Sen suven suloisuutta

1. Sen suven suloisuutta, Koska ajattelen, Kuin Jumal' kaikki muuttaa, Sydämmest' riemuitsen; Kosk' taivaan ja maan Herra Vast'uudest' uudistaa, Kirkastaa kirkkaaks' kerran, Ja kaikki kaunistaa.

2. Uuden auringon antaa Jumala paistamaan, Kuu, tähdet valon kantaa, Ilmeisest' ihanan; Niin koriaks' taivas näyttää, Kiiltäin kirkkaudess', Että se iloll' täyttää Sydämmet suloisest'.

3. Niin kauniiks' kaikki tekee, Ja koriaks' Herra suur' Että, joka sen näkee, Riemusta raukee juur', Koko mailma, hohtaa, Kuin kullall' silattu, Kuin kalleill' kivill' kohta, Ja päärlyill' kuvattu.

4. Niin silloin iloo lienee, Ett'ei tääll' arvata, Eikä yksikään tienne Mihinkään verrata; Vaan täytyy tääll' odottaa Ain' tuomiopäivään ast'; Silloin Herra osottaa Meill' voimans' avarast'.

5. Its' Herra iloo jakaa, Ja haudoist' herättää, Kaikk' kuin kuollunna makaa Hän eteens' vedättää, Ja heliäll' torvell' taivaan Kunnian kuuluttaa, Lopettaa kaiken vaivan, Iloon meit' istuttaa.

6. Meill' ruumiin jällens' antaa, Ja kaikki jäsenet Kauniina kokoon kantaa, Mullassa mädänneet, Rakentaa Herra suuri, Niin kirkkaast'paistamaan, Kuin aurinkoinen juuri, Valkiast' valistamaan.

7. Enkelins' Kristus totta Lähettää leppyisest', Kuin meitä vastaan ottaa; Itse myäs ilmeisest' Hän meitä kohden kulkee, Ratk' taivaan joukolla, Ja meitä syliin sulkee, lhanall' ilolla.

8. Ah, autuast' iloo aivan, Kristusta katsella, Kuin avas meille taivaan, Verelläns' kalliilla. Kuin tullaan taivaan saliin, Profeetain, marttyyrein, Patriarkkain pyhäin pariin, Joukkoon apostolein.

9. Ne silloin omistavat Meit' omiks' veljiksens', Ja meitä kanssans' saavat, Rakkaast' riemuitaksens'; Kristuksen oikiall' kädell', Niin kunniall' kuljetaan, Tullaan taivaaseen tähdell', Autuuteen otetaan.

10. Meill' Kristus sanoo ratki, Kuin oikiall' olemme: Siunatut pitää kaikki Tänn' tykän' tuleman, Perimään iloo kanssan', Taivaassa totisest', Kuin teille olen ansainn', Nautittaa ijäisest'.


11. Jumal' myäs koston antaa Tain pahan mailman. Syntiset saatan' kantaa Helvettiin palamaan. Silloin Jumala muistaa Kaikk' ulkokullatut, Ja tykääns' poijes suistaa Kaikk' pahantekijät muut.

12. Juur' julmaks' itsens' näyttää, Puolella vasemmall', Ja tuiman tuomion täyttää Ankarall' pauhinall': Kirotut menkäät kaikki Helvetin valkiaan, Teit' kauhiall' tulell' ratki Ijäisest' vaivataan.

13. Silloin meit' Jumal' säästää Perkeleen pauloista, Tuskast' ja hädäst' päästää, Kuoleman vaaroista, Ahdistuksest' ja vaivast', Sodist' ja vainoojist', Näljäst' ja kalliist' ajast', Kuin meit' tääll' vaivasit.

14. Silloin Kristus, meidän Herram', Morsiamens' kirkastaa, Viedäksens' kotia kerran, Pois kaikest' tuskasta. Niin suurell' iloll' viedään Hän Herran kunniaan, Ett'ei tääll' kukaan tiedä Senkaltaist' olevan.

15. Näin morsian totta tuodaan Kotia Kristuksen; Kunnia ja suosio suodaan Tykänä Jesuksen; Saa nähdä sillä haavall' Herran kirkkauden, Jot' oli uskoll' vahvall' Tääll' toivon' totellen.


16. Ei arvaa kukaan totta, Kuink' Isä iloisest' Morsiamen vastaan ottaa, Syleilee suloisest', Hyväilee haluisest', Taivaaseen taluttaa, Perimään totisesti Ijäistä autuutta.

17. Kaikk' enkelit myäs kuullaan Suloisest' laulavan, Kauniimmast' kuin tääll' luullaan, Rauhaa julistavan. Kaikk' kuin on Luoja luonut, Iloitsee iloisest', Ett' pääsin-päivän suonut On Jumal' julkisest'.

18. Morsian saa silloin totta Juur' mielisuosions', Jonk' Isän rakkaus tuottaa, Uudistain olentons', Ja Herran eteen lankee Maahan juur' Nöyrästä, Ja kiittää suurest' sangen Hyvyytens' edestä.

19. Ylätyill' käsill' Herran Armoo myäs ylistää, Jonk'kautt' on tullut kerran Vapaaksi synnistä; Tunnustaa kaikkein kuullen, Ett'ei mahdollinen Ollut, yhdenkään luullen, Morsiameks' Jesuksen.

20. Niin isä poikans' kautta Hänt' yläs ojentaa, Autuuteen edes auttaa, Täll' tavall' lohduttaa: Älväs epäilkä, vaikkas Olet oll'syntinen, Sinun syntis maksoi kaikki Jesus välimiehen'.


21. Ollessas mailmass' armon Sinulle osotin; Suloisest' siipein varjoon Ain' sinun korjasin; Pääll' ristin poikan' annoin Edestäs naulittaa, Kuin sinun kunniaan kantoi, Taivaaseen taluttaa.

22. Ettes hyvyyttän' hyljänn', Omaks' vahingokses, Vaan uskoit, kautta yljän Tulevan parhaakses; Ei taida kukaan estää, Sua iloon menemäst', Poikan' on sinun pestän' ltsellens' ijäisest'.

23. Sen olen minä päättän', Armostan' sinullen, Ja sinun olen säätän' Morsiameks' Pojallen'. Älä omaan ansioons luota; Sill' sulast' armostan' Olen sun todell' tuottan' Autuuteen avaraan.

24. Niin morsian maahan lankee, Nöyrimmäst' kasvoillens', Ylistää suurest' sangen Jesusta iloksens', Kuin hänen verens' kautta On synneist' puhdistan', Ja taivaan iloon auttan', Korottan' kunniaan.

25. Ei Jumal' salli nyyhkii Morsianta tytärtäns', Itkupisarat pyyhkii Pois hänen poskistans', Pojallens' avioks' ottaa, Yhdessä olemaan, Ijäisess' iloss' totta Rakkaast' riemuitsemaan.


26. Ihanast' ilmei Jumal' Morsiamen kaunistaa Silkill' ja kalliill` kullall', Hameen myäs uudistaa, Sormuksen sormeen painaa, Sill' haluns' osottaa, Autuuden armost' lainaa, Ja viat unhottaa.

27. Niin kunnian kruunun kantaa Kirkkaimmast' kullasta, Morsiamen päähän pantaa, Ja julki julistaa Sydämmens' halun rakkaan, Syleilen suloisest', Eikä sitt' ijät' lakkaa Häntä hyväilemäst'.

28. Niin paratiisiin pyhään Hänt' silloin taluttaa, Häähuoneeseen juur'hyvään Sisälle johdattaa; Kussa sitt' ilo pauhaa, Ja rakkaast' riemuitaan, Herran hyvyytt' ja rauhaa ljäisest' nautitaan.

29. Yljän Kristuksen kylkeen Morsian sitt' lepäämään, Kuin ei hänt' koskaan hyljää, Ilolla liitetään; Silloin me riemun saamme, Ja juhlan julkisest', Kaikk' taivaan joukko amen Veisaa juur' suloisest'.

30. Morsiamen sydän palaa Silloin rakkaudest' Kuin Jesus häntä halaa Ilolla ijäisest'; Silloin hän saapi siellä Edestä vaivansa, Kuin oli kärsin' täällä Murheess' ja kivussa.


31. Kaikk'taivaan tavarat perii, Riemuss' ja kunniassans', Eik' ikänäs' sitt' erii Suloisest' sulhostans'; Vaan hänen kanssans' pysyy Yhdess' kirkkaudess', Kust' ei hänt' kukaan sysi Pois ijankaikkisest'.

32. Siell' äsken kuullaan laitaan Enkelit laulavan, Siell' riemu-virret taitaan, Ja laulut lauletaan; Kaikk' pyhät yhteen pauhaa Enkelein joukon kanss', Julistaa. ijäist' rauhaa Heliällä äänelläns'.

33. Siell' iloll' veisat' saadaan Juur' uudell' muodolla, Riemuisest' laulaa taidam', Ratk' taivaan tavalla; Veisaamaan uusill' kielill' Herra meit' opettaa, Ja riemullisill' mielill' Laulamaan totuttaa.

34. Ei sitä iloo vielä Ymmärrä yksikään; Se salattu on täällä, Ast' päivään viimeiseen; Ei taitavinkaan taida Verrata mihinkään, Eikä käsittää laitaan Voi vielä viisainkaan.

35. Ei ole korva kuullut, Eik' nähnyt silmäkään, Ei olis' kenkään luullut Senkaltaist' läytävän, Kuin omass' Herran huoneess', Ihanall' ilolla, Jumala meidän suonee Kasvoihins' katsella.


36. Siell' taitaan tuta oikein Pyhä Kolminaisuus, Sydämmen täyttää kaiken Jumalan rakkaus; Herran majesteett' siellä, Työt, korkeus, kunnia Tietään, eik' iloo kiellä Lapsiltans' Jumala.

37. Niin täydellisest' tiennee, Hän kaikki sanallans'Päättää ja itse lienee Kaikiss' kaikk' voimallans'; Ja itsens' lahjoitt' meillen, Kanss' kaiken hyvyyden, Suloisest' siunaa siellä Kautt' Poikans' Jesuksen.

38. Jumalan oman päydän Tykänä taivaallist' Siell' ehtoollista syädään, Herkuista makeist'; Elämän puusta ratki Me runsaast' ravitaan, Elämän lähteest' kaikki ijäti juotetaan.

39. Kaikk' mitä mieli tekee, Ja halaa sydän viel', Meill' Herra antaa käkee, Eik' kiellä keltään siell'; Jonk' edest' häntä kaikin Lakkaamatt' kunnioitam' Ja toinen toistam' ratki Sydämmest' rakastam'.

40. Uutt' virttä kaikkein pyhäin Kanss' siellä veisaamme; Ylistyst' Herran hyvän, Näin iloll' laulamme: Kunnia ijät' olkoon Isäll' ja Pojalle, Kiitos kaikilta tulkoon Ain' Pyhäll' Hengelle!

41. Tain kaltaisella virrell' Kaikk' pyhät pauhaavat, Kiitost' ja kunniaa Herrall' Lakkaamatt' laulavat. Suuremman ilon siellä On Jumal' antava, Kuin uskois' kukaan täällä Ensinkään olevan.



Väkevä virsi uskonpuhdistuksen ajalta. Runoilija on Martti Lutherin työtoveri Johann Walter 1552.


Ruots. Petrus Johannis Gothus 1604.
Suom. 1690.
Virsikirjaan 1692

nykyisin virsi 620, jossa yhdeksän säkeistöä.

on voinut olla veisuu komeata Ison vihan ajan suomalaisessa puukirkossa talvella, kun porukka pääsi säkeistöön 36.

ilman urkuja.

Kirjoittanut: Haamul

Ei sitä iloo vielä
Ymmärrä yksikään;
Se salattu on täällä,
Ast' päivään viimeiseen.


Niin totta!

Jos olivat ennen vanhaan pitkät veisut, niin taisivat muuten kirkossa saarnatkin kestää hiukan pitempään kuin nykyisin.