Kristinusko on perusluonteeltaan pelastususkonto.
on muunkinlaisia uskontoja ihmiskunnan parissa.
vaihtoehtoina on Ilmestyskirjan mukaan joko nimi Karitsan Elämän kirjassa tai ikuinen kidutus tulijärvessä muiden Jumalan tuomitsemien kanssa.
Hengellinen herätys merkitsee tämän asian vakavuuden jymähtämistä omalle kohdalle - että "ei elämästä selviä hengissä" ja kuoleman jälkeen tulee tuomio Jumalan edessä, joka tietää kaiken.
Heräämätön ihminen ei laisinkaan ajattele tuonpuoleista jumalallista tuomiota, vaan puntaroi asioita vain ihmisten ajallisten mittapuiden mukaan.
Esikoislestadiolaisuuden juuret ovat Lapin suuressa kansanherätyksessä.
Se on neljäs Suomen kansaa kohdanneista henkilökohtaiseen uskonelämään kohdistuvista herätyksistä.
Ensimmäisenä näistä neljästä Jumalan tuomiota ja ihmisen polttamista säikähti Liisa Eerikintytär Kalannissa. Nainen.
Liisa tuli "elävään synnintuntoon" eli hän alkoi pelätä Jumalaa aivan oikeasti, Hän oli suorastaan kauhuissaan siitä, mistä omatunto syytti ja mitä tulisi tapahtumaan kuoleman jälkeen.
tämän pelon aiheutti hänessä kirja, jota lukutaitoinen tyttö luki vuonna 1756 - Arthur Dentin "Totisen Käändymisen Harjoitus".
ei saarna kirkossa, ei lestadiolaisen saarnamiehen elävä julistus (meni vielä sata vuotta Pajalan tapahtumiin 1857), ei pyhä Raamattu suoraan (se on vaikea kirja)
vaan Arthur Dentin kirjoittama kirja.
Liisasta sielun hätä, iankaikkisen tuomion pelko, syyllisyys Jumalan edessä, levisi koko seudulle.
Ilpo Sinkko kertoo herätyksen leviämisestä:
"Tämä kansanherätys on jo rukoilevaisuutta. Herätys levisi 1750-luvun loppuun mennessä alueelle, jonka eteläinen raja oli Lemulla ja Nousiaisissa, Kalannin suunnalta se levisi myös pohjoiseen päin, Eurajoelle, Kokemäelle ja Kiikkaan.
Levinneisyysalueeseen kuului siis suuri osa Varsinais-Suomea ja Satakuntaa. Herätysliike levisi siis muutaman vuoden aikana suhteellisen laajoille alueille.
Kansanherätys levisi 1770-luvulla myös Länsi-Suomesta itäänpäin Hämeen suuntaan.
Voimakas levinneisyyskeskus oli silloin Satakunnan ja Hämeen rajamailla Kangasalla, Orivedellä ja Sahalahdella, mutta myös niiden lähiseuduilla Karkussa, Kuhmalahdella, Teiskossa, Messukylässä, Pirkkalassa, Eräjärvellä, Längelmäellä, Ruovedellä, Lempäälässä ja Vesilahdella oli herätystä.
Herätyksiä esiintyi myös Uudellamaalla monin paikoin. Kansanherätyksellä näyttää olevan yhtymäkohtia myös Savoon ja siellä v.1796 syntyneeseen herätysliikkeeseen.
Voidaan siis sanoa, että Liisa Eerikintyttären synninhädän seurauksista syntynyt hengellinen herätys levisi laajoille alueille Etelä- ja Keski-Suomeen ja oli pohjana myöhempien herätysliikkeiden nousulle 1800-luvulla.
Kansanherätys ei siis jäänyt pelkästään Länsi-Suomen herätysliikkeeksi, sillä herätysliike laajeni nopeasti ja levittäytyi laajoille alueille Länsi-Suomeen, Hämeeseen, Uudellemaalle ja osittain myös Savoon.
.............
Tuli syttyi.
Ihmiset syttyivät hengellisesti liekkeihin, ja Jeesuksen toivomus "kunpa se jo syttyisi" toteutui.
Suomalaiset lukivat lähinnä saksankielestä käännettyä pietististä kirjallisuutta, "pietas" henkilökohtaisesti hurskas. Se teki syvää työtään kansamme hengellisessä sydämessä, kuten Liisa Eerikintyttären kohtalo osoittaa.
Mutta sytyttäjänä oli Jumalan Henki. Oli armon aika, oli etsikkoaika - ja monet siihen vastasivat.
Seuraava Ilpo Sinkon hahmottelu osoittaa, miten olennaisesti Länsi-Suomen rukoilevaisuus muistuttaa Lapin herätystä ja sen perillistä, esikoisuutta:
Kristittyjen tulee pietismin oppien mukaan kokoontua hartauskokouksiin, "konventikkeleihin". Näissä kokouksissa saarnaajat opettavat etupäässä hartauskirjallisuuden pohjalta Raamatun periaatteita.
Opetuksen sisältönä on se, että ihmisen tulee kääntyä kevytmielisestä elämäntavasta. Kristityn tuntomerkki on arkielämän keskellä vaikuttava usko. Usko näkyy arkielämässä hyvinä tekoina, Jumalan mielen mukaisena toimintana.
Tällaista elämänparannusta olikin havaittavissa niiden keskuudessa, jotka liittyivät kansanherätykseen.
Pahaa oli kevytmielinen elämäntapa, maalliset ilot ja ne tuli vaihtaa taivaallisiin iloihin.
Taivaallista iloa koettiin heränneitten kokouksissa, voimaa saatiin hartauskokouksista ja henkilökohtaisesta hartauselämästä.
Rukoilevaisuuden synty ja hengellinen elämä 1700-luvun Suomessa
Ilpo Sinkko, Kokemäki
en näe mitään merkittävää säröä tai eroa tämän ja aikamme esikoislestadiolaisen hengellisyyden välillä.
tästä vain puuttuvat hengellisen säädyn ja vallan muodolliset tuntomerkit ja ihmiset, jotka määrätietoisesti ohjaavat Jumalan lapsia katsoen olevansa siihen valtuutettuja.
K
Vanhimman kansanherätyksen hengelliseksi johtajaksi tuli Nousiaisten kirkkoherra, lahjakas ja Hengessä palava Abraham Achrenius (1706-1769),
Lapin herätyksen johtoon nousi vastaavasti kirkkoherra Lars Levi Laestadius (1800-1861), jonka saarnoja edelleen lestadiolaisten seuroissa luetaan.
Ihimisen polttaminen oli Achreniuksen kohdalla murros.
Eräänä sunnuntaina hän nousi Nousiaisten kirkon saarnastuoliin ja alkoi saarnata kuten papin tulee saarnata.
Mutta kesken kaiken hänen saarnansa tyssäsi, ja hän sanoi kirkon täyttänyttä kansaa katsellen (kirkkoon oli pakko mennä) "Herra, säikäytä syntisten sydämet"
Pappi ei päässyt siitä mihinkään vaan alkoi toistaa yhä uudelleen ja yhä kovemmalla äänellä "Herra, säikäytä syntisten sydämet"
sitten hän alkoi hyppiä ja huutaa samaa (hurjimmat kertovat että jalkansa näkyivät saarnatuolissa, niin korkealle hyppäsi) "Herra säikäytä syntisten sydämet!"
siinä vaiheessa kirkkokansa suuntasi kohti Exit - Ulos merkkiä.
pienessä paniikissa.
ihmisen polttaminen on Lars Levi Laestadiuksen sanoin "elävältä polttamisat" ja tapahtuu siis tuolla puolen ajan rajan ja tämän maailman loputtua, todellisuudessa jota emme oikein pysty havainnollistamaan.
1700-luvun ja 1800-luvun oikeusistuin oli melkoisen leivätön pöytä ja ihmisille etenkin Lutherin aikana saattoi olla selkeämpää, mitä on kiduttaminen (se oli Ruotsi-Suomessa kielletty jo 1500-luvulta)
vankilat eivät olleet kuitenkaan mitään vankein huolto paikkoja vaan melko ankeita tyrmiä.
maallisen oikeuden toimenpiteet ja tuomiot antoivat jotain taustaa ihmisen polttamisen pelolle.
heränneet heräsivät siis synnin unesta ja alkoivat tajuta, että teoista ja tekemättä jättämisistä joutuu vastuuseen ja rangaistukset ovat äärimmäisiä siinä missä palkintokin on äärimmäinen.
heräämätön ihminen ei silleen koe Jumalan tahtoa uhkaavana ja naureskelee ihmisen polttamisen ajatukselle.
nykyajan ihminen turvallisessa yhteiskunnassa odottaa myös Taivaan Isältä ymmärtämystä ja oikeudenmukaisuutta, eikä niin osaa ajatella että joku poltettaisiin sammumattomassa tulessa.
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon saarnoista ihmisen polttaminen on aika lailla jäänyt sivuun.
"helvetillä pelottelu" ei mene kansaan eikä kirkkokansa sellaista halua kuulla.
toki on Tuomiosunnuntai ja toki on uskontunnustus "ja on tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita" mutta se ei usein kohtaa herännyttä ihmistä, valvovaa omaatuntoa, itseään tuomitsevaa vaan jokseenkin normaalin "en ole sen pahempi kuin muutkaan" kristityn.
Jumalaa ei pelätä ja Hänen tuomioihinsa ei uskota ja Raamatun raakaa kertomusta kauhistellaan ja se ohitetaan.
Uus-esikoisuudessa tilanne on sama.
Kyseessä on kyllä pelastususkonto, mutta siellä ei pelastusta niinkään ihmisen polttamisesta kuin huonon omantunnon aiheuttamasta syyllisyydestä.
seuroihin tullaan, jotta olisi hyvä mieli ja hyvä omatunto ja saataisiin voimaa taas kilvoitella Jumalan tahdon tiellä ja annettujen neuvojen ja ohjeiden myötä.
emme tiedä, mutta voimme olettaa että varsinaista Liisa Eerikintyttären tai Nils Wiklundin tai Erkki Antin kaltaista synnintuntoa ei juurikaan ole.
on yleinen pahaolo että olen syyllinen ja etsitään siihen hetkellistä hoitoa Jeesuksen nimessä ja veressä.
sitten on taas mukava kulkea, kuten pietistin tulee.
suurena huolenaiheena on se pelastavan uskon lampun liekki, joka sydämessä on Kristus-seurakunnan julistuksen seurauksena syntynyt.
ei niinkään iankaikkinen kohtalo, joka hommeli on hoidettu kun kuuluu pelastavaan yhteisöön ja noudattaa sen tapoja ja esimerkkiä ja uskoo niinkuin pitää.
kyse ei ole silleen "herätysliikkeestä" sanan todellisessa mielessä, vaan perinneliikkeestä, jossa koetetaan säilyttää alkuperäinen kipinä ja hoitaa seuraväkeä niin, ettei oma liha, maailma ja perkele pääse tuota hiipuvaa uskon kynttilää puhaltamaan kokonaan sammuksiin.
Evankelis-luterilaisessa kirkossa katto on korkealla ja seinät avaralla eikä pappi saarnassaan usein tahdo seurkuntalaisilta mitään.
puuttuu tuo herätysliikkeen sukulaisuus, verensukulaisuus ja hengellinen yhteys, ja sen hoitaminen - esikoisten kohdalla julkisen ja henkilökohtaisen ripin avulla.
pappi parka joka ihmisen polttamisesta puhuu - saattaa päästä lehtien palstoille tai ainakin yleisönosaston keskustelunaiheeksi.
ei uskota oikeasti, että mitään viimeistä tuomiota tai helvettiä olisi - tästä on annettu oppineeltakin taholta varmistusta, että höpö höpö koko Raamatun keskeinen teema - ihmisten polttaminen!
no jos kirkollinen kristillisyys ei silleen ole oikeasti pelastususkonto - kun ei uskota kuolemanjälkeiseen tuomioon ja kadotukseen - niin mikä se sitten on?
no - esikoislestadiolaisuus on tällainen oman porukan hengellisen fysioterapian antamisen paikka, jossa keskinäinen ystävyys ja avunanto sulautuu narsistiseen "me ollaan niin hyviä, kun ollaan niin syntisiä ja uskotaan anteeksi" systeemi.
minkäänlaista huolta ei ole niistä ihmisistä, jotka siellä ruksan oven takana ovat matkalla iankaikkisesti elävänä poltettaviksi.
kirkosta taas tulee pahimmillaan tällainen valtion tuella ja verorahoilla ylläpidetty uskonnollinen huoltolaitos, jossa hoidetaan ihmisten hengellisiä tarpeita ja koetetaan elää ihmisiksi.
kun tuo taivaanrannassa häämöttävä synkeä tulimeri ei enää näy.
Luther pelkäsi Jumalaa ja Kristus Tuomaria aivan kauheasti, kuolemaan asti.
nykyajan psykiatrit sanovat että oli henkisesti sairas liian ankaran yliminänsä ja omantuntonsa nujertama ihmisraunio.
on ihmisiä, joita elävältä polttaminen pelottaa tänään ja joille puhe helvetistä on liiankin todellista, niin että henkinen terveys horjuu.
jännite on valtava iankaikkisen autuuden ja iankaikkisen kadotuksen välillä.
hengellisesti tai henkisesti sairas ihminen tuomitsee itsensä Pyhän Hengen pilkasta ja muista synneistä kadotuksen lapseksi, eikä näe toivoa.
tällaisia varoenkin papit varmaan saarnaansa hahmottavat ja ehkä jotkut saarnaajatkin.
Vanhin Odde Mind sanoo, että "pienikin koreus kadottaa"
sanktiot siis ovat iankaikkiset myös uus-esikoisuudessa
mutta keskipisteenä on ihmisen uskon vahvistuminen, hyvä omatunto ja vaeltaminen Jumalan tahdon mukaan ja sen uskominen, että synnit annetaan anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä.
Missä siis mättää?
mielestäni kristinusko on hyvin tietynlainen pelastususkonto - siinä uskotaan Pelastajaan.
henkisesti terve tai sairas, viisas tai tyhmä, oppinut tai oppimaton, mies tai nainen, orja tai vapaa
saa huutaa avuksi Pelastajaa.
koko hommeli on sangen iso ja mutkikas ja jos se on ihmisestä kiinni, menee aina puteliksi - kuten näemme taas esikoisten tilanteesta.
jos se on ihmisestä kiinni.
että saamme Pyhän Hengen voiman elää Jumalalle mieliksi ja näin emme joudu poltettavaksi elävältä kuoleman jälkeen ylösnousemusruumiissa.
jos se on ihmisestä kiinni.
että seuroissa saamme voimaa vaeltaa arjessa Jumalan tahdon mukaan.
apostolinen sanoma on, että pelastus tulevasta vihasta on Jeesuksen nimessä:
Silloin Pietari, Pyhää Henkeä täynnä, sanoi heille:
"Kansan hallitusmiehet ja vanhimmat!
Jos meidät nyt pannaan vastaamaan sairaalle tekemästämme hyvästä teosta ja ilmoittamaan, kenen nimessä hänet on parannettu, niin tietäkää tämä, te kaikki ja koko Israelin kansa: se tapahtui Jeesuksen Kristuksen, Nasaretilaisen, nimessä.
Hänet te ristiinnaulitsitte, mutta Jumala herätti hänet kuolleista. Hänen voimastaan tämä mies seisoo terveenä teidän edessänne. Hän on se kivi, joka ei teille rakentajille kelvannut mutta josta on tullut kulmakivi.
Ei kukaan muu voi pelastaa kuin hän.
Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla."
Apt 4:8-12
Oi ihminen mielees se paina
Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Jeesus Kristus.
Mitään muuta nimeä, joka meidät pelastaisi, ei ole ihmisille annettu koko taivaankannen alla.
Ei kukaan muu voi pelastaa kuin Jeesus Kristus.
sinä et voi itseäsi mitenkään pelastaa.
käänny siis ihmisten opeista ja valheista ja avuksesi huuda Häntä, joka voi sinut pelastaa.
antaa sinulle elämän, joka alkaa täällä jo maitten päällä ja jatkuu iäti taivaassa.
Virsi 521
Oi ihminen, mieleesi paina:
ei onnea maailma suo.
Ei kestä, ei säily se aina,
se tuskia, huolia tuo.
Siis maailman murhe nyt heitä
ja pakene turhuuden teitä,
käy uskossa Herrasi luo.
Vai Luojaanko turvata voisit
ja palvella mammonaa maan?
Jos toiselle sydämen soisit,
et toista voi seuratakaan.
Oi ihminen, valitse parhain,
tuo sielusi Herralle varhain,
se hänelle tuo kokonaan.
Ei huokaillen tarvitse surra:
"Voi, mistä nyt ruokani saan?"
Jos niukka on leipäsi, murra
se luottaen vain Jumalaan.
Saat kuormia tielläsi kantaa,
vaan Herrasi voimia antaa,
ei hylkää hän puutteessakaan.
Kas lintu ei kylvä, ei niitä,
vaan ruokansa silläkin on.
Voi ihminen oppia siitä.
Hän miksi on oppimaton?
Saat suuretkin pelkosi suistaa,
kun Herramme linnutkin muistaa.
Hän kaikkien auttaja on.
Ei kehrätä voi kedon kukka,
vaan ei ole purppurakaan
niin kaunis kuin nurmien nukka,
kuin lilja on kukkiessaan.
Ei Salomo kunniassansa
niin loistanut istuimellansa
kuin loistavat kukkaset maan.
Kas niillekin Luojamme verhon
niin kauniin ja säihkyvän loi.
Ne nyt ovat riemuna perhon,
vaan huominen surman jo toi.
Siis yksinkö jäisit nyt huoleen?
Jo katsahda Herrasi puoleen,
hän kaikessa siunata voi.
Tee uskossa, toivossa työtä
ja leipäsi rauhassa syö.
Kun Herrasi armo on myötä,
niin murheetta nukkuos yö.
Kun Herralle itsesi annat
ja huolesi hänelle kannat,
on siunattu päiväsi työ.
Pois maalliset surusi suista,
ne Herrasi hoitava on.
Yks vain yli kaiken sä muista:
sun sielusi kuolematon.
Siis käy valtakuntahan Herran,
niin muutkin hän lahjansa kerran
Haqvin Spegel 1686.
Uud. Johan Olof Wallin 1816.
Suom. Carl Gustaf von Essen 1867.
Uud. Julius Krohn 1880.
Virsikirjaan 1886.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti