maanantai 26. tammikuuta 2015

Valerianus ja Shapur I

tarkastelemaamme aikaa Jumalan valtakunnan taisteluissa kutsutaan yleisessä historiassa Rooman kolmannen vuosisadan kriisiksi (235 - 284). Koko valtakunta miltei hajosi siihen. Valtiollisella tasolla ongelmat alkoivat keisari Aleksanteri Severuksen murhasta vuonna 235 ja siihen vaikuttivat ympäröivien kansojen rajut hyökkäykset imperiumia vastaan, pyhän Kyprianuksen tuhoisa rutto ja kenraalien sisäiset valtataistelut Tänä lyhyenä aikana keisareita oli kaikkiaan 26, yksi heistä hallitsi vain kolme kuukautta (Aemlianus).

Valtakunnan yhdisti jälleen voimakastahtoinen keisari Diokletianus 284, jonka muisto Jeesuksen omien vainoajana on erityisen karmea kristittyjen mielissä.

Lohikäärme iski voimalla ensin keisari Deciuksen kautta vuonna 250. Jokaisen Rooman kansalaisen tuli todistetusti uhrata keisarin hyväksi ja syödä uhrilihaa.

Tässä vaiheessa valtakunnassa puhkesi kauhea tauti, ilmeisesti suuri isorokko epidemia, jota kesti vuoteen 270 asti.

Decius ja hänen poikansa kaatuivat Bulgarian soilla - ensimmäiset Rooman keisarit, jotka viholliset surmasivat. Heidän jälkeensä käytiin kenraalien välillä kamppailua, jonka voitti Valerianus, josta tuli keisari vuonna 253 ja hän hallitsi seitsemän vuotta aina vuoteen 260 asti.


Keisari Valerianus
Valerianus (193 - 260) oli ylhäistä senaattorien sukua. Kun hänet julistettiin Rooman keisariksi 22. lokakuuta 253 hän välittömästi nosti poikansa Galleenuksen keisariksi rinnalleen.

Euroopan rajat olivat hyökkäysten kohteena ja Rooman hallinto siellä aivan sekasotkussa. Isä lähetti poikansa Gallienuksen johtaman armeijan Reinin suunnalle hoitamaan näitä ongelmia.

Itse hän lähti itään, jossa oli noussut erityisen vaarallinen vihollinen, sassanidit, joident armeijat raatelivat Armeniaa ja Syyriaa ja olivat ottaneet tärkeän roomalaisen kaupungin, Antiokian, haltuunsa.. 

Sassanidit nousivat valtaan Persiassa vuonna 224. Heidän dynastiansa jatkui siellä aina vuoteen 651 asti, Sassanidit aiheuttivat suuria ongelmia paljon myöhemmin ongelmia myös kristitylle Bysantin eli itä-Rooman valtakunnalle ja uudelle islamin uskonnolle, joka hyökyaallon tavoin levisi 600-luvulla Arabian niemimaalta kaikkiin suuntiin. (Eipä ole Iran jäänyt uutisista tänäkään päivänä.)

Toinen vihollinen olivat nuo svenska talande bättre folk, Gotlannista alunperin liikkeelle lähteneet gootit, joiden hurjat joukot häärivät Vähässä-Aasiassa kenenkään estämättä, ryöstäen ja raiskaten, ottaen vankeja ja saalista mielin määrin.

Valerianus vei legioonansa ensin Syyriaan ja otti Antiokian takaisin persialaisten käsistä vuonna 257. 

Kaksi vuotta myöhemmin, 259, hän lähti marssimaan kohti Edessan kaupunkia, mutta pyhän Kyprianuksen rutto tuhosi hänen armeijansa lyhyessä ajassa ja hän joutui luopumaan hankkeesta ja persialaiset pitivät kaupungin.


Valerianuksen kirjeet kristityjä vastaan
Kaiken tämän kriisin keskellä keisari Valerianus oli lohikäärmeen myrkkyhammas, jokin mätti hänen sydämessään Taivasten valtakuntaa vastaan. Hän piti uskonnon asiaa hyvin tärkeänä kriisin ja sotaretkein keskellä ja tätä on hieman vaikea käsittää. Jokin häntä riivasi - tai pikemmin joku.

Taistellessaan Persian sassanideja vastaan keisari lähetti sotatantereelta kaksi kirjettä Roomaan, jossa hän antoi nimenomaan kristittyjä koskevia määräyksiä.

Vuonna 257 lähetetyssä kirjeessä vaaditaan, että kristittyjen pappien tulee uhrata keisarille maasta karkoittamisen uhalla. Tässä mainitaan nyt kristityt nimenomaan ja heidän piispansa ja pappinsa. Silmukka kiristyy.

Vuonna 258 Valerianuksen syntilista Taivasten valtakuntaa ja sen Herraa vastaan synkistyy tästä: kristittyjen johtajat tulee teloittaa, senaattorit ja korkea-arvoiset upseerit, jotka ovat kristittyjä pakotetaan uhraamaan keisarin hyväksi virkansa, arvonsa ja omaisuutensa menettämisen uhalla. Jos he yhä pysyvät kannassaan, heidät tulee sitten teloittaa.

Roomalaiset korkea-arvoiset naiset, jotka eivät uhraa, menettäkööt talonsa ja omaisuutena ja karkoitettakoon, valtion viranomaiset ja keisarin hovin palvelijat, jotka eivät palvo Rooman jumalia tehtäköön orjiksi ja lähetettäköön maaseudulle valtion tiloille.

Keisari Valerianuksen kirjeet vuosilta 257 ja 258 kertovat ensinnäkin hänen henkilökohtaisesta vihastaan tätä uskontoa kohtaan. Mutta ne kertovat myös, miten laajalle aivan hoviin asti Kristuksen oppi oli tunkeutunut pääkaupungissa, senaattoreita myöten.

Kirjeen toimenpanossa lohikäärmeen hampaisiin joutui Karthagon piispa, pyhä Kyprianus, joka surmattiin vuonna 258. Surmansa saivat vainoissa myös elokuun 6. 258 paavi Sixtus II ja kuusi hänen alaista diakoniaan Roomassa sekä diakonien joukossa kuuluisa pyhä Laurentius (225 - 258).

Menemme hieman tapahtumien edelle ja toteamme, että keisari Valerianuksen joudutta Persian käsiin hänen poikansa Gallienus peruutti vuonna 260 nämä kaksi kirjettä kristittyjen vastaisine määräyksineen ja "Valerianuksen vaino" päättyi.

Deciuksen vaino kesti 250-52 ja Valeraianuksen 258-60, mutta molemmat lohikäärmeen puraisut iskivät todella syvän ja kipeän haavan Kristuksen ruumiiseen.


Valerianuksen vankeus ja kuolema
Meidän Herramme Jeesus Kristus ei menettänyt otettaan eikä valtaansa, jonka Isä Hänelle on antanut, vaikka koko Rooman imperium huojui perustuksiaan myöten. Tässä kahakassa, jota rutto vahvasti väirtti, Herramme antoi Hänen omiaan vastaan nousseelle keisari Valerianukselle varsin hikisen lopun, joka on jäänyt kaikumaan historiaan ainutlaatuisena tapahtumana.

En tarkoita aikalaisen Lactantiuksen kertomusta (250 - 325), joka sanoo että Persian kuningas Shapur I nöyryytti vangiksi joutunutta keisari Valerianusta nousten ratsunsa selkään tämän maahan polvistuneen miehen selästä, antoi kaataa sulaa kultaa tämän kurkkuun ja sitten nylkeä elävältä, Valeriuksen nahka täytettiin heinillä ja se roikkui sitten persialaisten temppelissä. 

Ongelmana on, että Lactantius tahtoi kuvata kirkon vainoajien kunkin saaneen kovimman mahdollisen rankaisun jo tässä ajassa. Historiantutkijat eivät ole siitä syystä yhtämieltä, onko kertomus tosi. Jotkut tutkijat sanovat, että Shapur I antoi Valerianuksen elää rauhassa Bishapurin kaupungissa ja hänen roomalaiset insinöörinsä osallistuivat rakennustöihin valtakunnassa tunnetuilla taidoillaan. Tällöin hän olisi kuollut vankeudessa vasta vuonna 264.

En tarkoita siis kuvausta kristittyjä vainonneen keisari Valerianuksen nöyryytyksestä, kidutuksesta ja kuolemasta a la Lactantius.

Tarkoitan sitä historiallista tosiasiaa, että keisari Valerianus marssi armeijansa komentajana sassanideja vastaan Edessaan vuoden 260 alussa. Kuningas Shapur I johti persialaisten joukkoja, jotka kohtasivat legioonat ennen kuin ne saapuivat Edessan kaupungin luo ja voittivat ne täydellisesti. Koko armeija tuhoutui.

Näin Jumalan käsi johdatti Hänen ainoaa Poikaansa vastaan nousseen Rooman keisarin ja hänen miestensä kohtaloa.

Koskaan aikaisemmin ei Rooman keisari ollut joutunut vihollisen vangiksi ja tämä häpeäälinen kohtalo iski nyt ja lohikäärmeen valittu mies Valerianus oli poissa pelistä lopullisesti.

En todellakaan osaa sanoa, pelästyikö hänen poikansa Gallienus Jumalan voimaa ja isänsä kohtaloa purkaessaan tämän antamat kristittyjen vastaiset käskyt välittömästi vuonna 260 hjeti Edessan katastrofin jälkeen. 

Vai oliko poika isäänsä paremmasta puusta veistetty, vanhurskaampi mies, joka ei hyväksynyt kristityjen vainoa.

Historia ei tätä meille kerro. Sen tiedämme, että keisarina Gallienus voitti lukuisan määrän taisteluita, oli Roomassa juhlittu sankari ja että sotilaat vihasivat häntä. Vuonna 268 omat sotilaat ilmeisesti murhasivat Valerianuksen pojan näinä sekavina vuosina ja jalo Claudius II goottilainen nousi valtaan.

Persian uskonnosta
Vielä sananen persialaisista, joiden käsiin keisari Valerianus joutui. Loistelias shaahi Shapur I (240 - 272) oli sassanidien dynastian perustajan Ardashir I (180 - 242) poika. 

Shapur I oli uskonnoltaan itse zoroastralainen, Ahura Mazdan palvoja. Mutta hän suhtautui hyvin suopeasti muihin uskontoihin ja juutalaisilla oli hänen alaisuudessaan hyvät oltavat. Talmud mainitsee tämän kuninkaan hyvässä mielessä moneen kertaan. Myös kristityt saivat elää rauhassa Shapur I valtakunnassa ja rakentaa kirkkojaan ilman erityistä hallituksen lupaa.

Tämä maailma, Persian vanha zoroasrtalainen uskonto, on erittäin rikas ja sillä on ollut myös suuri vaikutus juutalaisten uskontoon, Vanhan Testamentin nuoremmissa osissa ja Uudessa testamentissa. Etenkin Qumranin kirjoituksissa ja Johanneksen evankeliumissa on nähty vaikutteita valon ja pimeyden, hyvä ja pahan taistelusta (zoroastralaisten mukaan on kaksi jumaluutta, hyvä ja paha).

Uskomme kannalta on merkittävää, että Sahpur I hovissa vaikutti 242 lähtien myös profeetta Mani (216 - 274), joka turhaan koetti käännyttää kuninkaan uuteen uskoon, manikealaisuuteen.

Miksi tämä on tärkeää? Koska kirkkoisä Augustinus oli pitkään manikealainen ennenkuin irtaantui siitä pettyneenä ja kääntyi myöhemmin kristityksi. Augustinuksen kautta jotkut historian tutkijat ovat nähneet eräiden manikealaisten ajatusten tulleen läntiseen kristikuntaan.

Nämä ovat vain viitteitä Persiasta kiinnostuneille - asiat ovat valtavia enkä niitä tässä rupea kaivelemaan sen enempää.

että mitä Persiasta? eräiden tutkijoiden mukaan ajatus ruumiin ylösnousemuksesta on Persiasta pakkosiirtolaisten mukana tullut uusi oppi juutalaisuudessa, jota vanhoilliset saddukeukset eivät uutuutena hyväksyneet mutta fariseukset hyväksyivät. ym. nämä eivät ole pieniä asioita.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti