtajan kanssa, en oppinut elävällä tavalla tuntemaan Hänen sovittavaa, puhdistavaa, virvoittavaa ja sydämen uudistavaa vertaan, en saanut hengellistä rauhaa ja lepoa Hänen parantavaissa ja pyhittävissä haavoissaan nöyrtymään sydämessä siunattuun tilaan, jossa syntinen oikealla tavalla ja läpeensä ymmärtää olevansa kurja syntinen.

Sen sijaan aloin seurata ja harjoittaa jumalisuutta ja pyhyyttä toisella tavalla. Halusin, kuten jo kerroin, tulla hurskaaksi ja pyhäksi, halusin olla pyhä ilman Jeesuksen verta ja olin tietämätön teurastetusta Jumalan Karitsasta.

Halusin olla vanhurskas vaikka sydämeni ei ollut vielä herätetty, puhdistettu, pyhitetty ja uudistettu Jeesuksen veressä.

Halusin että minusta tulisi suuri pyhimys sen sijaan että olisin koettanut tulla tomuhiukkasen kokoiseksi pieneksi ja arvottomaksi syntiseksi.


Ja nyt vasta oikein todella alkoivat omat työni ja mitä vakavimmat yritykseni itse rakennetun pyhyyden, pyhityksen ja kestävän rauhan saavuttamiseksi. Nyt todella ryhdyin työskentelemään oman pyhitykseni ja parannukseni eteen paljon hurskaammin ja itseäni kuolettaen paljon enemmän kuin ennen.

Minulla oli riittävästi itsetuntemusta, että en luottanut itseeni. Jumala oli pakopaikkani, tietenkin. Menin Hänen luokseen, rukoilin armoa enkä tahtonut tietää mistään muusta kuin pelkästään armosta.

Mutta huomaa ja pane merkille taas virheeni ja erehdykseni! Pyysin ja rukoilin armoa Jumalalta, mutta "armolla" en ymmärtänyt Jumalan rakastavaa ja armahtavaa sydäntä Jeesuksen tähden, virvoittavaa ja sydäntä ravitsevaa Jeesuksen veren ja kuoleman tuntemista ja pelastusta, jonka nämä tuovat.


Minulle "armo" merkitsi ja mitä pyysin ja rukoilin oli voima pyhään elämään ja Jumalan antama valta kuolettaa synnin valta, olla uskollinen ja tottelevainen armon voitoille. Minun rauhani ja hengellinen leponi perustui uskollisuuteen ja tottelevaisuuteen, joka tuli tästä voimasta.

Tuohon aikaan elämässäni en kuitenkaan ajatellut niin enkä olisi uskonut, jos joku olisi minulle niin kertonut.

Mielessäni perustukseni oli puhdas armo ja olin niin vakuuttunut tästä että olisin vaikka voinut kuolla tämän uskon edestä.


Kuitenkin minun koko elämäntilanteeni ja käytökseni olivat selvänä merkkinä ja todisteena siitä, että todellisuudessa yritin rakentaa omaa pelastustani oman vanhurskauteni ja pyhyyteni varaan, ninun uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni varaan.

sillä yksi ainoa uskoton teko tai tottelemattomuus tai yksi ainoa virhe olisi kaatanut kerralla hengellisen leponi ja heittänyt sydämeni sellaiseen sekasortoon, että en enää kyennyt sitä hallitsemaan. Olin arka ja pelokas ja usein niin täynnä epäilyksiä että miltei luovutin ja sanoin itselleni että tämä on hyödytöntä enkä voisi onnistua.



vaikka armo tällaisena todellakin vaikutti sydämessäni ja lohdutti minua jonkin verran se ulottui ainoastaan ja vain niin pitkälle kuin oma uskollisuuteni ja kuuliaisuuteni.

Minun rauhani ja hengellinen leponi horjahteli huonolla ja epävarmalla pohjalla.

Sydäntäni ei oltu ankkuroitu ristiin ja iloitsin salaa oletetusta pyhyydestäni (huomaa tämä tarkoin!)

Sydämeni oli välinpitämätön ja tunteeton Vapahtajaa kohtaan ja Hänen sovitusuhriaan kohtaan, vertaan ja kuolemaansa kohtaan, sydämeni oli täynnä epäuskoa ja vihaa Vapahtajaa ja Hänen ristiään kohtaan, minun oma vanhruskauteni ja jumalisuuteni, niin aidolta ja todelliselta kuin se vaikuttikin, ei kuitenkaan omannut sen enempää turvaa tai ankkuria kuin sieluni rauha, ja sen perustana ei ollut muuta kuin häthätää kasaan koottu kudelma joka on yhtä heikko kuin hämähäkin verkko.


Töitä tekemällä ja omilla harjoituksillani etenin pitkälle omassa tekojen vanhurskaudessani, mutta, ah, mitä hyötyä on pyhyydestä vieraantuneessa, välinpitämättömässä ja tunteettomassa sydämessä Vapahtajaa ja hänen vertaan ja haavojaan kohtaan?

Täysin hyödytönä ja turhaa rasittaa itseään omalla parannuksenteolla, pyhityksellä ja vanhurskaudella kun sydän ei vielä tunne Vapahtajaa, eikä omaa elävää käsitystä ja uskon iloa Hänen verestään ja haavoistaan.

Ja koska minulla ei ollut elämää Jumalan Pojan virvoittavasta ruumiista ja verestä eikä palavaa rakkautta Hänen sydämestään ja haavoistaan, minusta tuli yhä kylmempi ja lopulta täysin nukahdin.

Mutta Herra, joka on täynnä armoa ja rakkautta, ei anna kenenkään viedä yhtään lammasta jonka on kerran löytänyt. Niinkuin Paimen joka etsii kadonnutta lammasta Hän etsi minua ja johdatti minut ristin väkevällä ja läpitunkevalla saarnalla, ristiinnaulitun Jeesuksen saarnalla, jota sain kuulla, uuteen kääntymykseen, joka perustui Jeesuksen vereen ja haavoihin.



Ristin saarna, Karitsan sovituksen, virvoituksen, herätyksen, pyhityksen ja lunastuksen veri, vakuutti sydämeni ja herätti näkemään välinpitämättömyyteni ja tunteettomuuteni ristiinnaulittua Vapahtajaa kohtaan.

Silloin syntini Jeesusta vastaan, Vapahtajaani, ja lukemattomat syntini Hänen armoaan vastaan, Hänen verihaavojaan vastaan, kaikki epäuskoni ja siitä seuraava tuomio paljastui minulle ja ymmärsin kuinka olen erossa Vapahtajastani, kuinka hän on vieras ja muukalainen sydämelleni.

En tuntenut Häntä. Huomasin sydämessäni salaisen vihan Hänen ristiään kohtaan, kuinka halveksin Hänen vertaan ja kuinka sydämeni ei laisinkaan tuntenut Hänen haavojaan. Tajusin että olen erossa Hänen kylkihaavastaan ja tiesin, että sieluni ei siinä levännyt.

Tiesin vanhan, syvälle ulottuvan oman vanhurskauteni, joka oli todellinen syyni välinpitämättömyyteeni Vapahtajaa kohtaan ja Hänen ansaitsemaansa armoon.



Tunnistin oman tekojen hurskauteni joka sai minut ohittamaan ja kieltämään puhdistuksen Karitsan veressä missä ainoastaan on mahdollista tulla puhtaaksi.

Ymmärsin eroni uhratusta Karitsasta, että en olle uyhteydessä Häneen ja että en tuntenut Hänen ristiään ja verihaavojaan.

Sanalla sanoen, en ollut uskonut Vapahtajaan vaan epäuskossa ohittanut, halveksinut, kieltänyt Hänet ja Hänen veriset haavansa ja kuolemansa.

Tämä oli nyt minun syntini.

Minulla ei ollut Jeesusta, Hän ei ollut minun.

Tämä oli minun köyhyyteni. En tuntenut Häntä

Tämä oli tuomioni.



Katso millainen epäusko ja mitä merkitsee tulla todella tietoiseksi epäuskostaan ja kuinka se vaikuttaa syntisen mieleen!

Laki herättää tuntemaan synnit ja rikokset Jumalan lakia vastaan. Syntinen säikähtää ja joutuu tuskan, ahdistuksen ja pelon valtaan.

Mutta kun syntinen tulee tuntemaan epäuskonsa evankeliumin ja Pyhän Hengen valaisun ja ilmoituksen kautta Jeesuksen kärsimyksestä ja kuolemasta, kohtaa tämän syvimmän synnin ja kaikkien muiden syntien juuren ja ainoan tuomion syyn, hänelle käy kuten minulle että joutuu vielä suurempaan hätään, ahdistukseen ja häpeään.


Ah, silloin sydän huokaa "Oi sokeuttani ja hulluuttani, että en uskonut, nähnyt ja tiennyt tätä aikaisemmin! Oi että olen ollut niin tunteeton ja kiittämätön Vapahtajaani kohtaan että olen katsonut ylen, haleksinut ja kieltänyt Hänen kärsimyksensä, verensä, haavansa ja kuolemansa.

En ole tuntenut Pelastajaani, en ole uskonut Häneen. En ole rakastanut Häntä. Oi, että olen elänyt näin kauan ilman Jumalaa maailmassa! Sydämeni on ollut ilman Jeesusta. Minulla ei ole elävää tietoa eikä kokemusta Hänen kärsimisestään, verestään, haavoistaan, tustkastaan ja kuolemastaan.

Verinen Jeesus on ollut minulle tuntematon Jumala ja tuntematon Jeesus. Olen todellakin tiennyt ja maininnut Hänen nimeään mutta en ole tuntenut sitä voimaa, joka Hänen kärsimyksessään, veressään, haavoissaan ja kuolemassaan on tai niiden hedelmää, siunausta ja sieluni pelastumista.


Tämä synti, epäusko, tekee minusta hyvin syntisen. Köyhyyteni tekee minusta kerjäläisen ja päälläni oleva tuomio ahdistaa ja tämä ahdistus ja hätä ja köyhyyt ja puute, heitän itseni syntisenä kerjäläisenä ja kerjäävänä syntisenä Vapahtajan jalkojen juureen, toivoen hartaasti että minut vapautetaan, pelastetaan, rauhoitetaan ja ravitaan.

Tiesin syntini, syytin itseäni niistä ja tunnustin kuinka syyllinen olen erityisesti epäuskoon kuin mitään muita syntejä ei minulla olisikaan ja että olin tuomion alla epäuskon tähden.

Häpeissäni olin Vapahtajan edessä enkä uskaltanut nostaa katsettani koska olin yrittänyt miellyttää Jumalaa ja ansaita Hänen armonsa ja pelastuksen omalla vanhurskaudellani ja pyhyydelläni, joita olin ahkeroinut niin kiivaasti ja omalla parannuksellani ja olin näin halveksinut ja hylännyt uhratun Lampaan, armon ja elämän Karitsan veressä ja kuolemassa, levon ja rauhan ja pelastuksen Hänen veressään.


Olin Jeesuksen jalkain juuressa kuin syntinen nainen (Luukas 7:37-38). Itkin ja kastelin Hänen lävistetyt jalkansa kyynelilläni. En kyennyt puhumaan paljon suullani mutta sydämeni puhui sitä enemmän.

Itkin "Jeesus, armahda! Vain yksin sinun veresi voi auttaa ja pelastaa minut".

Pyysin yhtä verenpisaraa. "Jeesus, anna yhden pisaran verta haavoistasi pudota sydämelleni, ja minä uudistun, minä puhdistun, minut parannetaan ja minä saan elää"

Ja Vapahtaja, joka armahtaa syntisiä, ei ollut minusta kaukana.

Hänen sydämensä paloi rakkaudesta ja Hän tahtoi enemmän antaa kuin saada. Hän kutsui, kehotti ja veti minut luokseen verellään, haavoillaan ja kuolemallaan.

Ja tämä oli lääke minun sairauteeni ja ravintoa nälkäiselle sielulleni.

Silloin olin riittävän sairas, nälkäinen ja ahdistunut että sain ottaa vastaan uskon kohotetuin käsin minulle annetun lääkkeen ja hengellisen ravinnon.


Vapahtaja näki minun makaavan edessään veressäni (Hes 16:6) kerjäämässä ja odottamassa yhtä armollista katsetta.

Ja kun vähiten osasin sitä odottaa tai toivoa, Hän käänsi siunausta täynnä olevan katseensa minuun, Hän katsoi minuun armollisesti, antaen siunauksen ja pelastuksen.

Hän ilmestyi minulle ristiinnaulittuna, näytti minulle haavansa, naulojen jäljet ja lävistetyn kylkensä. Hän sanoi minulle "Kaikki tämä sinun tähtesi. Sinun syntisi ovat anteeksi annetut. Rauha sinulle"

Ja silloin kun saatoin nähdä Hänet ristiinnaulittuna ja katsella Hänen ruoskittua ja haavoitettua ruumistaan, Hänen lukemattomia arpiaan ja verta vuotavia haavojaan, kun kuulin Hänen äänensä ja suloiset sanansa, minun sydämeni syttyi liekkeihin.

Ajattelin "Tämä on minun ystäväni ääni. Tämä on Israelin Vapahtaja ja minun"


Nyt tiestin että Hän on minun Jumalani ja Vapahtajani.

Uskoin että veri oli minun ja sanat olivat minun.

Ja kun näin ajattelin, uskoin ja koin, sydämeni heräsi eloon, uutena, herkkänä ja kuuliaisena ja silmäni täyttyivät kyynelistä rakkaudesta Hänen edessään.

Olin Hänen edessään, Hänen veristen jalkojensa luona, täynnä ihmettelyä, häpeää, rukousta ja ylistystä.

Ja vasta silloin todella tajusin oman syntisyyteni ja Jeesuksen vanhurskauden, oman kuolemani ja myös elämäni Jeesuksessa, kelvottomuuteni ja Jeesuksen ansiot ja Jeesuksen antaman siunauksen minulle.

En milloinkaan elämässäni ollut ollut niin syntinen, likainen ja arvoton, niin vihattava ja kirottu.

Eikä Vapahtaja Jeesus koskaan ollut ollut niin välttämätön ja olennainen minulle, niin suuri, niin valtava, niin ihana, rakastettu ja niin korkeasti siunattu kuin silloin, kun Hän antoi minulle anteeksi ja antoi minulle äärettömän armonsa.

Elävä tietoisuus ja syvä kokemus jonka sain silloin sekä Vapahtajan ristiinnaulitusta hahmosta että omasta syntisestä olemuksestani teki minusta yhtä aikaa pelastetun ja surkean syntisen, täytetyn mutta myös alennetun ja nöyryytetyn.



Jumalan Henki on kirjoittanut tämän tiedon ja painanut sen elävin kirjaimin sydämeni tauluun. Hän itse herättää, säilyttää ja uudistaa tämän sydämessäni voimakkaalla, virvoittavalla ja vapauttavalla sormellaan, joka piirtää Vapahtajan ristiinnaulittuna.

Tuon jälkeen Vapahtaja on ollut minun Herrani ja minun Jumalani, minun Immanuelini, minun Ystäväni, minun Ylkäni ja minun Mieheni.

Minun Jeesukseni!

Hän on minun aarteeni, minun ainoa aarteeni, ja Hänessä minun sydämeni on (Luukas 12:34).



Hän on minun rakkaani ja rakkaampi kuin minä itse. Hänen kärsimyksensä, tuskansa, ahdistuksensa ovat minun lohdtukseni ja iloni.

Hänen ristinsä on minun väkevyyteni.

Hänen verensä on minun puhdistukseni, minun sieluni ravinto ja ruoka, voima ja väkevyys.

Hänen pilkkansa on minun kunniani.

Hänen haavansa ovat minun lääkkeeni, minun vapaakaupunkini ja minun lepopaikkani.

Hänen kuolemansa on minun sovitukseni, minun pelastukseni, minun elämäni.

Hänen ristinsä on minun tukeni ja minun kerskaukseni.

Minun syntini ovat Hänen vanhurskautensa peitossa ja minun sieluni on puettu Hänen veriseen vaatteeseensa.


Tämä on nyt minun vanhurskauteni.

Minun sydämeni on pesty ja uudiestetty Hänen vuotavassa veressään.

Tämä on minun pyhyyteni.

Minun sieluni on löytänyt lepopaikan Hänen haavoissaan.

Tämä on minun sieluni rauha ja lepo.

Hänen lävistetty kylkensä on turvani, pakopaikkani ja piiloni.

Se on linnani ja vapaakaupunkini, johon pakanen ja kätkeydyen.

Kun viholliset ahdistavat ja ajavat minua takaa sisältä tai ulkoa, voin nyt laulaa omasta kokemuksestani


Niinkuin lintu rajuilman rytistessä ja raivotessa nopeasti lentää kallion suojaan
Niin Herra Jeesus, sinun haavasi ovat minun leponi
minun pakopaikkani ahdistuksen hetkellä

Nils Wiklund (1732-1785) joten tämä on kirjoitettu 28 vuotiaana noin 1760

(käännös on minun ja sisältää mahdollisesti virheitä ja epätarkkuuksia)


guest ja muut lukijat

kiinnitetään huomiota perustavaan tosiasiaan

ei ollut "veljien todistusta" - koko lestadiolainen herätys on vielä 100 vuotta edessäpäin.

Nils kohtaa yksin elävän Herran Jeesuksen, Kristuksen, ja jotain tapahtuu hänen elämässään. Hän todella murtuu ristin edessä, kuten itse kuvaa.

Erkki Antti kohtasi samalla tavalla Kristuksen ja tuli uskoon lukien David Hollatzin pientä kirjaa "Armonjärjestys autuuteen".

Laestadiuksen henkilökohtaisista kokemuksista Lapin Marian tapaamisen aikaan on ollut paljon puhetta, ja Jorma Ojala on osoittanut, että ei ollut siellä pyhän legendan mukaista syntien anteeksi todistamista.


sellainen Lapin luottavainen, nöyrä kristillisyyden neuvojen seuraaja, joka kuvittelee että uudestisyntyminen tapahtuu vain ja ainoastaan esikoislestadiolaisen järjestyksen mukaan katumuksessa syntien anteeksi julistamisessa tässä elävässä kristillisyydessä.

jos tämä ei ole minua ja mamaa jututtvan guestin linja, niin hän ei taida olla aito esikoinen.

(jos on, niin pitää tätä pelastuksen totuutta salassa valittuun aikaan asti)