Pieni tulitikkutyttö

Oli kauhean kylmä.

Satoi lunta ja alkoi hämärtää; olikin vuoden viimeinen ilta, uudenvuoden aatto.

Pimeässä ja kylmässä kulki kadulla pieni tyttö, avopäin ja paljain jaloin.

Hänellä oli kyllä ollut tohvelit jalassa kotoa lähtiessään, mutta niistä ei ollut pitkään iloa. Ne olivat näet hyvin isot tohvelit, hänen äitinsä oli viimeksi pitänyt niitä, niin isot ne olivat, ja lapsi pudotti ne rientäessään kadun
yli kahden kiiltävän vaunun tieltä.

Toista tohvelia ei löytynyt mistään, toisen sieppasi muuan poika, joka sanoi käyttävänsä sitä kehtona sitten kun itse saisi lapsia.

Tyttönen kulki nyt pikkuiset jalat paljaina, ja ne olivat kylmästä sinipunaiset.

Vanhassa esiliinassa hänellä oli kasa tulitikkuja ja yhtä nippua hän piteli kädessään. kukaan ei ollut ostanut häneltä koko päivänä, kukaan ei ollut antanut hänelle ainoatakaan lanttia.

Nälkäisenä ja viluissaan hän kulki, tyttörukka, ja hyvin allapäin.

Lumihiutaleet putoilivat hänen keltaisille hiuksilleen, jotka kihartuivat somasti niskassa, mutta niiden kauneutta hän ei kyennyt ajattelemaan.

Kaikista ikkunoista loistivat kynttilät ja kadulle asti tunkeutui hanhenpaistin herkullinen tuoksu, olihan uudenvuoden aatto - sitä tyttö vain ajatteli.

Hän kyyristyi istumaan nurkkaukseen kahden talon rajaan, joista toinen ulottui kauemmas kadulle kuin toinen. Pienet jalkansa hän koukisti alleen, mutta silti häntä palelsi entistä enemmän.

Kotiinkaan hän ei uskaltanut mennä, sillä isä löisi häntä, kun hän ei ollut myynyt yhtään tulitikkua, eikä saanut ainuttakaan killinkiä.

Ja kylmä oli kotonakin, pään päällä vain harva ulkokatto, jonka läpi tuuli puhalsi, vaikka pahimmat lävet oli tukittu oljilla ja rievuilla.

Tytön pienet kädet olivat kohmettuneet miltei jääksi.

Voi, miten tulitikku tekisi nyt hyvää! Kunpa uskaltaisi ottaa nipusta edes yhden tikun, raapaista siihen seinästä tulen ja lämmitellä käsiään!

Hän raapaisi yhden -rits!

Kuinka se sähähtikään palamaan!

Siinä oli lämmin ja kirkas liekki kuin pienessä kynttilässä, kun hän piteli kättään sen ympärillä. Se oli ihmeellinen pieni liekki.

Tyttönen oli istuvinaan ison rautakamiinan edessä, jossa oli kiiltävät messinkijalat ja messinkinen luukku. Valkea paloi iloisesti ja lämmitti. Oli oikein suloista.

Tyttö ojensi jo jalkansa lämmittääkseen niitäkin, mutta samassa liekki sammui. Uuni hävisi - hänen kädessään oli palanut tulitikunpätkä.

Hän raapaisi uuden tikun.

Se paloi ja loisti, ja se kohta muurista, johon valo lankesi, muuttui läpikuultavaksi kuin harso.

Hän näki suoraan huoneeseen, jossa oli katettu pöytä. Sillä oli hohtavan valkoinen liina ja hienot posliinit, ja herkullisen näköisenä höyrysi paistettu hanhi, joka oli täytetty luumuilla ja omenoilla.

Ja kaiken kukkuraksi hyppäsi hanhi alas vadilta ja lyllersi lattian poikki haarukka ja veitsi selässään ja tuli suoraan köyhän tytön luo.

Samassa tulitikku sammui ja näkyvissä oli vain paksu, kylmä muuri.


Tyttö sytytti uuden tulitikun.

Nyt hän istui kauniin joulukuusen alla; se oli vielä suurempi ja runsaammin koristeltu kuin se, jonka hän oli nähnyt rikkaan kauppiaan lasioven takaa viime jouluna. Tuhansia kynttilöitä loisti sen vihreillä oksilla ja häntä katselivat kiiltokuvat, samanlaiset kuin ne, jotka koristivat kauppojen ikkunoita.

Pikkuinen ojensi molemmat kätensä - samassa tulitikku sammui.

Joulukynttilät kohosivat yhä korkeammalle, ja hän näki että ne olivat nyt kirkkaita tähtiä, ja yksi niistä putosi ja piirsi pitkän tulikaaren taivaalle.

- Nyt joku kuolee, sanoi pieni tyttö, sillä vanha isoäiti, nyt jo vainaja ja ainoa joka oli ollut hänelle hyvä, oli sanonut, että silloin kun tähti putoaa, kohoaa joku sielu Jumalan luo.

Tyttö raapaisi taas muuriin tulitikulla; se loisti kirkkaasti, ja keskellä valokehää seisoi vanha isoäiti säteilevänä, lempeänä ja ihmeellisenä.

-Isoäiti! Voi, ota minut mukaasi! huusi tyttönen.

- Minä tiedän, että sinä olet poissa, kun tulitikku sammuu, poissa kuten lämmin uuni, herkullinen hanhenpaisti ja iso, kaunis joulukuusi.

Ja tyttö raapaisi nopeasti palamaan kaikki tulitikut, jotka olivat vielä nipussa jäljellä, sillä hän halusi pitää isoäidin luonaan.

Ja tulitikut loistivat kirkkaammin kuin kirkas päivä.

Isoäiti ei ollut ikinä näyttänyt niin suurelta ja kauniilta; hän nosti pienen tytön käsivarsilleen, ja loistossa ja riemussa he lensivät korkealle, korkealle.

Eikä siellä ollut enää kylmää, nälkää eikä tuskaa - he olivat Jumalan luona.

Mutta aamulla istui nurkassa talon seinustalla pieni, punaposkinen tyttö hymy huulillaan - hän oli paleltunut kuoliaaksi vuoden viimeisenä iltana.

Uudenvuoden aamu valkeni pienelle vainajalle, ja hänellä oli helmassaan tulitikkuja, joista yksi nippu oli miltei loppuun poltettu.

Ihmiset sanoivat hänen yrittäneen lämmitellä, mutta kukaan ei tiennyt, kuinka kauniita näkyjä hänellä oli ollut ja missä loistossa hän ja vanha isoäiti olivat astuneet uudenvuoden iloon.


Hans Christian Andersen





Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Niin pitkä on matka, ei kotia näy,
:,: vaan ihana enkeli vierellä käy. :,:

On pimeä korpi ja kivinen tie
ja usein se käytävä liukaskin lie.
Oi, pianhan lapsonen langeta vois,
:,: jos käsi ei enkelin kädessä ois. :,:

Ja syntikin mustia verkkoja vaan
on laajalle laskenut korpehen maan.
Niin pianhan niihinkin tarttua vois,
:,: jos käsi ei enkelin kädessä ois. :,:

Maan korvessa kulkevi lapsosen tie.
Hänt' ihana enkeli kotihin vie.
Oi, laps' ethän milloinkaan ottaakaan vois
:,: sä kättäsi enkelin kädestä pois. :,:

Immi Hellén (1861–1937)



mehän emme koskaan kävele pienen tulitikkutytön ohi!

vaikka hän asuisi Darfurissa



Kirjoittanut: mama

Voih! Niin usein.

:-(


Kirjoittanut: MikkoL

Tulitikkutytön kertomuksella lienee aivan oikea taustansakin: vuonna 1841 H.C. Andersen vieraili Bratislavassa ja näki sen lähellä olevan Devinin kaupungin tulipalon, äitejä, jotka epätoivoisesti etsivät lapsiaan, ja vanhempansa menettäneitä lapsia.


Me käymme joulun viettohon
taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme
me hopein, kultavöin,
vaan muistammeko lapsen sen,
mi taivaisen tuo kirkkauden?

Me käymme joulun viettohon
niin maisin miettehin,
nuo rikkaan täyttää aatokset,
ja mielen köyhänkin:
Suun ruoka, juoma, meno muu.
Laps’ hankeen hukkuu, unhoittuu.

Turhuuden turhuus kaikki on,
niin turhaa touhu tää;
me kylmin käymme sydämin,
laps’ sivuun vain jos jää.
Me lahjat jaamme runsahat,
Laps’- tyhjät kätes ihanat.

Oi ystävät, jos myöskin me
kuin tietäjämme nuo veisimme kullan,
mirhamin tuon rakkaan lapsen luo,
niin meille joulu maallinen
ois alku joulun taivaisen.

Mauno Isola


Andersenin upea satu kertoo elämän realiteeteista

"Me käymme joulun viettohon
taas kuusin, kynttilöin.
Puun vihreen oksat kiedomme
me hopein, kultavöin,
vaan muistammeko lapsen sen,
mi taivaisen tuo kirkkauden?"

todellakin, Jeesuksen synttärit ovat iso juttu - etenkin täällä Bethlehemissä. Odotetaan kymmeniätuhansia juhlijoita ja kirkonkellot kumajavat juhlallisesti ja iloisesti keskiyöllä joulumessun aikana.

on siellä patriarkkaa, prelaattia, poliitikkoa ja tärkeää väkeä kirkon täydeltä.

myös kotosalla on juhla.


vaan samanlainen kahtiajako, näkyvä ajallinen, maallinen, salattu taivaallinen, kuin Andersenin kertomuksessa on myös joulun kertomuksessa.

kylmä oli se maailma, johon Jeesus vauva syntyi.

ei ollut hotellissa tilaa, eläinten parissa synnytys tapahtui ja juhtien turvalliseen seimeen vastasyntynyt Jumalan Poika laskettiin.

Kuninkaan miehet alkoivat jo pian etsiä tappaakseen.

ei tiennyt Jerusalem mitä Bethlehemin yössä hiljaisuudessa tapahtui.

paimenetkin - temppelin uhrilampaiden paimenia, teurastettavien karitsoiden hoitajia.

kerääntyivät ihmeissään tämän lapsen luo.


"Ja neitsyt pikkupoijuttansa povellansa vie, ja äidillä on kyynelissä silmä.

Oi, piltti pieni, eihän vain sun liian kylmä lie?

Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä.

Niin lämpimästi lempinyt on poika maailmaa, ja äidillä on kyynelissä silmä.

Oi poikaseni, ristinkö ne sulle rakentaa?

Tää maailma on niin kylmä, niin kylmä."



mutta näin alas kylmään tulemalla Jeesus on sitä mitä Hän on.

Jeesuksen prioriteetti ovat kadonneet lampaat, tuhlaajapojat ja tytöt, langenneet, syntiset, sairaat, kuolevat, vangit...

kun terveet ja hurskaat juhlivat saleissaan ja iloitsevat Jumalan armosta ja lahjoista - joita he ovat itselleen niin runsain määrin saaneet!

ja kyltymättöminä odottavat lisää, kunnes taivaan portit aukenevat.

tulitikku tyttö

köyhä Jeesus Aleksanterin joulukadun kulmassa, hattu kourassa

Pelastusarmeijan pata

... vaan yksi on joukosta poissa

yhtään essua ei siellä kylmässä näy hakemassa tulitikkutytttöä kodin lämpöön.

jos Jumala tahtoo pelastaa, niin seuratuvan ovi on auki. tulkoon siitä sisään.

"tää maailma on niin kylmä"




Nu så föll den vita snö,
vita snö,
föll på björk och lindar,
frusen är den klara sjö
klara sjö,
väntar vårens vindar.
Liten sparv,
fattig sparv,
ätit upp sitt sommararv.
Frusen är den klara sjö,
klara sjö,
väntar vårens vindar.

Vid den röda stugans dörr,
stugans dörr,
stod en liten flicka.
–Sparvelilla, kom som förr,
kom som förr,
kom ett korn att picka!
Nu är jul
i vart skjul,
sparvelilla, grå och ful,
sparvelilla, kom som förr,
kom som förr,
kom ett korn att picka.

Sparven flög till flickans fot,
flickans fot,
flög på glada vingar:
– Gärna tar jag kornet mot,
kornet mot,
kornet som du bringar.
Gud skall än
löna den,
som är här de armas vän.
Gärna tar jag kornet mot,
kornet mot,
kornet, som du bringar.

Jag är icke den du tror,
ty ditt öga tåras.
Jag är ju din lillebror,
som dog bort i våras.
När du bjöd glad ditt bröd
åt den fattige i nöd,
bjöd du åt din lilla bror
som dog bort i våras.


Topeliuksen kuolematon jouluruno, "Sparven om julmorgonen" vuodelta 1857.

Sakari Topeliuksen oma poika oli kuollut vuotta aikaisemmin.



Laestadiuksen poika Levi kuoli tuhkarokkoon 4-vuotiaana 1839.

wikipedia kertoo rauhallisesti "Tämä tapaus sai Laestadiuksen miettimään kuolemaa entistä syvemmin."

todellisuudessa Lars ei meinannut selvitä poikansa kuolemasta, surun murtama isä nähtiin öisin kiertämässä kirkkomaata.

"tää maailma on niin kylmä"



hiljainen oli tuo Beetlehemin yö.

paimenet vain jotain näkivät ja kuulivat.

vaan tänäkin jouluna koko maailma ratkeaa riemulliseen lauluun parhaiden säveltäjien ja etevimpien ja lahjakkaimpien muusikoiden, laulajien ja soittajien,

lukemattomien äänentoistolaitteiden kaiuttaessa jouluyöhön ensimmäisen joulun riemullista sanomaa Betlhemin kedolla


"Kunnia Jumalalle korkeudessa
ja maassa rauha ihmisille, joita kohtaan Hänellä on hyvä tahto"

glooriiaaaaa.....

kuuluu kyllä!

mikä on sen lämpimämpi aika kuin joulu!

toki Turusta joulurauha julistetaan, vaan isompi rauhanjulistus kaikuu Beetlehemistä, itse Jumalan luota, jolla on hyvä tahto ihmisiä kohtaan.


Enkelit ensin
paimenille lauloi,
sielusta sieluhun kaiku soi:

Kunnia Herran,
maassa nyt rauha,
kun Jeesus meille armon toi!



Heinillä härkien kaukalon
nukkuu lapsi viaton:
Enkelparven tie kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan.

Helmassa äitinsä armahan
nukkuu Poika Jumalan;
Enkelparven tie kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan.

Keskellä liljain ja ruusujen
nukkuu Herra ihmisten:
Enkelparven tie kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan.

Ristillä rinnalla ryövärin
nukkuu uhri puhtahin:
Enkelparven tie kohta luokse vie
rakkautta suurinta katsomaan.