Herraskristityt

Juhani Raattamaa

Juhani Raattamaan kuoli 7. maaliskuuta 1899 Saivomuotkassa. Pian sen jälkeen alkoi Lestadiolaisen herätysliikkeen suuri hajaannus, josta ovat syntyneet nuo kuuluisat yhdeksäntoista haaraa.

Kristittyjen ajallinen rikkaus tai köyhyys on mahdollisesti ollut mukana hajaannuksen aikana. Itä-lestadiolaisten parissa oli vauraita suomalaisia talonpoikia, herraskristittyjä, kun Jällivaaran tienoilla asusti köyhempää länsi lestadiolaista väkeä.

Purnun kylässä Jällivaaran lähellä toiminut saarnaaja Joonas Johansson, eli Purnun Joonas, hoiti arvovallalla herätyksen asioita jonkin aikaa Raattamaan kuoleman jälkeen 1899 hänen auktoriteettiinsa vedoten, mutta Joonas Purnu kuoli 1902.

Herraskristityt pitivät ilmeisesti juuri Joonas Purnua lestadiolaisuuden suureen hajaannukseen syyllisenä, lestadiolaisuudesta erottautuvana.

Koska asiasta on liikkeellä melkoista valhetta yhä tänään, lainaan tähän Vanhinten kirja II kertomuksen Joonas Purnun kuolemasta:


"Vanhin Joonas Johansson Purnu, joka on syntynyt Wettasjärvellä
Ruotsin Lapissa, kuoli maaliskuun 15 p. 1902 Gellivaaran kirkonkylässä saarnaaja Viktor Apelqvistin talossa elettyään täällä surun ja kyynelten maassa yli puolimäärän kahdeksankymmentä vuotta.

--- Niin hän on yhdellä äänellä saarnannut viimeiseen asti. Ja sanoi aviokumppanillensa hyvästin ja kaikille läsnäoleville veljille ja sisarille, jotka seisoivat hänen sänkynsä vieressä murheessa ja kaipauksissa, Jumalan paratiisiin asti, ja sanoi:
"Jo te olette tehneet minulle hyvästijättövuoteen", ja niin kiitti vielä kaiken palveluksen ja rakkauden edestä ja pyysi vielä kristittyin esirukouksia ja syntein anteeksi saamisen todistuksia viimeiseen asti.

Ei hän maailmasta mitään pitänyt, vaan ainoastaan kristillisyyden levenemisestä, rakentamisesta ja koossapitämisestä ja lähetystoimesta hänellä oli suuri huoli ja murheenpito, joissa raskaissa ja korkeissa asioissa hän sai viettää monta unetonta yötäkin.

Senkaltainen oli tämän uskollisen Herran palvelijan huoli ja ajatus, niinkuin Apostoli sanoo, niinkuin Jesuksella Kristuksella oli.

Vieläpä lohdutti jälkeenjääneitä veljiä ja sisaria ijankaikkisen elämän toivolla ja kehoitti huolta pitämään kristillisyydestä vielä hänen lähtemisensä jälkeen niinkuin tähänkin asti.

Ja niin hän nukkui niinkuin makeaan
uneen kovan keuhkokuumetaudin ja sydämen heikkouden sairastuksen
perästä."

Kertomuksen on kirjoittanut Erik Samuel Johansson Wettasjärvi toukokuussa 1902, ja sen todistavat oikeaksi:
P.O. Fjelldahl,
Jöns Mäntyvaara,
Israel Nattavaara,
Viktor Apelqvist,
Frans Parakka,
Isak Niku,
Isak Kuoksu ja
John Michaelson.
..........


Tässä Vanhinten Kirjan kohdassa on jossain määrin "liturgian makua" joka antaa vaikutelman, että halutaan oikein korostaa Joonas Purnun hurskasta kuolemaa ja se allekirjoituksin todistaa.

Ilmeisesti liikkeellä on jo tuohon aikaan ollut muunlaista tietoa Purnun viimeisistä vaiheista (että hänet olisi tappelussa ammuttu).

huhutusta väkivaltaisesta kuolemasta olisi varmaan jo kauan sitten tuotu esiin viranomaisten pöytäkirjoista todisteet, jos sellaisia olisi.


Samuel Vettasjärvi, Isak Kuoksu, Isak Niku, Viktor Appelqvist, Henrik Parkajoki eli Parka-Heikki ja seuraajansa olivat taustana sitten kollegiaaliselle vanhinten joukolle, johon Vanhinten kirjat liittyvät.

Herätyksen kotiseutua oli tietenkin Pajala, rovastin työpaikka Ruotsin kirkossa, mutta Jällivaaran seutu oli äitiseurakuntaa, joka tahtoi
Raattamaan alullepaneman käytännön tapaan valvoa saarnaajia ja pitää
herätystä näin oikealla tiellä.

Lapin vanhinten sertifikaatti
tarvittiin eli "saarnalupa" ja saarnaajat sidottiin omille seuduilleen.



Köyhä herännyt kansa katseli "lihan vapauden kristittyjen" rouvien ja neitien kauniita hattuja - joihin ei ollut varaa - ja solmukkeita herraskansan kaulassa kirkossa ja seuroissa. Lähettivät lapsensa opintielle ja kulttuuria harrastivat.

On niin tavattoman inhimillistä köyhän ajatella, että "minun tilani,
yksinkertaisuuteni, tavallinen halpa huivini ja paita ilman solmiota"
on hurskaampaa kuin tuollainen rovastinkin ankarasti suomima koreilu."

Siinä on tietysti vaarana eräänlainen "köyhyydellä koreilu" eli katsokaas tätä huivia, ei minun päässäni ole koskaan tuollaista sulkahattua ollut eikä tule!



Nuo Jumalankin vihaamat eriseuraiset "Herraskristityt" ovat avoimempia lastensa ja omiensa koulutukselle, eivätkä niin nopeasti aja teologian opiskelijoita ja pappeja tyköään eivätkä ole niin suorastaan kulttuurivihamielisiä kuin esikoiset.

Papistoakin on SRK joukkoon taas hyväksytty - omasta keskuudesta kasvanutta ja opintielle lähtenyttä - kun maallikot ottivat vallan suurten tappelujen jälkeen. Monilla alueilla vanhoilliset papit ja seurakunnan hallintoelimet ovat merkittäjä tekiä seudun hengelliselle elämälle.

Toisin kuin tiukasti maallikkoliikkeen, esikoisuuden, parissa, joka ositatin ehkä siitäkin syystä (ei päätösvaltaa Suomen tai Ruotsin tai Norjan ev.lut. kirkoissa) uumoilee jollain tahoilla jo oman Vanhinten johtaman ja saarnaajien palveleman kirkonkin muodostamista.



Tästä hajaannuksen ajan sosiaalispyskologisesta taustasta käsin voimme ymmärtää ulkonaisten merkkien tärkeyden.

Kun Herraskristittyihin ei ole mitään todellisia opillisia eroja - ei edes Taivasten valtakunnan opin suhteen - on oltava tietyt ulkonaiset merkit, jotka yksinkertainenkin huomaa ja jotka kertovat, että kuulutaan siihen piskuiseen laumaan.

Tällä on liikkeessä sitten teologisia tulkintoja, kuten olemme saaneet oppia ymmärtämään.



Papistoa vieroksutaan ehkä osittain myös sen tähden, että teologisen koulutuksen myötä esikoisten parista lähteneet uskovat alkavat nähdä liikkeessä olevia ongelmia.

Tämä koetaan vaaraksi - sen sijaan että ymmärrettäisiin, miten arvokasta on asiantunteva oman perinnön analyysi ja asioiden selvittely perin pohjin - ja sutena on ajettu tällaisia "oppineita" pois.

Risto Blom on tehnyt tavattoman arvokkaan työn tutkimalla esikoisten saarnaajien käsityksiä siitä, miten tullaan Jumalan lapseksi.

Häntä ei sen tähden kampitettu, vaan kateudesta, näin olen ymmärtänyt.

Eero Halmeen kohdalla saattoi myös kateus nostaa päätään, kun vanhus Inkerin pappina ja saarnaluvan saaneena alkoi olla päätään muita pitempi.

Pää poikki siis ja vanhus häpeällä hautaan!



En pysty kuvittelemaan 1900-luvun taitteen perä-Pohjolan köyhyyttä ja
millaista oli arjen elämä Ruotsin Lapin Jällivaaran tai Purnun kylän
kodeissa, mutta kyllä Oulun tervaporvarien kauniit kodit ja puvut olivat varmaan ihan toista luokkaa.

Henkilökohtainen mielipiteeni on,että Jeesus Kristus tuskin köyhyyttä ja siihen liittyvää rikkaiden hengellistä halveksuntaa niin mahdottoman pahana pitää.

Pikemmin Hän on varmaan lupauksensa mukaan rukoillut Isää omiensa puolesta, ja tänään tosiaan Jällivaarassa on mitä komein rukoushuone, jollaisesta herätyksen isät ja äidit tuskin pystyivät unelmoimaan -

saati Lahden, Helsingin tai tulossa olevan Porin rukoushuoneen koreasta komeilusta!