Kristinusko valtakunnan sisäisenä yhteenliittäjänä
Konstantinus I Suuri ja Licinius antoivat yhteisen Milanon ediktin vuonna 311, joka toi päätökseen vuoden 303 helmikuussa koko Rooman alueella alkaneen Suuren vainon. Idän augustus Licinius kärsi ratkaisevan tappion Khrysopolin taistelussa 18. syyskuuta 324 ja hänet hirtettiin seuraavana vuonna huolimatta Konstantinuksen lupauksesta säästää hänen henkensä.
Koko Rooma idästä länteen oli Liciniuksen kuoleman jälkeen Konstantinuksen yksinvallan alla. Kesällä 325 keisari tarttui "isän kädellä" valtakuntansa uskonnon asioihin, jotka olivat olleet niin veristen selvittelyjen kohteena hänen edeltäjiensä Diocletianuksen ja Maximinuksen ajoista alkaen.
Konstantinuksen kilpailija Maxentius oli jo puuttunut kristittyjen asioihin uudella tavalla karkoittaen Rooman paavi Eusebiuksen virastaan. Kyse ei tässä tapauksessa ollut vainosta vaan uusista uskontopolitiikan tuulista keisarin osallistuessa kristittyjen sisäisiin kahnauksiin pyrkien niitä ratkomaan. Paavin kohdalla oli kyse katkerasta riidasta siitä, kuinka Suuren vainon aikana luopuneisiin tulisi nyt suhtautua - oliko heillä mahdollisuus palata Kristuksen kirkkoon ja hoitaa siellä virkaa.
Konstantinus puuttui Kristuksen kirkon asioihin ilmeisesti siitä syystä, että hänen suureksi yllätyksekseen ja pettymyksekseen nämä ihmiset riitelivät keskenään henkeen ja vereen. Jos valtion suosiman uskonnon tarkoitus on lujittaa valtavaa imperiumia sisäisesti, sitoa kansalaisia toisiinsa ja valtioon hengellisesti, miten tämä olisi mahdollista, kun nämä ovat keskenään toistensa kurkussa?
Kesaropapismi
Yksi keisari, yksi suosittu uskonto hänen hallitsemassaan valtakunnassa. Ei tässä auta keisarin muuta kuin tarttua kirkon asioihin ja käyttää siellä valtaansa asioiden ratkaisemiseksi! Tällä kertaa ei sotatantereella, vaan nyt hengellisin sota-asein.
Tätä keisarin otetta Kristuksen kirkkoon kutsutaan kesaropapismiksi eli keisari ottaa itselleen paavin tapaisen ylivallan kirkossa. (Myöhemmin paavit sitten havittelivat keisarin valtaa itselleen!)
Konstantinus ei ryhtynyt etevänä sotilaana pakkotoimiin Kristuksen seuraajien saattamiseksi yhteen laumaan. Hän ymmärsi neuvonantajiensa kertomasta, että kristittyjen sisäiset riidat olivat luonteeltaan opillisia. Sitten Jeesuksen aikojen oli noussut väkeviä opettajia eri puolilla vainottua kirkkoa, jotka saarnoillaan ja kirjoituksillaan olivat kehittäneet kristillistä opetusta tiettyyn suuntaan.
Kristittyjen hajaannukset
Esikoislestadiolaiset ymmärtävät erittäin hyvin alkukirkon opillisen hajaannuksen eri johtajien toimesta, onhan lestadiolainen herätysliike itse malliesimerkki uskonnollisen liikkeen sisäisistä opillisista - ja valtaa koskevista - riidoista, jotka ovat särkeneet sen 19 eri suuntaukseen, jotka kiroavat toinen toisensa pannaan. Ruotsissa ja autonomisessa ajan Suomessa ei ollut mitään poliittista tahoa, joka olisi yrittänyt näitä sisäisiä riitoja hoitaa - niin Ruotsin kuningas kuin tsaari antoivat lestadiolaisten riidellä rauhassa, ja niin he todella tekivätkin aina amerikkoja myöten!
Alkukirkon tilanne on verrattavissa tähän lestadiolaisten nykyhistoriaan muuten, mutta kyseessä olivat silloin huomattavasti suuremmat kiistat kuin lessujen ja essujen parissa. Mitä Kristus merkitsee jumalakuvalle? Kuka Jeesus oikein on?
Pienempiä mutta yhtä vaikeita riitoja oli kirkossa pääsiäisen ajankohdasta, seurataanko juutalaista kalenteria vai sanoudutaanko siitä irti? Monia käytännön kysymyksiä oli ilmassa, jotka repivät eri kaupunkien seurakuntia sisäisesti toisistaan.
Piispa Hosius Cordubalainen
Tilanne oli silleen erikoinen, että keisari Konstantinus oli itse pakana - häntä ei oltu kastettu Kristuksen kirkkoon. Hän oli itse Balkanin kuuluisia sotilaskeisareita, jotka 200-luvun puolivälistä olivat pitäneet imperiumissa korkeinta valtaa ja uskontopolitiikaltaan liberaali.
Toki äiti-Helena oli pojalleen Jeesuksesta kertonut ja varmasti vaikuttanut tämän asenteisiin kristittyjä kohtaan etenkin Nicomediassa Suuren vainon alkaessa, Konstantinus oli itse paikanpäällä, kun Didyman oraakkelin kohtalokas vastaus sinne tuotiin.
Mutta kuten valtion muussa hallinnossa ja armeijan järjestyksessä, myös uskontopolitiikassa Konstantinuksella oli valittu neuvonantaja, läheinen mies, espanjalainen piispa Hosius Cordubalainen (256-359).
On ilmeistä, että Hosius neuvoi keisari Konstantinusta kutsumaan kaikki kristityt piispat yhteiseen kokoukseen ratkomaan keskinäiset kiistansa, hän oli todennäköisesesti Jerusalemin apostolisen kokouksen jälkeen ensimmäisen koko kirkkoa käsittävän kirkolliskokouksen puheenjohtaja. Hosius myös kirjoitti keisarin puheen piispoille (oraatio pyhille).
Kirkon virkarakenteen ikä
Keisarilta kävi kutsu kaikille Kristuksen kirkon piispoille saapua yhteiseen neuvonpitoon. Kutsu lähti 1800 miehelle saapua Nikean kaupunkiin Bithyniassa (turkin İznik kaupungin nimi tulee Nikea sanasta) luoteis-Anatoliassa noin 90 km nykyisestä Istanbulista lähellä Izmitin lahtea
Mielestäni tämä piispojen valtava määrä on olennaisen tärkeä fakta, jonka vapaakirkolliset hurmahenget unohtavat syyttäessään Konstantinusta valtiokirkon luomisesta ja pakanuuden tuomisesta Kristuksen kirkkoon. Tämä on S.aatanan valhe, etten paremmin sano.
Keisarin kutsuessa ensimmäisen kirkolliskokouksen Kristuksen kirkossa oli 1800 piispaa. Kirkko oli järjestäytynyt hierarkisesti jo kauan ennen kuin se pääsi Rooman vainojen puristuksesta ja kolmisäikeinen viran juuret näkyvät jo Uuden testamentin myöhemmissä kirjoituksissa - diakoni, piispa (kreikan poimen, paimen) ja seurakunnan paimen (latinan pastor).
(ceterum censeo, en voi käsittää, miksi Suomen ev.lut. kirkko ei suostu tähän 3-säikeiseen malliin eikä anna diakoneille heille kirkossa kuuluvaa kunnia.asemaa.
En myöskään ymmärrä, miksi esikoislestadiolainen herätysliike täysin laiminlyö diakonian viran paitsi mitä nyt hieman omista huolta pidetään.)
Nikean ensimmäinen kirkolliskokous on monumentaalisen tärkeä tapahtuma Kristuksen kirkolle ja ihmiskunnan sivilisaatioiden historiassa. Kirjoitan tämän sarjan viimeiset tekstit siihen liittyvistä asioista kiiruhtamatta tämän virstanpylvään ohi. Minne tästä olisi kiire, mikä on tärkeämpää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti