Marian palvonta (2)

Neitsyt Maria, Taivaan kuningatar

kirjoittanut Patu:

MikkoL voisi varmaan kertoa paleoliittien ja neoliittisen jumalatarpalvonnan ja Taivaan Kuningattaren neitsyt Marian palvonnan yhteisistä piirteistä. Entä Astarten palvonta? Onko se vain VT:n lehdille jäänyttä historiaa ja voiko Maria-kultissa olla vaikutteita myös siitä?

kirjoittanut mikkoL :

asia on hyvin tärkeä ja laaja herättäen ajatuksia uskontojen historiasta ja vaikutuksesta toinen toiseensa kansakuntien arjessa.

kristittyinä tajuamme, vankemmin tai heikommin, että olemme juutalaisen kansan pyhien kirjoitusten varassa. Myös Uuden testamentin kirjoittajat ovat kaikki juutalaisia, jotka uskoivat että Jeesus on heille luvattu Messias. Paavali sai tehtäväkseen kertoa pakanoille, että hekin saavat tulla osallisiksi tästä Jumalan valitun kansan öljypuusta.

muslimit eivät niin selkeästi tajua käytännössä, mutta opillisesti kyllä, että heidän uskontonsa on juutalaisuuden ja kristinuskon päällä. He puhuvat lopullisesta täydellisestä ilmoituksesta, joka korjaa näiden uskontojen virheet ja palauttaa alkuperäisen puhtaan ja yksinkertaisen Abrahamin uskon takaisin.

Kertomukset paimentolaiselämää eläneistä patriarkoista tapoineen ovat varmasti tuntuneet hyvin tutuilta Arabian niemimaan asukkaille.



Rooman valtakunnassa oli vankka polyteistinen kreikkalais-roomalainen perinne ja siihen oli tullut imperiumin kasvaessa mukaan myös vahvasti egyptiläisiä aineksia faaraoiden maan uskonnosta sekä persialaista ja taustaltaan intialaista synkretismiä.

monella tavalla Rooman henkinen ja hengellinen ilmapiiri muistutti nykyaikaa ja tarjonta oli valtava. Virallinen uskonto oli nuo Olympoksen asukkaat, ylijumala Zeus, jota roomalaiset kutsuivat nimellä Jupiter, ja porukkansa.

Suuri on Efeson Artemis!

Anatolian ikivanha, kivikaudelle asti ulottuva Kybele naisjumalatar pukeutui hellenistisellä ajalla kreikkalaiseen asuun ja niin Paavali sai kuulla kansan huutavan stadionilla kuin jalkapallomaalin ratkaistua pelin

"suuri on efesolaisten Artemis!" Apt 19:28

kävelen työhöni tänne Rockefelleriin joka aamu Efeson Artemiin patsaan ohi, joka on tuossa ovensuussa.

Lemminkäisen äiti. Akseli Gallen-Kallela (1879)
Ateneum, Helsinki

Isis ja Osiris olivat hyvin tärkeitä sivujuonteita Rooman valloitettua Egyptin - muistamme kuinka Kleopatra teki itsemurhan ja antoi myrkkykäärmeen purra rintaansa, kun Markus Antonius kuoli.

Hämmästyttävää on, että kaukaiseen Pohjolaan saapui Bysantin kauppareittejä myöten faaraoiden
Egyptin ikivanha uskonto.

Isis, Horus, Osiris tunnetaan näet jo esihistoriallisen ajan rajoilta 3000 luvulta eKr Egyptistä.

Kalevalan kertomus Lemminkäisen kuolemasta ja siitä, kuinka hänen äitinsä kokoaa poikansa kappaleet Tuonelan joesta, ovat näet suoraan Egyptistä.

Tuonelan joki, jota Sibeliuksen musiikki niin lyyrisesti kuvaa, on näet Niili. Sen yli vainajat kuljetettiin itärannan elävien maasta länsirannan autiomaahan, auringonlaskun maahan hautaan.

Ja kuten Isis kerää Horuksen kappaleet samoin Lemminkäisen äiti kerää poikansa kappaleet.



kyllä me suomalaisetkin monella tavoin yhä koemme tätä uskontojen päällekkäisyyttä, synkretismiä ja kansanperinteen pukeutumista uuteen asuun uuden uskon myötä.

Ukko ylijumala ei ole kovin tuttu puhdasoppisuuden ajan uskonpuhdistuksen jälkeen kirkon johtamien noitavainojen ja pakanuuden kukistamisien tuloksena.

Eikä hänen puolisonsa Akka.

Mutta niin me vaan yhä sanomme että ukkonen jylisee! vaikka tiede opettaa että sähkö siellä paukkuu.


Marttyyrikirkko joutui kokemaan kovia Rooman keisarien vaatiessa kuuliaisuutta, ja sen merkkinä uhraamista Kotkalle, keisarin symbolille ja näin sen tunnustamista, että ollaan kunnon kansalaisia.

kristityt eivät suostuneet uhraamaan keisarille, jota Aleksanteri Suuren innoittamana pidettiin jumalan, ja saivat siitä sananmukaisesti kärsiä, heitä pidettiin maanpettureina.

Mithra kultti oli varsin suosittu sotilaiden parissa, jossa härkä uhrattiin ja sen veri voimisti uhrin alla kuopassa olevia.

nettiruukussa on ollut puhetta "gnoosis" tiedosta, tai oikeastaan salatiedosta, jota Rooman kansalaiset arvostivat.

Roomalainen hopeakolikko, jossa on kuvattuna Sol invictus

Keisari Konstantinus Suuren lempijumala oli Voittamaton Aurinko, sol invictus, jolle hän lyötti rahojakin.



Keisarin äiti Helena oli sydämen uskova kristitty ja hänen vaikutuksestaan poikansa kääntyi kristityksi.

tuon ajan tavan mukaan Konstantinus otti pyhän kasteen vasta kuolinvuoteellaan, jotta varmasti kaikki synnit tulisivat sen kautta pois syyttämästä.

Keisarin päätöksellä kristinuskosta tuli ensin sallittu uskonto ja sitten se sai suosituimman uskonnon arvon ja muutama keisaria myöhemmin siitä tuli Rooman ainoa sallittu uskonto ja pakanuuden vainot alkoivat sekä vanhojen temppelien tuhoamiset.



vaan olihan se aikamoinen heitto, monimuotoisesta synkretistisestä ja hyvin vanhasta syvälle juurtuneesta pakanuudesta kristityksi.

vanha maaperä etsi tietään uuteen, ja näemme, miten marttyyrit ja pyhinä pidetyt ihmiset alkoivat saada kansan mielessä pakanuuden ajan jumalten ja jumalattarien hahmoja.

Pyhän Jaakobin vaelluksen symboli, simpukka

eräs mielenkiintoinen esimerkki tästä on Espanjassa Santiago de Compostela.

Kuuluisa pyhiinvaellusreitti halkoo Eurooppaa ja päättyy tähän kaupunkiin Atlantin rannalla. Nimi on Saint Jacob, pyhä Jaakob ja tarkoittaa apostoli Jaakobia.

Kristityt kertovat kuinka ihmeellisesti Jaakob Espanjaan saapuu ja heillä on monia perinteitä hänen merimatkastaan.



Mutta kun katsomme Espanjan historiaa roomalaisajalle ja sitä ennen, näemme että Iberian niemimaan kärki nykyisen Santiagon luona oli maailman ääri.

siihen loppuu kuiva maa ja alkaa tuo maailmaa ympäröivä meri jonka takana on kuka tietää mitä.

jo kauan ennen Rooman aikaa iberialaiset - ja muut eurooppalaiset - tekivät pyhiinvaellusmatkan tuonne maailman ääreen.

kristillinen Espanja yksinkertaisesti "kastoi" ikivanhan kansanperinteen ja siitä tuli kristillinen pyhiinvaellus apostoli Jaakobin suojeluksessa.


Mutta tämä Jaakob on pikkusen outo.

Pyhiinvaelluksen symboli on tuolla alueella merestä yleisesti löytyvä simpukka ja sen kuori. Pyhä Jaakob on kuvattu toisinaan yltä päältä tämän simpukan peitossa.

Kuori on sen verran iso, että siitä voi pyhiinvaeltaja juoda vettäkin.

Vaan kyseessä on - kuten Shell tunnuksesta näemme - auringon vertauskuva.

Olemme maailman äärellä ja aurinko ottaa ja laskeutuu sinne merelle länteen horisontin taaks ja Atlantti sen nielaisee.

Aurinko kuolee!

tämän simpukan avulla muinaiset Iberian asukkaat tahtoivat varmistaa, että mikäli se heistä riippuu, seuraavana aamuna aurinko taas virkeästi idästä nousee!



ja näin kulkiessamme erityisesti Rooman muinaisen imperiumin läntisillä alueilla Välimeren maissa, Espanjassa, Portugalissa, Italiassa, Sisiliassa, mutta myös Kreikassa, keski-Euroopassa, Lähi-idässäkin ja tietysti latinalaisen Amerikan maissa..

näemme, kuinka monet ikivanhat pakanuuden aikaiset tavat ja menot ja uskomukset ovat saaneet asettua kristillisen kirkon liepeisiin erityisesti apostolien, marttyyrien ja pyhimysten kautta.

Monin paikoin Neitsyt Marian palvonta saa tosiaan tyypillisiä vanhan pakanuuden, taivaan jumalattaren, naisjumalattaren olemusta, joka kristillisessä kirkossa on kuitenkin "kastettu" ja pyhitetty ikuisesti puhtaan neitsyen hahmossa.


suomalaisessa kansanluonteessa, kielessä ja perinteessä miehen ja naisen välinen tasa-arvoisuus on merkillepantavaa.

Suomalaisessa pakanuuden ajan uskonnossa ei tietääkseni ollut suurtakaan eroa taikajuomia keittelevän miehen tai naisen välillä ja jumalten maailmassa on sekä että.

Ukko ylijumala oli toki Akkaansa tärkeämpi, luulisin, ja Tapio hallitsi metsiä, Ahti järviä, Ilmarinen takoi Sampoa, Mesikämmen pelotteli synkissä aarnioissa kulkevia ja noin nätisti sitä kutsuttiin. Eipä tule mieleen naisjumalattaria...

Kaikenlaiset menninkäiset ja pienemmät vahverot pyörivät talon kulmilla, tonttuilivat riihissä jne.

Elias Lönnrot kuvaa hienosti, kuinka neitsyt Marjatta tuli ja Väinämöinen lähti soutaen ...


Marjatta, korea kuopus,
se kauan kotona kasvoi,
korkean ison kotona,
emon tuttavan tuvilla.
Piti viiet vitjat poikki,
kuuet renkahat kulutti
isonsa ava'imilla,
helmassa helottavilla.

Puolen kynnystä kulutti
helevillä helmoillansa,
puolen hirttä päänsä päältä
sile'illä silkillänsä,
puolet pihtipuolisia
hienoilla hiansa suilla,
siltalaahkon lattiata
kautokengän-kannoillansa.

Marjatta, korea kuopus,
tuo on piika pikkarainen,
piti viikoista pyhyyttä,
ajan kaiken kainoutta.
Syöpi kaunista kaloa,
petäjätä pehmeätä,
ei syönyt kananmunia,
kukerikun riehkatuita,
eikä lampahan lihoa,
ku oli ollut oinahilla.


Emo käski lypsämähän:
eipä mennyt lypsämähän.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei neiti minun näköinen
koske sen lehmän nisähän,
jok' on häilynyt härillä,
kun ei hiehoista herune,
vasikkaisista valune."

Iso käski orin rekehen:
ei istu orin rekehen.
Veikko vei emähevosen:
neiti tuon sanoiksi virkki:
"En istu hevon rekehen,
joka lie orilla ollut,
kun ei varsaset vetäne,
kuletelle kuutiaiset."

Marjatta, korea kuopus,
aina piikoina elävä,
neitosena niekottava,
kassapäänä kainustava,
päätyi karjanpaimeneksi,
läksi lammasten keralle.

Lampahat meni mäkeä,
vuonat vuoren kukkulata;
neiti asteli ahoa,
lepikköä leyhytteli
käen kullan kukkuessa,
hope'isen hoilatessa.


Marjatta, korea kuopus,
katselevi, kuuntelevi.
Istui marjamättähälle,
vaipui vaaran rintehelle.

Tuossa tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"Kuku, kultainen käkönen,
hope'inen, hoilattele,
tinarinta, riukuttele,
Saksan mansikka, sanele,
käynkö viikon villapäänä,
kauan karjanpaimenena
näillä aavoilla ahoilla,
leve'illä lehtomailla!
Kesosenko, kaksosenko,
viitosenko, kuutosenko,
vainko kymmenen keseä
tahi ei täytehen tätänä?"

Marjatta, korea kuopus,
viikon viipyi paimenessa.
Paha on olla paimenessa,
tyttölapsen liiatenki:
mato heinässä matavi,
sisiliskot siuottavi.



Ei mato maellutkana,
sisilisko siuotellut.
Kirkui marjanen mäeltä,
puolukkainen kankahalta:
"Tule, neiti, noppimahan,
punaposki, poimimahan,
tinarinta, riipimähän,
vyö vaski, valitsemahan,
ennenkuin etana syöpi,
mato musta muikkoavi!
Sata on saanut katsomahan,
tuhat ilman istumahan,
sata neittä, tuhat naista,
lapsia epälukuisin,
ei ken koskisi minuhun,
poimisi minun poloisen."

Marjatta, korea kuopus,
meni matkoa vähäisen,
meni marjan katsantahan,
punapuolan poimintahan
hyppysillähän hyvillä,
kätösillä kaunihilla.
Keksi marjasen mäeltä,
punapuolan kankahalta:
on marja näkemiänsä,
puola ilmoin luomiansa,
ylähähkö maasta syöä,
alahahko puuhun nousta!



Tempoi kartun kankahalta,
jolla marjan maahan sorti.
Niinpä marja maasta nousi
kaunoisille kautoloille,
kaunoisilta kautoloilta
puhtahille polviloille,
puhtahilta polviloilta
heleville helmasille.

Nousi siitä vyörivoille,
vyörivoilta rinnoillensa,
rinnoiltansa leuoillensa,
leuoiltansa huulillensa;
siitä suuhun suikahutti,
keikahutti kielellensä,
kieleltä keruksisihin,
siitä vatsahan valahti.

Marjatta, korea kuopus,
tuosta tyytyi, tuosta täytyi,
tuosta paksuksi panihe,
lihavaksi liittelihe.

Alkoi pauloitta asua,
ilman vyöttä völlehtiä,
käyä saunassa saloa,
pime'issä pistelläitä.



Emo aina arvelevi,
äitinsä ajattelevi:
"Mi on meiän Marjatalla,
ku meiän kotikanalla,
kun se pauloitta asuvi,
aina vyöttä völlehtivi,
käypi saunassa saloa,
pime'issä pisteleikse?"

Lapsi saattavi sanoa,
lapsi pieni lausuella:
"Se on meiän Marjatalla,
sepä Kurjetta rukalla,
kun oli paljon paimenessa,
kauan karjassa käveli."

Kantoi kohtua kovoa,
vatsantäyttä vaikeata
kuuta seitsemän, kaheksan,
ynnähän yheksän kuuta,
vaimon vanha'an lukuhun
kuuta puolen kymmenettä.

Niin kuulla kymmenennellä
impi tuskalle tulevi:
kohtu kääntyvi kovaksi,
painuvi pakolliseksi.



Kysyi kylpyä emolta:
"Oi, emoni, armahani!
Laita suojoa sijoa,
lämpymyttä huonehutta
piian pieniksi pyhiksi,
vaimon vaivahuoneheksi!"

Emo saattavi sanoa,
oma vanhin vastaella:
"Voi sinua, hiien huora!
Kenen oot makaelema?
Ootko miehen naimattoman
eli nainehen urohon?"

Marjatta, korea kuopus,
tuop' on tuohon vastoavi:
"En ole miehen naimattoman
enkä nainehen urohon.
Menin marjahan mäelle,
punapuolan poimentahan,
otin marjan mielelläni,
toisen kerran kielelläni.
Se kävi kerustimille,
siitä vatsahan valahti:
tuosta tyy'yin, tuosta täy'yin,
tuosta sain kohulliseksi."


Kysyi kylpyä isolta:
"Oi isoni, armahani!
Anna suojoa sijoa,
lämpymyttä huonehutta,
jossa huono hoivan saisi,
piika piinansa pitäisi!"

Iso saattavi sanoa,
taatto taisi vastaella:
"Mene, portto, poikemmaksi,
tulen lautta, tuonnemmaksi,
kontion kivikoloihin,
karhun louhikammioihin,
sinne, portto, poikimahan,
tulen lautta, lapsimahan!"

Marjatta, korea kuopus,
tuop' on taiten vastaeli:
"En mä portto ollekana,
tulen lautta lienekänä.
Olen miehen suuren saava,
jalon synnyn synnyttävä,
joll' on valta vallallenki,
väki Väinämöisellenki."



Jo on piika pintehissä,
minne mennä, kunne käyä,
kusta kylpyä kysellä.
Sanan virkkoi, noin nimesi:
"Piltti, pienin piikojani,
paras palkkalaisiani!
Käypä kylpyä kylästä,
saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi,
piika piinansa pitäisi!
Käy pian, välehen jou'u,
välehemmin tarvitahan!"

Piltti, piika pikkarainen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Keltä mä kysyn kylyä,
keltä aihelen apua?"



Sanoi meiän Marjattainen,
itse virkki, noin nimesi:
"Kysy Ruotuksen kylyä,
saunoa Sarajan-suista!"

Piltti, piika pikkarainen,
tuo oli nöyrä neuvottava,
kärkäs ilman käskemättä,
kehumattaki kepeä,
utuna ulos menevi,
savuna pihalle saapi.
Kourin helmansa kokosi,
käsin kääri vaattehensa,
sekä juoksi jotta joutui
kohin Ruotuksen kotia.
Mäet mätkyi mennessänsä,
vaarat notkui noustessansa,
kävyt hyppi kankahalla,
someret hajosi suolla.
Tuli Ruotuksen tupahan,
sai sisälle salvoksehen.

Ruma Ruotus paitulainen
syöpi, juopi suurten lailla
päässä pöyän paioillansa,
aivan aivinaisillansa.


Lausui Ruotus ruoaltansa,
tiuskui tiskinsä nojalta:
"Mitä sie sanot, katala?
Kuta, kurja, juoksentelet?"

Piltti, piika pikkarainen,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Läksin kylpyä kylästä,
saunoa Saraojalta,
jossa huono hoivan saisi:
avun ange tarvitseisi."

Ruma Ruotuksen emäntä
käet puuskassa käveli,
liehoi sillan liitoksella,
laahoi keskilattialla.
Itse ennätti kysyä,
sanan virkkoi, noin nimesi:
"Kellen kylpyä kyselet,
kellen aihelet apua?"


Sanoi Piltti, pieni piika:
"Kysyn meiän Marjatalle."

Ruma Ruotuksen emäntä
itse tuon sanoiksi virkki:
"Ei kylyt kylähän joua,
ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytömäellä,
hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a,
lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengännevi,
niinp' on siinä kylpeötte!"

Piltti, piika pikkarainen,
pian pistihe takaisin,
sekä juoksi jotta joutui.
Sanoi tultua ta'atse:
"Ei ole kylpyä kylässä,
saunoa Saraojalla.
Ruma Ruotuksen emäntä
sanan virkkoi, noin nimesi:
'Ei kylyt kylähän joua,
ei saunat Sarajan suulta.
On kyly kytömäellä,
hepohuone hongikossa
tuliporton poiat saa'a,
lautan lapsensa latoa:
kun hevonen hengännevi,
niin on siinä kylpeköhön!'
Niinp' on, niin sanoi mokomin,
niinpä vainen vastaeli."




Marjatta, matala neiti,
tuosta täytyi itkemähän.
Itse tuon sanoiksi virkki:
"Lähteä minun tulevi
niinkuin muinenki kasakan
eli orjan palkollisen
- lähteä kytömäelle,
käyä hongikkokeolle!"

Käsin kääri vaattehensa,
kourin helmansa kokosi;
otti vastan varjoksensa,
lehen lempi suojaksensa.
Astua taputtelevi
vatsanvaivoissa kovissa
huonehesen hongikkohon,
tallihin Tapiomäelle.

Sanovi sanalla tuolla,
lausui tuolla lausehella:
"Tule, Luoja, turvakseni,
avukseni, armollinen,
näissä töissä työlähissä,
ajoissa ani kovissa!
Päästä piika pintehestä,
vaimo vatsanvääntehestä,
ettei vaivoihin vajoisi,
tuskihinsa tummeneisi!"



Niin perille päästyänsä
itse tuon sanoiksi virkki:
"Henkeäs, hyvä hevonen,
huokoas, vetäjä varsa,
kylylöyly löyhäytä,
sauna lämpöinen lähetä,
jotta, huono, hoivan saisin!
Avun, ange, tarvitseisin."

Henkäsi hyvä hevonen,
huokasi vetäjä varsa
vatsan kautta vaivaloisen:
min hevonen hengähtävi,
on kuin löyly lyötäessä,
viskattaessa vetonen.




Marjatta, matala neiti,
pyhä piika pikkarainen,
kylpi kylyn kyllältänsä,
vatsan löylyn vallaltansa.
Teki tuonne pienen poian,
latoi lapsensa vakaisen
heinille hevosen luoksi,
sorajouhen soimen päähän.

Pesi pienen poikuensa,
kääri kääreliinahansa;
otti pojan polvillensa,
laittoi lapsen helmahansa.

Piiletteli poiuttansa,
kasvatteli kaunoistansa,
kullaista omenuttansa,
hope'ista sauvoansa.
Sylissänsä syöttelevi,
käsissänsä kääntelevi.

Laski pojan polvillensa,
lapsen lantehuisillensa,
alkoi päätänsä sukia,
hapsiansa harjaella.

Katoi poika polviltansa,
lapsi lannepuoliltansa.


Marjatta, matala neiti,
tuosta tuskille tulevi.
Rapasihe etsimähän.
Etsi pientä poiuttansa,
kullaista omenuttansa,
hope'ista sauvoansa
alta jauhavan kivosen,
alta juoksevan jalaksen,
alta seulan seulottavan,
alta korvon kannettavan,
puiten puut, jaellen ruohot,
hajotellen hienot heinät.

Viikon etsi poiuttansa,
poiuttansa, pienuttansa.
Etsi mäiltä, männiköiltä,
kannoilta, kanervikoilta,
katsoen joka kanervan,
joka varvikon vatoen,
kaivellen katajajuuret,
ojennellen puien oksat.

Astua ajattelevi,
käyä kääperöittelevi:
Tähti vastahan tulevi.
Tähelle kumarteleikse:
"Oi Tähti, Jumalan luoma!
Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni,
kultainen omenueni?"



Tähti taisi vastaella:
"Tietäisinkö, en sanoisi.
Hänpä on minunki luonut
näille päiville pahoille,
kylmillä kimaltamahan,
pime'illä pilkkimähän."

Astua ajattelevi,
käyä kääperöittelevi:
Kuuhut vastahan tulevi.
Niin Kuulle kumarteleikse:
"Oi Kuuhut, Jumalan luoma!
Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni,
kultainen omenueni?"

Kuuhut taisi vastaella:
"Tietäisinkö, en sanoisi.
Hänpä on minunki luonut
näille päiville pahoille,
yksin öillä valvomahan,
päivällä makoamahan."


Astua ajattelevi,
käyä kääperöittelevi:
päätyi Päivyt vastahansa.
Päivälle kumarteleikse:
"Oi Päivyt, Jumalan luoma!
Etkö tieä poiuttani,
miss' on pieni poikueni,
kultainen omenueni?"

Päivyt taiten vastaeli:
"Kyllä tieän poikuesi!
Hänpä on minunki luonut
näille päiville hyville,
kullassa kulisemahan,
hopeassa helkkimähän.

"Jopa tieän poikuesi!
Voi, poloinen, poiuttasi!
Tuoll' on pieni poikuesi,
kultainen omenuesi,
onp' on suossa suonivyöstä,
kankahassa kainalosta."



Marjatta, matala neiti,
etsi suolta poikoansa.
Poika suolta löyettihin,
tuolta tuotihin kotia.

Siitä meiän Marjatalle
kasvoi poika kaunokainen.
Ei tieä nimeä tuolle,
millä mainita nimellä.
Emo kutsui kukkaseksi,
vieras vennon joutioksi.

Etsittihin ristijätä,
katsottihin kastajata.
Tuli ukko ristimähän,
Virokannas kastamahan.

Ukko tuon sanoiksi virkki,
itse lausui, noin nimesi:
"En mä risti riivattua,
katalata kastakana,
kun ei ensin tutkittane,
tutkittane, tuomittane."

Kenpä tuohon tutkijaksi,
tutkijaksi, tuomariksi?
Vaka vanha Väinämöinen,
tietäjä iän-ikuinen,
sepä tuohon tutkijaksi,
tutkijaksi, tuomariksi!


Vaka vanha Väinämöinen
tuop' on tuossa tuomitsevi:
"Kun lie poika suolta saatu,
maalta marjasta si'ennyt,
poika maahan pantakohon,
marjamättähän sivulle,
tahi suolle vietäköhön,
puulla päähän lyötäköhön!"

Puhui poika puolikuinen,
kaksiviikkoinen kajahui:
"Ohoh sinua, ukko utra,
ukko utra, unteloinen,
kun olet tuhmin tuominnunna,
väärin laskenna lakia!
Eipä syistä suuremmista,
töistä tuhmemmistakana
itseäsi suolle viety
eikä puulla päähän lyöty,
kun sa miesnä nuorempana
lainasit emosi lapsen
oman pääsi päästimeksi,
itsesi lunastimeksi.

"Ei sinua silloinkana,
eip' on vielä suolle viety,
kun sa miesnä nuorempana
menettelit neiet nuoret
alle aaltojen syvien,
päälle mustien mutien."

Ukko risti ripsahutti,
kasti lapsen kapsahutti
Karjalan kuninkahaksi,
kaiken vallan vartijaksi.



Siitä suuttui Väinämöinen,
jopa suuttui ja häpesi.
Itse läksi astumahan
rannalle merelliselle.
Tuossa loihe laulamahan,
lauloi kerran viimeisensä:
lauloi vaskisen venehen,
kuparisen umpipurren.

Itse istuvi perähän,
läksi selvälle selälle.
Virkki vielä mennessänsä,
lausui lähtiellessänsä:
"Annapas ajan kulua,
päivän mennä, toisen tulla,
taas minua tarvitahan,
katsotahan, kaivatahan
uuen sammon saattajaksi,
uuen soiton suorijaksi,
uuen kuun kulettajaksi,
uuen päivän päästäjäksi,
kun ei kuuta, aurinkoa
eikä ilmaista iloa."

Siitä vanha Väinämöinen
laskea karehtelevi
venehellä vaskisella,
kuutilla kuparisella
yläisihin maaemihin,
alaisihin taivosihin.

Sinne puuttui pursinensa,
venehinensä väsähtyi.
Jätti kantelon jälille,
soiton Suomelle sorean,
kansalle ilon ikuisen,
laulut suuret lapsillensa.


50. runo
Kalevala 1846
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura



tämä suloinen kansanruno Marjatta, pikku piikanen, matala neito, toivottavasti pehmentää meidänkin kovia tuomioitamme Jeesuksen äidin palvonnasta.

olen koettanut selittää, miten pyhimysten ja marttyyrien ja äiti Marian palvontaan on liittynyt eri maissa myös pakanuuden aineksia.

mutta tyypillistä Marian palvonnalle on, että se herättää ihmisissä kauneimpia mahdollisia ajatuksia puhtaudesta, neitseydestä, äidistä ja jumaloitavasta naisellisuudesta.

sen sijaan että rumin sanoin manailemme Jeesuksen äidin nimen maintsemista, meidän protestanttien tulisi korostaa tuota Lutherin ajatusta.

Äiti Maria elää ja on siellä jossain, missä edesmenneet pyhät ovat ja Abraham ja Mooses ja Elia.

he eivät ole kuolleet meidän syntiemme edestä eivätkä ole rukouksemme kohteita vaan Marian poika.

tuo Betlehemin piltti pienoinen, joka syntyi köyhälle piikaselle, Joosefin kihlatulle noin kaksituhatta vuotta sitten.

Hän on meidän Herramme ja Jumalamme.

Häntä myös äitinsä Maria rukoilee ja myös äitinsä synnit Poika on sovittanut.