Lauri Koistinen: Hengellisestä hallituksesta Lapin maalla

HENGELLISEN HALLITUKSEN
VAIHEET ENSINSYNTYNEESSÄ
LAESTADIOLAISESSA
SEURAKUNNASSA
RUOTSIN LAPINMAALLA

Lauri Koistinen 1978


lainausta sivuilta 74 -77

74
Amerikkalaiset nuoret kristityt, jotka ovat tottuneet yksinkertaiseen jumalanpalvelusmuotoon omassa vapaassa Apostolis-Luterilaisessa kirkossaan, ovat kokeneet eurooppalaisen valtionkirkon jumalanpalveluksen järkytyksenä. Maallikkosaarnaajat ovat kastaneet heidät, rippikoulun he ovat käyneet lapsena oman saarnaajansa johdatuksella, maallikot ovat kaikessa yksinkertaisuudessa suorittaneet ehtoollisen jakamisen heille aivan apostoolisen esikuvan mukaan, koskaan he eivät ole kuulleet kuolleitten soittimien ääntä omassa kirkossaan, liturgia on ollut heille vierasta, oma saarnaaja, joka tuntee heidät sydämestä, on vihkinyt heidät avioliittoon ja he ovat saattaneet vainajansa kirkonmaalle, missä tuttu saarnaaja on siunannut vainajan viimeiseen lepoonsa. Niitten jäykkien ja kylmien muodollisuuksien aikana, mitkä tapahtuivat kirkossamme, istui muutama amerikkalainen nuorukainen ehtoollisen aikana pää painoksissa itkien kaikessa hiljaisuudessa: »Miksi elävien kristittyjen Euroopassa pitää olla tällaisessa kirkossa?» 30 Niin, miksi ja kuinka kauan? Siihen vastattiin: Niin kauan kuin luterilainen kirkko on olemassa, olkootpa sen palvelijat kuinka turmeltuneita ja ilkeitä tahansa, kunhan he vain välittävät armon välikappaleet oikein. On suuri Jumalan armo, että armonvälikappaleet ovat kristityitten käytettävissä sekä omalla paikkakunnalla että muissakin paikoissa. Kehittämällä jumalanpalvelusmuotoa ja kirkon toimintaa alinomaa

75
väärään suuntaan, sekä pakanallisen elämän kautta, pelottavat papit autuutta kaipaavat sielut kirkonyhteydestä pois vapaisiin uskonyhteisöihin, joissa on enemmin lämpöä ja elämää kuin kirkossa. Nämä puolestaan tekevät sen vakavan virheen, että he pitävät valtiokirkon rappeutumista ja kylmyyttä seurauksena Lutherin opista, mikä on aivan väärin tehty, sillä jos Lutherin oppi olisi jäljellä kirkossa sekä kirjaimessa että hengessä, niin olisivat kirkko ja yhteiskunta toisen näköisiä. Silloin kirkko olisi kaikkien autuutta kaipaavien sielujen hengellinen koti. Mutta nyt nämä ihmiset eroavat kirkosta ottaen lapsensa mukanaan. Heillä on halu repiä kirkko riekaleiksi lopullisesti. He eivät käsitä, että heidän nykyinen ja tulevainen uskonnonvapautensa riippuu pelkästään luterilaisesta kirkosta, jota maan hallitsija suojelee. Heränneitten ja autuutta kaipaavaisten sielujen pitäisi jäädä kirkon yhteyteen eikä erota siitä, vaan heidän pitäisi tutkia Lutherin alkuperäistä oppia hakeutuen niiden luokse, jotka vielä seuraavat sitä oppia kaikissa paikoissa — silloin he löytäisivät Kristuksen kirkon yleisen kirkon sisällä.



KIRKON TULEVAISUUDESTA
Laestadius on sanonut, että luterilaisen kirkon ruumisarkkuun on naulattu ensimmäinen naula. Tämä naula oli se vaino, mitä papisto harjoitti lukijaisia ja pietistejä vastaan 1700- ja 1800-luvuilla. Karkoittamalla itse ytimen pois kirkosta olivat papit jo silloin määränneet kirkon tulevaisen kehityksen suunnan. Laestadius sanoo edelleen, että pian siihen ruumisarkkuun naulataan viimeinenkin naula. Se tarkoittaa, että se kirkko on kokonaan häviävä. Luterilainen oppi on jo katoamassa kirkosta nopein askelin. Kuinka kauan sitten itse laitos on oleva olemassa? Kirkon johtoporras on kyllä huomannut, että kirkon asemaa yhteiskunnassa olisi pikaisesti kohotettava, muutoin pitää pappien mennä uudestaan kouluun hankkiakseen itselleen uuden ammatin.
— Vetäkää vain jazz-festivaalit kirkon sisälle ja karkoittakaa sieltä viimeiset autuutta kaipaavaiset sielut pois, niin kiirehditte sitä päivää saapuvaksi, jolloin viimeinen naula luterilaisen kirkon ruumisarkussa tulee lyödyksi pohjaan asti! Silloin on pakanallinen ja raaka massa kiihotettuna poliittiseen hurmahenkisyyteen huutava, kuten Laestadius on

kirjoittanut (HÄK s. 309):


»HURRAA MINULLE JA SINULLE! JOKA MIES NUORAA
KÄSIKSI JA VARAS NUORAN PÄÄHÄN! HIRTTÄKÄÄ VIIMEINEN
KUNINGAS VIIMEISEN PAPIN SUOLIIN! HURRAA MINULLE
JA SINULLE! TÄTÄ PÄIVÄÄ EMME KOSKAAN UNHOITA.»


ELÄVÄN KRISTILLISYYDEN TULEVAISUUS
On olemassa monta jumaluusoppinutta, jotka ovat sitä mieltä, että hajaannukset laestadiolais-kristillisessä seurakunnassa johtuvat ennen kaikkea Laestadiuksen opista, jonka suuret epäjohdonmukaisuudet välttämättömästi aiheuttavat vastakohtaisuuksia sen seuraajien keskuudessa. Samanlaista on kuultu lausuttavan Lutherin opista. Samoin on asianlaita myös Raamatun opin kanssa. Niin on aina oleva kaikkeen Jumalan sanaan nähden, sillä ilman Pyhän Hengen valkeutta sydämessä ei kukaan saata käsittää jumalallista ilmoitusta. Koska profeetat, Johannes Kastaja, Kristus (Sana), apostolit, marttyyrit ja kirkkoisät ovat olleet niin tyhmiä, että he ovat jättäneet jälkeensä sokealle järjelle käsittämättömiä opetuksia, niin antakaamme järkevien jumaluusoppineitten luoda uusi uskonto, jossa ei ole epäjohdonmukaisuuksia. Olisi toivottavaa, että tämä uusi uskonto olisi suvaitsevainen kaikkia kohtaan — vieläpä »suvaitsemattomiakin» kristityitä kohtaan, jotka eivät omantuntonsa tähden voi kaikkea suvaita. Heidänhän pitää kuulla Jumalaa enempi kuin ihmisiä. Elävät kristitythän eivät voi omantuntonsa tähden olla mykkiä koiria tai antaa kristityn nimeä niille, jotka eivät ole uudestisyntyneitä. Niinollen näyttää siltä, kuin maailma olisi ollut paljon onnellisempi, jos ei mitään elävää kristillisyyttä olisi maailmassa ollut olemassa, ja päivän nuoriso on kasvatettu siihen käsitykseen, että totinen kristillisyys on suurin paha, mitä koskaan maan päällä on ollut. Sehän tuomitsee heidän hillittömät aistilliset nautintonsa. On outoa, että jumaluusoppineet ovat niin usein olleet huolissaan laestadiolaisesta kristillisyydestä. Laestadiuksen aikana papit olivat


77
huolissaan oikeaoppisista luterilaisista, jottei Laestadiuksen julistus heitä viettelisi. Laestadiuksen kuoltua he olivat vakavasti huolestuneita tämän kristillisyyden menestyksestä. Silloin he havaitsivat siinä olevan jotain hyvääkin. Siksi he lähtivät taisteluun säilyttääkseen siinä näkemänsä hyvän ja tuhotakseen sen pahan, mitä he siinä näkivät. Kuninkaanlinnasta tuli alkusysäys tälle työlle. Prinsessa Eugenia oli huolissaan maanmiehistään lappalaisista, jotta he eivät jäisi siihen pimeyteen, johon he olivat joutuneet laestadiolaisen harhaopin kautta. Hänellä oli vähemmin huolta hurskaista tukholmalaisista. Eiväthän he olleet laestadiolaisen harhaopin vaaravyöhykkeessä. Valitettavasti eivät papit (P. O. Grape ym.) siihen aikaan kuitenkaan onnistuneet kokonaan poisjuurittamaan alkuperäistä eksytystä, vaan se jäi jäljelle ja lisääntyi, vaikka he pian Raattamaan kuoltua ennustivatkin, että kolmen vuoden kuluttua ei Joonas Purnulla ole laumassaan kuin pivon täysi lappalaisia.5 Tämä länsilaestadiolainen eksytys oli pahinta mitä papit ja suuret eriseurat tiesivät olevan olemassa maailmassa niin kauan kuin se oli pysyväinen alkuperäisessä opissa. Mutta kun Boreman lopultakin toi sisälle pappein hengen uudenaikaismielisten saarnaajain avustuksella Laestadiuksen postillan kansien välissä, ja sitä tietä seurakuntaan, niin saivat sekä Herodes että Pilatus kätellä ja onnitella toisiaan. Nyt se laestadiolainen harhaoppi on lopultakin hävitetty. Niin uskoi kyllä koko uudenaikaismielinen enemmistö hajaannuksen tapahduttua. Siihen aikaan Gunnar Jönsson sanoi August Isakssonille, joka oli lujin vastustaja uusille tuulille: »Sinä jäät lopulta aivan yksin.» Siis ei mitään seurakuntaa tule jäämään alkuperäisen opin perustukselle. August Isaksson vastasi Gunnar Jönssonille: »Kyllä se sinunkin tähti vielä varisee.» Tämä yli kymmenen vuoden aika, joka hajaannuksesta on kulunut, on osoittanut Gunnar Jönssonin ennustuksen virheelliseksi. Alkuperäiselle opille uskolliset ovat vain lisääntyneet, vaikka monta kymmentä kristittyä on nukkunut pois näiden vuosien aikana.