Luojan virsi

Maaria pyhäinen Neitsyt,
vaimo valkeaverinen,
meni metsän rantuelle,
näki oksalta omenan,
näki puulta pähkinäisen:
ylähähkö maasta syödä,
alahahko puuhun nousta.

Otti kartun kankahalta,
pudotti omenan puusta,
sorti maahan pähkinäisen.
Poimi suuhun pähkinäisen,
loi omenan huulillensa,
huuliltansa kielellensä,
kieleltä keruksillensä.

Tuosta tyytyi, tuosta täytyi.

Maaria pyhäinen Neitsyt,
vaimo valkeaverinen,
astuvi talo talolta,
vasta kultainen kädessä,
hopeainen kainalossa.

Meni yhtehen talohon,
oli akka ikkunassa,
kysytteli akkaselta:

Hoi sa akka, vanha vaimo,
onko tässä yösijaista,
yösijaista, maamajaista,
missä maata mannun naisen,
naisen raskahan levätä?"

Akka vasten vastaeli:
"Ei oo meillä yösijaista,
yösijaista, maamajaista.
Mene tallihin mäelle,
tallihin takimmaisehen,
oron suuren seimen luokse."

Maaria pyhäinen Neitsyt,
vaimo valkeaverinen
meni tallihin mäelle,
tallihin takimmaisehen;
sai hän sieltä yösijaisen,
yösijaisen, maamajaisen.
Synnytteli poikastansa
tallihin hevosen luokse,
kakaroille jääkkähille,
oljille lumekkahille,
heinille apilahille,
apilahan kukkasille.

Jouluna Jumala syntyi,
paras poika pakkasella.
Maaria oli emo Jumalan.

(Kaarle Krohn, Suomen muinaisrunoja I)