Puudutuspiikki

nettiruukussa on ollut pohdintaa esikoislestadiolaisuuden sydämen sykkeestä, seuroista ja niiden lopulla tapahtuvasta käynnistä salin edessä saamassa todistus syntien anteeksiantamuksesta.

kuvaan tätä esikoisten perinteistä liturgiaa toisella palstalla tarkemmin.

tapa on kaunis ja synnit kehotetaan uskomaan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.

parannuksen tekoa, lain ja evankeliumin arkea, saapumista ristin juurelle?

keskustelussa nostettiin esiin hyvin merkittävä ajatus tämän todistamisen aivan päinvastaisesta ja haitallisesta vaikutuksesta.

vanhempien kunnioittaminen on keskeinen asia esikoisten hengellsiyydessä ja sitä perustellaan aivan asiallisesti monilla Raamatun kohdilla.

isän ja äidin kunnioitus kotona laajenee sitten seurakunnassa saarnaajien kunnioittamiseen ja huipentuu Lapin vanhinten kunnioittamiseen.

kotona kiltti poika tai tyttö kunnioittaa ja ihailee vanhempiaan ja on tottelevainen ja tahtoo myös seurata vanhempiensa uskoa ja osallistua seuroihin jo lapsesta asti.

koska vanhemmat eivät ole enkeleitä vaan Aatamin ja Eevan lapsia hekin, totuus on jokaisen perheen kohdalla monimuotoinen.

on vanhempia, jotka suorastaan rikkovat lapsensa.

tällaisesta kodista lähtevä tämän meidän kristillisyytemme uskollinen lammas tulee paimenensa luokse ja ei oikein osaa purkaa ahdistustaan ja syyllisyyden ja kelvottomuuden tunnettaan sanoiksi.

isän tai äidin tai molempien muisto on sietämätön kipupiste, jota ei uskon rakenteiden vuoksi voida kuitenkaan käsitellä.

on kielletty arvostelemasta vanhempia, saarnaajia saatikka Lapin uskollisia vanhimpia.

"saarnaajien lapsilla on taipumus painaa isänsä muisto lokaan" voi kuulua jossain, ja kuuliaisuuden siunausta ja tottelemattomuuden kirousta painotetaan.

menemällä pönttöön tämän hoitamattoman ahdistuksen kanssa tuo hiljaa kärsivä kristitty saa puudutuspiikin.

kipu lievenee hetkeksi.

paise jää puhkaisematta, sielunhoito onkin neuroosia ja ahdistusta aiheuttava vikaresepti, synninpäästö ei vapauta vaan sitoo yhä syvemmin sairaaseen tilanteeseen.



nimimerkki mama kirjoitti:

Tuntuu olevan kolmenlaista tapaa suhtautua omiin vanhempiinsa tai jompaankumpaan niistä (oman empiirisen testiaineistoni perusteella...):

On niitä, jotka ihannoivat vanhempiaan ja pitävät heitä suorastaan ylimaallisina ihmisinä (siis muutenkin kuin julkisissa puheissaan)

Sitten on niitä, joiden mielestä omista vanhemmista ei ollut yhtään mihinkään ja koko elämä menee kapinoidessa vanhempiaan tai niitä edustavia vastaan.

Sitten on niitä, jotka katsovat vanhempiaan totuudellisesti. Nähden sen rakkauden, vajavaisenkin, jolla he lapsiinsa ja toisiinsa suhtautuivat, ja nähden niitä haavoja, joita vanhemmat ovat lyöneet lastensa sieluihin, joita nuoleskellessa saattaa mennä tovi jos toinenkin aikuisuudessa.


Ihan oikeita enkeleitä ei ole tainnut kellään vanhempinaan olla.

Iso osa elämän tuomasta kivusta on synnin seurausta. Meitä vastaan tehdyn synnin seurausta. Moni kokee sen seuraukset omana pahuutena, omana huonoutena, häpeänä, syyllisyytenä, monenlaisena raskaana taakkana, joka vaikuttaa elämässämme monin tavoin.

Ihmissuhdeongelmat, avio-ongelmat, ongelmat työuralla, pelot, neuroottisuus... monilla niistä on juurensa lapsuudessamme.

Jeesuksen seurassa meille kasvaa sellainen ihmeellinen turvallisuuden tunne, että tämä heppu tietää todellakin kaiken meistä. syvimmätkin salaisuutemme. Silti Hän rakastaa minua. Hänen avullaan voimme tutkailla elämämme alkua turvallisesti. Hänen seurassaan ei ole pelkoa eikä uhkaa, vaikka ihan rehellisesti suostunkin katsomaan, millaiset vanhempani olivat.


Vanhempien ihannointi luo omaan perheeseen kestämättömän tilanteen. Joko itse ei tai puoliso ei koskaan voi yltää vanhemmuudessaan sille tasolle, mikä on vertailukohde. Samoin voi olla omien lasten kohdalla, jos ne eivät olekaan yhtä varauksetta meitä vanhempiaan ihannoivia kuin itse olemme.

Suhteet omiin vanhempiin jo kuolleisiinkin tulevat ihan erilaiselle terveelle pohjalle, kun voimme heitä katsella totuudellisesti. kasvamme arvostamaan heissä sitä, mikä on arvostettavaa, kasvamme sietämään sitä, mikä oli ennen sietämätöntä, kasvamme antamaan anteeksi sen, mikä on tarpeen antaa anteeksi. Opimme näkemään, että he ovat tehneet parhaansa, enempään eivät olisi pystyneet ja enempää emme heiltä voi vaatia. Ja paljonhan olemme jokainen saaneet.

Monelle on lapsuuden kovatkin kokemukset tulleet vahvuudeksi, kun on Jeesus rakkaudellaan ja hyväksynnällään saanut niitä haavoja parantaa.

Sodassa olleiden isien lapset, he ovat monia asioita joutuneet tukahduttamaan itsessään.

Totuus ei totisesti tuo ongelmia, vaan se vapauttaa niitä ratkomaan. Totuus vaatii rohkeutta. Sitä rohkeutta voi saada Jeesuksen turvallisessa seurassa.



Totuudellisuus vapauttaa meidätkin olemaan riittävän hyviä vanhempia.



Vielä sen verran jatkan, että kun kaikki asiat elämässä on mitä maninioimmin, ei kannata niitä "ongelmia" lähteä kaivelemaan.

Mutta kun monenlaiset ongelmat vaivaavat mieltä ja epämääräinen ahdistus monien asioiden suhteen nostaa päätään, kannttaa ottaa Jeesusta kädestä kiinni ja lähteä Hänen kanssaan tutkailemaan löytyisikö ongelmiin vastauksia sieltä, mistä niitä useimmiten löytyy tietynlaisissa ongelmissa.

... jatkaisin tuolla sosiaalityöntekijälinjalla, että useimmiten silloin, kun pääsee sosiaalityöntekijöiden kanssa tekemisiin, on sellaisia ongelmia, joihin sitä syytä kannattaa lähteä etsimään sieltä missä se mitä ilmeisimmin on. Vaikka sen niin mieluusti kieltäisikin.

Ja aika usein taitaa olla niin, että silloin usein on juuri niin, että glorifioidaan oma lapsuus, koska ei uskalleta katsoa totuutta silmiin.

Ja monestihan se ON pelottava asia.

Mutta.

Totuus vapauttaa.

Jeesus on hyvää seuraa totuutta kohti kuljettaessa.

Järviruokoa ei voi hävittää katkomalla veden pinnalla olevaa osaa. Alta pukkaa aina uutta.



nimimerkki immata kommentoi:

"Totuus ei totisesti tuo ongelmia, vaan se vapauttaa niitä ratkomaan. Totuus vaatii rohkeutta. Sitä rohkeutta voi saada Jeesuksen turvallisessa seurassa. kirjoittanut mama.

Aamen.

Painavaa asiaa kaikki muukin.

Mikä ihmeellisintä, Herra Jeesuksen hoidossa saa vähin erin kohdata kipeitä asioita. Hän tietää "kantokykymme". Ei tarvitse pelätä.
Meidän Herramme - kiitos ja ylistys Hänelle!


nimimerkki mikkoL kirjoitti

tässä kirjoittaa siis kaksi kastettua kristittyä naista, jotka lapsuudesta saakka tuntevat esikoislestadiolaisuuden sisältä käsin.

he puhuvat totuuden vapauttavasta voimasta eivätkä kaipaa mitään puudutuspiikkejä.

päinvastoin, "tarttua härkää sarvista" on molempien kirjoittajien mielestä tuonut erinomaisia tuloksia - Herran Jeesuksen seurassa, joka ei ole vain totuus vaan armo ja totuus.

saamme katsella sekä itseämme, omaa perhettämme että vanhempiemme kotia armollisin ja totuudellisin silmin.

ja liittyä Immatana kanssa ylistämään ja kiittämään Herraa!

Jeesuksen lahjoittamat saarnaajat, joilla on Hyvän Paimenen ote laumaansa, tietävät ilman muuta että näin on.

he eivät tarjoile puudutuspiikkejä vaan sielunhoitoa, rippiä ja kehottavat Jeesuksen nimessä ja veressä sekä uskomaan omat synnit ja viat anteeksi että antamaan anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet.