Luther ja romanit

Väitetään, että vuonna 1528 - samana vuonna kun hän kirjoitti tuon upean taisteluvirren "Jumala ompi linnamme" - Martti Luther jyräytti synkästi romaneista (joita aiemmin "mustalaisiksi" Suomessa on kutsuttu).

Luther taitaa kuitenkin olla täysin syytön ankariin väitteisiin ja on tehnyt kirjallaan suuren palveluksen Euroopan sosiaalihistorian tutkimuksellekin.

Oppi-isällämme on siis varsin hyvin tunnettu varjo vanhemmilta päiviltään suhtautumisestaan juutalaisuuteen.

Suhtautuminen romaneihin on sen sijaan hänen "parhailta vuosiltaan" Uuden testamentin kääntämisen (1522) ja Augsburgin tunnustuksen (1530) väliseltä kaudelta.

Romanien omissa keskusteluissa on arvokasta tietoa tästä vähemmistöstä ja Lutherin ja luterilaisen kirkon suhtautumisesta heihin.

Lainaan tähän otteita - asiaa ei ole vielä käsitelty riittävästi luterilaisten kristittyjen parissa.

suhtautuminen vähemmistöihin ja Raamattu - siinä melkoinen yhdistelmä!



Romanit ovat suomalaisessa yhteiskunnassa etninen vähemmistöryhmä, jolla on oma kieli, omaleimainen itämainen tapaperinne ja kulttuuri sekä suomalaisten kanssa lähes 500 vuotinen yhteinen elämän taival mutta myös suomalaisten vaiheista poikkeava vanhempi historia.


Romaneja arvioidaan olevan Euroopassa n 10-15 miljoonaa ja Suomessa romaneja on n.10000. Osa Suomen romaniväestöstä asuu lisäksi 3000 - 4000 henkeä Ruotsissa. Niinpä romanit matkaavat meren yli sukulaisiin varsin usein.

Suomessa käytetään nimityksiä mustalainen, tumma ja romani. Sana romani tulee kansainvälisen romanikielen sanasta rom, ihminen. Kielitoimisto päätti vuonna 1992, että romani-sana kirjoitetaan yhdellä a:lla aikaisemman kahden a:n sijasta.


Romanien muinaisuus on osin vielä hämärän peitossa. Heimon alkuperää on tutkittu enimmäkseen romanikielen pohjalta. Kielen perusteella on voitu päätellä heidän kulkureittinsä, jonka varrelta he ovat sulauttaneet kieleensä lainasanoja jokaisesta maasta, missä ovat viipyneet. Vasta 1700-luvulla kielentutkijat esittivät olettamuksen, että tällöin jo eri puolille Eurooppaa levittäytyneen romanikansan alkukoti olisi luoteis-Intiassa Punjabin maakunnassa.

Eräiden arvelujen mukaan romanit olisivat joutuneet lähtemään noin vuoden 1000 paikkeilla Intiasta useina ajankohtina. Mahdollisesti maata koetelleet nälänhätä, maahan tunkeutuneet valloittajat ja luonnonmullistukset pakottivat heidät liikkeelle. Romanit saattoivat myös lähteä myymään tuotteitaan muihin maihin vanhoja kauppareittejä pitkin länteen. Olivathan romanit tunnettuja aseseppiä, ja Intian rauta oli kuuluisaa jo antiikin aikoina.


Romanien tulosta Eurooppaan on säilynyt historiallisesti luotettavia asiakirjoja. Ensimmäisiä mainintoja romaneista Euroopassa on löydetty Kreetalta erään Simon Simoniksen matkakertomuksesta vuodelta 1311.

Euroopassa vallitsi 1300-luvulla feodaalisjärjestelmä, mikä perustui tarkkaan säätyjakoon. Koska romanit olivat uusina maahan tulijoina tarkasti määritellyn läänityslaitokseen perustuvan säätyhierarkian ulkopuolella, joutuivat he elämään vailla ihmisoikeuksia samoin kuin juutalaiset. Sekavat taloudelliset ja poliittiset olot pakottivat romanit siirtymään paikasta toiseen harjoittamaan elinkeinojaan. He olivat jo tällöin seppiä, kädestä ennustajia, hevoskauppiaita ja eläinten näyttäjiä.


Ruotsi-Suomeen romanit tulivat 1521 etelästä (Manounche ryhmä, Suomalaiset romaneja kutsutaankin joskus manneiksi) ja 1600-1700 luvuilla ns."tattareina" (Sintiryhmä). Romanit käyttävät itsestään nimitystä Kale, joka on myös eräs romaniryhmä samoinkuin itse romaryhmäkin. Edellä mainitut ryhmät joista käytetään mm. nimityksiä Roma, Sinti, Manounche, Kale Kelderash, Lovari, Xoraxane ovat ilmeisesti alkuperäisiä ryhmiä jotka tulivat Eurooppaan 1000 luvun tiennoilla idästä. Rom ja monikkomuoto roma on yleistynyt yleisnimeksi romaniryhmille.


Euroopassa he puhuvat keskenään ymmärrettäväviä murteita Kalderaasia, Lovaria, ja niiden alamurteita, jotka ovat syntyneet vuosisatojen matkan aikana ja saaneet heimon vakinaiselta asuinalueelta omia vaikutteitaan. Esimerkiksi Suomen romanit puhuvat murretta jossa on nykyisin sananjuuria esimerkiksi ruotsinkielestä kun taas Ranskassa elävien romanien kieleen on tullut ranskalaisia sanan juuria ja uudissanoja. Romaniväestö Euroopassa kykenee kuitenkin käyttämään omaa äidinkieltään murteista huolimatta keskenään.


Romanien liikkuminen Euroopassa on 1000 luvun tienoissa aina 1500-luvulle asti ollut helppoa sillä valtakunnan rajat eivät sinänsä estäneet ihmisten liikkumista. Vasta kansallisvaltioiden kehittyessä syntyivät passi ja tullimuurit jotka kumoutuivat uudelleen 1700 -1800 luvuilla jolloin liikkuminen tuli jälleen helpommaksi.

Maailmansodat sulkivat Euroopan, joka nyt on jälleen avautumassa yhteiseksi Euroopaksi, jossa ihmiset voivat liikkua vapaasti.

Liikkuvat ihmisryhmät pakolaiset, muukalaiset ovat kuitenkin aina olleet erityisiä ryhmiä joihin on helposti lyöty ns. syntipukin leima. Niinpä juutalaiset, romanit ja vaeltajat ovatkin olleet niitä joihin on kohdistettu vihaa kun jotakin pahaa on tapahtunut. Rutto, kaupungin palo, talouden romahtaminen , maanjäristykset ja sotatilanteet ovat koituneet erityisen raskaiksi näille "muukalaisille". Sekä juutalaiset että romanit ovat joutuneet usein yhdessä samojen vainojen kohteiksi kautta Euroopan.


Romanit joutuivat usein jakamaan juutalaisten kohtalon myös toisen maailmansodan aikana, jolloin romaneja tuhottiin Hitlerin kaasukammioissa noin 500 000 ja kokoamisleireillä ja lääketieteellisissä natsitutkimuksissa erityisen julmasti joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksi miljoonaa.
Nykyisin romaniväestöä arvioidaan olevan koko Euroopassa itä- ja länsi yhteenlaskettuna vähintään 6,7- 8 miljoonaa viranomaistietojen mukaan. Osa romaniväestöstä ei kuitenkaan ole väestölaskennoissa mukana eikä heillä ole minkään maan kansalaisuutta tai sosiaalisia oikeuksiakaan.

Kirjoittajan saama suullinen tieto Romanian vankilapapilta 1997; muut tiedot Fredrik Folkeryd ja Ingvar Svanberg 1995, gypsies (roma) in the post totalitarian states, The Olof Palme International Centre ja lopussa olevista lähteistä.)


Kirkon suhde romaneihin 1500 - 1800 -luvuilla oli ongelmallinen. Kirkko osallistui valtiovallan kanssa vainotoimenpiteisiin romaneja vastaan. Yleisesti kirkon kanta romaneja kohtaan kolmen ensimmäisen vuosisadan aikana on
ollut yhdenmukainen valtiovallan kannanottojen kanssa.

Todennäköistä on, että romanien vaino- ja sortotoimet eivät olisi onnistuneet, ellei kirkko olisi antanut julkista siunaustaan kirkolliskokouksissaan. Useimmiten se jopa aktiivisesti tuki romanien hävittämiseen tähtääviä toimenpiteitä. Papit suhtautuivat kielteisesti romaneihin. Heidän kielteiseen asenteeseen saattoi vaikuttaa itse Martti Luther, joka oli varoittanut Liber vagatorumin (1528) esipuheessa tällaisista kulkijoista ja antanut hyväksymisensä heidän hävittämiselleen.


Ruotsi-Suomessa arkkipiispa Laurentius Petri määräsi 1560, ettei papisto saanut olla missään tekemisissä romanien kanssa. Näin ollen romanit jäivät paitsi yleisistä kirkontoimista, kuten siunaaminen hautaan, kastaminen ym. palvelut. Linköpingin kirkolliskokouksessa 1594 romanit suljettiin kokonaan kirkollisten palvelujen ulkopuolelle. Kirkkoherra, joka antoi yösijaa kiertolaisille erotettiin välittömästi palveluksesta.

Kirkko ei vastustellut valtiovallan määrätessä v. 1637 romanit joko karkotettaviksi maasta (tai jopa hirtettäviksi) tai sulautettaviksi keinolla millä hyvänsä muuhun yhteiskuntaan. Vuonna 1686 kirkkolain asetus loi uutta linjaa, jossa pyrittiin siihen, että romanit asettuisivat paikoilleen ja luopuisivat kuljeskelevasta elämästä. Asian ratkaisemiseksi nähtiin tarpeelliseksi taivuttaa romaneja jättämään lapsensa kristilliseen kasvatukseen. Näin ollen vanhemmat joutuivat luopumaan lastensa hoidosta, mikä oli raaka toimenpide romaniperheitä kohtaan.


Romanit nähtiin kirkon perspektiivistä ongelmana, jota käsiteltiin kuusilla valtiopäivillä 1800-luvulla. Kirkko päätti lopultakin auttaa romaneja erilaisilla laajasuuntaisilla toimenpiteillä. Papiston tuli huolehtia mm. kastamattomien romanien kasteopetuksesta, kastamisesta, hautaamisesta, romanien avioliittojen laillistamisesta jne.


Vasta 1900-luvulla kirkko alkoi tuntea vastuuta romaneista. Itsenäisen Suomen kirkolliskokouksessa ensimmäisen kerran tuli esiin romanikysymys vuonna 1933. Vaikka myönnettiin romanien heikko asema, ei kuitenkaan tehty mitään erityisiä toimenpiteitä heidän auttamisekseen.

Toisen kerran romanikysymys oli esillä vuoden 1958 kirkolliskokouksessa. Tämän kokouksen jälkeen ryhdyttiin jo toimenpiteisiin. Kirkon valiokunta vei vastuun romanien hengellisen sekä sosiaalisen elämän parantamisesta laajennettuun piispainkokoukseen, jossa laadittiin 16-kohtainen mietintö seurakuntien romanityötä varten (kts. Kirkko ja mustalaisväestö s. 11 ja 12).


Perimmäinen tarkoitus oli hyvä mutta ohjeet osoittautuivat ylimalkaisiksi ja epäkäytännöllisiksi. Niiden noudattaminen lienee ollut melko vähäistä virheellisen lähestymistavan vuoksi. Ohjeissa ei otettu huomioon romanien kulttuuria ja perinnetapoja.

Romanien hengellisen työn tehostaminen oli esillä vuoden 1960 rovastikuntien diakoniapäivillä eri puolilla maata. Kirkon herännyt vastuu romaneista on tullut esiin myös diakoniatoimikuntien järjestämillä perheleireillä vuodesta 1963 lähtien.

Yksi merkittävä virstanpylväs kirkon ja romanien suhteiden historiassa Suomessa oli arkkipiispa John Wikströmin esittämä anteeksipyyntö kirkon penseästä suhtautumisesta romaneihin.


Katolisen kirkon asenne on ollut yhdenmukainen protestanttisen kirkon kanssa. Katollisessa kirkossa asenteiden muutos romaneja kohtaan muuttui piispoille suunnatussa Christus Dominus -asetuksessa, jonka Vatikaanin toinen konsiili antoi päätösistunnossaan 28. lokakuuta 1965.

Siinä todettiin, että piispojen "tulisi kiinnittää erityistä huolta niihin uskoviin jäseniin, joita elämäntapansa (siirtolaiset, kiertolaiset) vuoksi ei ole riittävästi ravittu seurakuntien pappien normaalin kirkollisen toiminnan puitteissa tai on erotettu siitä kokonaan".


Christus Dominus -asetuksen sisältämä ajatus vahvistettiin kanonisen lain säädöksellä 23. tammikuuta 1983. Siinä todettiin muun muassa, että kierteleviin yhteisöihin pitäisi nimetä pappeja, jotka "varmistaisivat kirkon palvelut ja pysyvän edustuksen näissä yhteisöissä ja toimisivat välittäjänä paikallisen seurakunnan ja yhteisön välillä".

Ranskalaisen sosiologin Jean-Pierre Liegeoisin mukaan säädös merkitsi käännettä katollisen kirkon politiikassa sekä sananmukaisesti että hengellisessä mielessä. Se tunnusti kulttuurisen moniarvoisuuden ja vei pohjan kaikilta pysyvää asuinpaikkaa vailla oleviin kiertolaisiin kohdistuneilta kielteisiltä asenteita Paavi Johannes Paavali II on tuominnut romaneihin kohdistuvan syrjinnän ja vaatinut heidän vähemmistöasemansa selvää tunnustamista.


Kansainvälisessä romanien tilannetta käsitelleessä konferenssissa 26. syyskuuta 1991 paavi kiinnitti huomiota romanien sosiaalisiin ja poliittisiin kysymyksiin. Hän muistutti, että nykyisessä historiallisessa ajanjaksossa vähemmistöjen rooli korostuu ja siksi myös romanit on "kutsuttu mukaan rakentamaan veljellisempää maailmaa, yhteistä kotia jokaiselle".
Paavi julisti 1997 Espanjalaisen romanimiehen pyhäksi.


Mustalaislähetyksen (nyk. Romano Missio)
perustaminen 1906

Oskari Johansson (myöh. Jalkio) perusti Mustalaislähetyksen v. 1906. Sen tarkoituksena oli vastata romanien hengelliseen ja aineelliseen hätään.

1900-luvun alussa Mustalaislähetys piti romaneille eri puolilla Suomea markkinakokouksia ja mustalaislähetyspäiviä. Matkoillaan sen työntekijät tutustuivat perusteellisesti romanien elämään ja tapoihin.

Toiminnallaan Mustalaislähetys muistutti valtion ja kuntien viranomaisia sekä seurakuntien papistoa heidän velvollisuuksistaan romaniväestöä kohtaan.

Mustalaislähetyksen pyrkimyksenä oli jo 1920-luvulla saada aikaan luottamukselliset suhteet evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sen tähden Mustalaislähetyksen luottamusmiehiksi ja työntekijöiksi valittiin evankelisluterilaisessa kirkossa toimivia henkilöitä.


Vuonna 1948 rovastit Kaarlo Kuosmanen ja Heimer Virkkunen lähettivät seurakuntien kirkkoherroille kirjelmän, jossa esiteltiin Mustalaislähetyksen työtä ja pyydettiin seurakuntia auttamaan romaneja.

Samaan aikaan rippikoulut otettiin Mustalaislähetyksen toimintaohjelmaan, ja se saattoi yhdistyksen jatkuvaan kosketukseen evankelis-luterilaisten seurakuntien kanssa.

Vuodesta 1951 lähtien Mustalaislähetys on saanut kirkkohallitukselta avustusta toimintaansa.

Yhteisvastuuvaroja on saatu lastenkotien perustamiseen 1960-luvulla. Yleisen kirkkokolehdin


Mustalaislähetys sai vuosina 1965 1982 ja 1984 1985. Kirkkohallitus on myöntänyt Mustalaislähetykselle nyk. Romano Missiolle vuotuisen avustuksen kenttätyöhön ja muun muassa päihdetyön koulutusprojektiin. Kirkkohallitus on myös toivonut, että seurakunnissa kerättäisiin vapaaehtoisia kolehteja Romano Mission hyväksi. Mustalaislähetyksen kenttätyöntekijät ovat järjestäneet erilaisia leirejä ja tapahtumia paikallisten seurakuntien ja rovastikuntien kanssa. Viime vuosina Romano Missio on osallistunut lisäksi Kirkon diakoniapäiville ja Kirkkopäiville omalla ohjelmallaan.

Vuonna 1997 Mustalaislähetyksen nimi muutettiin Romano Missioksi. Romano Missio on itsenäinen Kirkkopalvelujen jäsenjärjestö. Työtä tehdään yhdessä seurakuntien ja seurakuntayhtymien kanssa hyvin paljon. Romano Mission tekemä työ ei poista kirkolta sen vastuuta tehdä työtä myös romanien parissa ja sen yhtenä ilmentymänä on Kirkko ja romanit -työryhmä.


ROMANIKULTTUURI

Käytöstavat arvossaan

Aito ja oikea romanikulttuuri painottaa hyviä käytöstapoja ja kaikkien ihmisten kanssa toimeen tulemista. Romanit pahoittelevat sitä, että monasti pääväestö luokittelee romanikulttuuriin kuuluvaksi sen, jos joku yksilö käyttäytyy huonosti. Ei sellaista saisi laittaa kulttuurin piikkiin. Romanikulttuuri ja tapaperinne eroavat monessa suhteessa pääväestön arvojärjestelmästä.


Tervehtiminen

Romanit eivät tervehdi toisiaan kädestä eivätkä esittele itseään sukunimeltä. Kuuluva tervehdys ovella varmistaa sen, että jokainen huoneessa olija tulee tervehdityksi vaikka olisi hieman huonokuuloinenkin. Romanit sanovat tuntemattomillekin romaneille päivää, ja jos on aikaa, jutellaan.

Perinteinen romanitervehdys on Tsihko diives (hyvää päivää), johon toinen vastaa Deevel mo del (Jumala suokoon). Hyvästeltäessä sanotaan Aahhen Deuleha (jääkää Jumalan suojaan).


Vanhojen kunnioittaminen

Perheessä keskeinen periaate on vanhojen ihmisten arvostaminen. Vanhempien ihmisten ja erityisesti suvun päämiesten ja -naisten mielipiteitä arvostetaan. Perinteisesti romaniperheessä mies on perheen pää ja nainen sen sydän. Perhettä koskevat tärkeät ratkaisut tehdään kuitenkin useimmiten yhdessä. Nainen pitää perheen koossa, ja mies edustaa perhettä ulospäin.

Perheenjäsenet kunnioittavat vanhuksia esim. teitittelemällä heitä ja ottamalla heidät ensimmäisinä huomioon. Vanhemmilla ihmisillä on oikeus käydä ensimmäisinä pöytään ruokailemaan. Heidän henkilökohtaisia tavaroitaan kohdellaan kunnioittaen, heidän puheitaan ja mielipiteitään kuunnellaan ja heidän läsnäollessaan käyttäydytään asiallisesti. Vanhoilta romaneilta vaaditaan myös heidän asemansa mukaista käyttäytymistä. Siten esim. vanhemmat romanit eivät saa käyttää väärin etuoikeuksiaan vaikeuttamalla läsnäolollaan nuorten ihmisten toimintoja.


Romanien moraali ja tapakulttuuri ovat yleisitämaista, vanhatestamentillista ja kristillistä perintöä. Romanit ovat vaeltaessaan omaksuneet monia uskonnollisia ja moraalisia käsityksiä kuttuureista joissa he ovat olleet pidempään. Suomi-Ruotsin valtakunnan 1500-luvun kristillisistä tavoista on monia tapoja jäljellä romanikulttuurissa vaikkakin ne ovat hävinneet
valtaväestöltä.

Yhteisön piirissä tapahtuvia väärinkäytöksiä käsitellään romaniyhteisön sisällä ja syyllinen saa yhteisön vanhimpien päättämän seuraamuksen, joka yleensä on moraalinen, tietynlainen maineen menetys. Tämä voi jonkun mielestä olla mitätön rangaistus, mutta todellisuudessa sen teho on suuri. Romaniyhteisössä kunniakäsitetoista romania kohtaan on ollut erittäin
korostunut. Myös lähiomaisten maine saattaa kärsiä rikkomuksen vuoksi. Seuraamuksen kollektiivisuus johtuu yhteisön normeista, jotka velvoittavat ottamaan vastuuta omaisista ja heidän teoistaan.


Julkisuudessa joidenkin romanien keskinäiset yhteenotot ovat saaneet virheellisiä nimityksiä. Perinteisesti romanien keskuudessa on toiminut väistämis- ja välttämismekanismi. Jos toiselle on aiheutettu vakavaa vahinkoa, silloin syyllinen ja hänen lähiomaisensa ovat pyrkineet välttämään kaikin keinoin vahingon kärsineitä. Syyllisen osapuolen lähin suku muuttaa muualle niin kauaksi aikaa, että asia sovitellaan tai unohdetaan.

Vanhojen kunnioittaminen edellyttää siis tiettyjen tapojen noudattamista. Nuorempi romani ei halua edes asua vanhemman romanin yläpuollella, sillä nuoremman ei ole kohteliasta asua tai oleskella vanhemman yläpuolella.


Häveliäisyys ja siveellisyys

Moraalikäsitykset liittyvät siveyteen ja häveliäisyyteen. Nuori ei halua olla vajavaisesti pukeutunut eikä puhua sopimattomia vanhempien ollessa läsnä. Seurustelevat nuoret eivät esim. halaile tai istu lähekkäin vanhempien ihmisten läsnäollessa. Niinpä samaa sukupolvea tai hieman vanhemmat valmentavat nuoria näissä elämän kysymyksissä Perheen yhteenkuuluvuus ja yhteys sukuun on tärkeää. Suku on romanille kokonaisuus, johon tukeutua ja johon he tuntevat kuuluvansa. Jossain mielessä suku on sama kuin yksilö.


Lapset

Lapset kunnioittavat vanhempiaan. Tätä tapaa on romaniyhteisössä noudatettu huomattavasti tiukemmin kuin valtaväestön keskuudessa.

Lasten omaehtoista toimintaa ja luovuutta pidetään arvossa ja lapset saavat pienestä pitäen erityisesti äideiltään arvostusta, läheisyyttä ja lämpöä. Lasten puhtaudesta ja vaatetuksesta huolehditaan yhtä hyvin kuin aikuistenkin. Niinpä Romanilapset ovat usein juhlatilaisuuksissa puettu kauniisti ja siististi.

Lapsen aikuistuessa hänen asemansa perheessä ja yhteisössä muuttuu monella tavalla. Kun tytöstä kasvaa neitonen, hän yleensä pukeutuu perinteiseen romaniasuun, joka on merkki muille hänen aikuistumisestaan. Tästä lähtien häntä kohdellaan aikuisena, ja hänellä on aikuisen oikeudet ja velvollisuudet. Koska tytär on kasvanut yhteisössä, jossa melkein kaikilla naisilla on perinteinen asu, tuntuu nuoresta tytöstä luonnolliselta pukeutua siihen.

Jokainen tekee kuitenkin itse ratkaisunsa. Jos ei pukeudu perinteiseen asuun, hän haluaa kuitenkin vanhojen romanien läsnäollessa pukeutua kunnioittavasti säädylliseen asuun.


Niinkuin nuorten seurustelu ja yhteenmuuttaminen ovat häveliäisyyteen liittyviä asioita samoin lapsen odotusaikakin sillä se viittaa sukupuolisuuteen, ja sen vuoksi siitä eikä lapsensynnytyksestä puhuta vanhempien romanien kuullen. Lapsenodotus peitellään mahdollisimman pitkään. Lapsi on toki toivottu asia, mutta se näytetään vasta kun lapsi on
maailmassa. Lapsen tultua kotiin lapsesta ja äidistä huolehditaan niin, että äidin ei tarvitse tehdä ruokaa vaan hänelle tuodaan ruoka erikseen. Äiti on kotona ikäänkuin ylimääräisellä äitiyslomalla, jolloin muu perhe toimittaa keittiö askareet ja äiti hoitaa lasta.


Puhtaustavat

Romanikulttuuriin kuuluu tarkkoja puhtauteen ja häveliäisyyteen liittyviä tapoja. Kiertävää elämää viettäessään heidän on ollut pakko pyrkiä huolehtimaan puhtaudesta niin hyvin kuin mahdollista. Toisaalta tavat ovat ylläpitäneet sisäistä järjestystä ja yhtenäisyyttä.

Puhtauteen liittyvät tavat toimivat myös elämän ohjeina. Puhtaus on sekä fyysistä puhtautta että symbolista. Niinpä sitä mikä on alhaalla maassa ei saa nostaa sinne missä pitää olla puhdasta kuten pöydässä tai keittiössä. Ei myöskään sitä mikä on "puhtaalla" kuten pöydällä saa laittaa "alas" maahan. ( Kirkon työntekijöiden kannattaakin kysyä vierailessaan romaniperheessä mihin hän voi laittaa esim. tuomansa tavarat, jottei hän aiheuta hämmennystä käyttäytymisellään.)


Puhtaus on sekä fyysistä puhtautta että symbolista.

Puhtaus perinne nousee vaeltavan kansan konkreettisesta tarpeesta erottaa eläintenhoito hygieenisesti terveyssyistä niin asumisessa, ruokailusta ja terveydenhoidossa. Selkeät käsitykset siitä, että jaloissa ja käsissä kulkeutuu vaarallista likaa ellei puhtaudesta huolehdita on ollut selvää kaikille vaeltaville ja matkustaville.

Romanikulttuurissa ei ole sääntöjä siitä, mitä ruokia saa syödä ja mitä ei. Puhtauskäsite ilmenee suhtautumisessa ruokaan ja ruokailuvälineisiin, joita ei siis laiteta lattialle tai paikkoihin, joissa istutaan tai kävellään. Vastaavasti lattialta ei nosteta pöydälle mitään. Keittiön astiapyyhkeitä ja pöytäliinoja ei pestä muun pyykin yhteydessä. Vaatteiden pesussakin on omat sääntönsä.


Romanien liikkuva työ eläintenhoitajina ja kulkukauppiaina aiheutti sen, että oli erittäin tärkeää välttää sairauksien tarttuminen kaikin keinoin. Puhtaudesta pidettiin tarkkaa huolta. Vakavasti sairaalla ja vast´ikään lapsen saaneella oli omat astiat, jotka pestiin erillään muista ja poistettiin käytöstä, kun niitä ei enää tarvittu. Sairaan vuodevaatteet pidettiin tarkasti erillään muista, vaihdettiin usein ja ne pestiin keittämällä. Käsien pesulla on ollut tärkeä merkitys tartunnan ehkäisyssä. Monissa romaniperheissä näistä hygieniatavoista pidetään edelleen kiinni.

Henkilökohtaisesta puhtaudesta huolehditaan tarkasti mm. pesemällä usein kädet. Kädet on pestävä aamulla sekä aina aterialle mentäessä. Huomaavainen valkolaisvieras käy vieraillessaan romanikodissa ennen kahvinjuontia pesemässä kätensä.


Pukeutuminen

Romanien tapakulttuuri korostaa yhtenäisyyttä. Vaatetus ilmentää romaniväestön omaleimaisuutta ja kulttuuria. Näkyvin ulkoinen tunnusmerkki on romaninaisen perinteinen puku, jota arvostetaan oman kulttuurin arvostuksen pohjalta. Ei ole samantekevää miten romaninainen pukeutuu, sillä hänen on otettava huomioon perinteiset tavat, ja myös toisten heimoon kuuluvien mielipiteet.


Kuolema ja hautajaiset

Hautajaisissa romaneilla on omia tapojaan. Ennen toimituksia seurakunnan työntekijän on hyvä yhdessä romanien kanssa keskustella kaikesta toimitukseen liittyvästä, myös romanien omista tavoista.

Romaniyhteisön jäsenen kuoltua hautajaisvalmisteluista huolehtivat vainajan lähiomaiset. Hautajaisiin ei välttämättä lähetetä edes kutsukorttia, vaan sinne saapuvat kaikki, joille vainaja on ollut tärkeä. Myös vainajan lähiomaisten ystävät voivat tulla hautajaisiin tukemaan omaisia ja ottamaan osaa suruun, vaikka he eivät olisi tunteneetkaan vainajaa.


Hautajaispäivää edeltävänä iltana kokoonnutaan hautajaistaloon tai vainajan perheen kotiin. Sen yön lähiomaiset ja jotkut vainajan lähiystävät valvovat. Vanhukset ja lapset laitetaan nukkumaan, kun he väsyvät. Kenenkään ei ole pakko valvoa, mutta yleensä ainakin muutamat lähiomaiset valvovat koko yön. Yön aikana pidetään hartaustuokioita ja muistellaan yhdessä vainajaa. Pöydässä on syötävää.

Romanit kunnioittavat vainajaa kun hän on viimeistä yötä maan päällä ja seuraavana päivänä hänet lasketaan hautaan. Niinpä viimeisenä yönä menetys koetaan lopullisena.

Hautajaispäivänä arkku tuodaan hautajaistalon pihalle tai sisään jo aamulla. Sen äärellä otetaan muistoksi valokuvia lähiomaisista, ystävistä ja tutuista. Aamulla lauletaan hengellisiä lauluja ja pidetään hartaus.


Kappelissa voi olla lyhyt hiljentyminen, mutta itse siunaaminen pidetään haudalla. Pappi siunaa tavallisen kirkollisen kaavan mukaan. Seppeleet ovat kauniita. Joku omainen tai ystävä lukee seppeleiden muistokirjoitukset kuuluvalla äänellä. Haudalla otetaan vielä valokuvia ja lauletaan, sitten väki palaa hautajaistalolle ja hartauden jälkeen on vielä ruokailu ennen kuin lähdetään kotimatkalle.

Vainajan kotona ja perheen luona on tukijoita hautajaisiin asti ja niidenkin jälkeen yleensä jää joitakin romaneja omaisten kotiin. Juuri hautajaisten jälkeen menetys koetaan yhä voimakkaana, kun tilanne on rauhoittunut. Siksi romanit käyvätkin hautajaisten jälkeen jonkin aikaa säännöllisesti lähiomaisten luona.

Haudan hoitoa pidetään tärkeänä. Jos asutaan toisella paikkakunnalla eikä pystytä itse huolehtimaan haudasta, silloin siitä maksetaan paikkakunnan haudanhoitajalle. Suku käy yleensä haudalla säännöllisesti vieden kukkia ja kynttilöitä.


Seurakuntatilaisuudet

Kun romanit ovat yhdessä muun seurakunnan kanssa, tulee tilaisuuden järjestäjien tietää tärkeimpiä asioita heidän kulttuuristaan, ja ottaa ne siten huomioon, ettei estetä heidän osallistumistaan.

Kun yhteisiä tilaisuuksia järjestetään, kannattaa kuulla paikkakunnan vanhoja romaneja, koska heillä on omassa keskuudessaan suuri arvovalta. Muutenkin järjestelyjä olisi syytä tehdä yhdessä romaniväestön edustajien kanssa. Seurakuntien työntekijät voisivat rohkaista romaneja itse toimimaan seurakunnassa, jotta se vastaisi enemmän heidän tarpeitaan
ja odotuksiaan. Kun romaneille annetaan arvostusta ja vastuuta, eikä heitä pidetä vain vastaanottavana osapuolena, heillä on motivaatiota pysyä seurakuntayhteydessä pidempäänkin. Yhteistyötä romanien kanssa pitäisi lisätä kaikessa seurakuntatyön suunnittelussa ja seurakuntaelämään osallistumisessa.


Kirkolliset toimitukset

Kirkollisten toimitusten merkitys voi nykyisestään korostua, sillä kastetilaisuuksissa ja hautajaisissa voi avautua mahdollisuus ymmärtää romanikulttuurin erilaisia perinteitä ja löytää uusia tapoja ja toiminta-ajatuksia.

Romani-häiden vietossa tulisi erityisen tarkkaan kuunnella romanikulttuuria ja arvostaa sen häveliäisyysperinteitä.

Romanit pitävät suuressa arvossa kirkollisia toimituksia, erikoisesti kastetta ja hautajaisia. Romanit pitävät kummin tehtävää tärkeänä, siksi kastepuheessa on hyvä kertoa, mitä seurakunnan kummius merkitsee.

Ennen toimituksia seurakunnan työntekijän on hyvä yhdessä romanien kanssa keskustella kaikesta toimitukseen liittyvästä, myös romanien omista tavoista.


Uskonto

Romanit ovat yleensä omaksuneet oleskelumaansa pääuskonnon. Suomen romaneista suurin osa kuuluu luterilaiseen kirkkoon. Viime vuosina osa romaneista on liittynyt vapaiden suuntien kannattajaksi, sillä romaneilla on tarve ilmaista tunteita ja kokemuksia. Uskonasioita kunnioitetaan ja uskosta keskustellaan avoimesti. Ateisteja ei romanien parissa ole.


Valtaväestö ja romanikulttuuri

Romanit eivät vaadi pääväestön edustajilta varsinaisesti omien käytös- tai pukeutumistapojensa noudattamista. Mutta hienotunteisuutta osoittaa, että sellainen pääväestön edustaja, joka työskentelee romanien kanssa, esim. leiriohjaaja, ottaa huomioon romanien käytös ja pukeutumistavat. Jos työntekijä on pukeutunut shortseihin, minihameeseen tai muuhun paljastavaan asuun vanhempien romanien läsnäollessa, nuoremmat romanit saattavat siitä syystä olla hämillään.

Kirkko ja Romanit työryhmä perustettiin 17.11. 1994

nimimerkki romani latzo
16.4.2006

----------------------------------


lainaamani hieno kuvaus romaneista on ilmeisesti suomalaisen kirkkoon kuuluvan kirjoittajan laatima.

kristittyjä romaneja on ymmärtääkseni kirkon ohella paljon myös helluntaiseurakunnissa ja varmaan jonkin verran muissakin vapaissa suunnissa.

kristillisyyden omaksumisen mukana he ovat tietääkseni säilyttäneet paljon alkuperäistä uskontoaan ja heimoperintöään.

naisten kauniiden pukujen myötä helposti joukosta erottuvat romanit ovat saaneet kokea meidän valkolaisten parissa yhtä ja toista.

ja yhä saavat.


lainatussa tekstissä on siis tämä kohta Jumala ompi linnamme virren vuodelta:


"Heidän kielteiseen asenteeseen saattoi vaikuttaa itse Martti Luther, joka oli varoittanut Liber vagatorumin (1528) esipuheessa tällaisista kulkijoista ja antanut hyväksymisensä heidän hävittämiselleen."


mites tää siis menee?

Kulkureista ja kerjääjistä puhuva "Liber Vagatorum" kirja ei ole alunperin Lutherin kirjoittama.

Vuonna 1528 Martti Luther julkaisi sen uudelleen nimellä "Von der falschen Bettler und Büberei"

Tavalliselle kansalle tarkoitetussa kirjassa on kolme osaa:

1. osa luettelee 28 erilaista kerjäläistyyppiä

2. osa sisältää havaintoja ja keskustelua näistä 28 tyypistä

3. osa on sanakirja, joka sisältää sekoituksen ilmauksia kulkureiden eri kielistä.


Kirjanen esiintyy ensimmäisen kerran vuonna 1510 Pforzheimin kaupungissa Baden-Württembergissä.

Se ei siis ole Lutherin kirjoittama.

Kirjoittajana mainitaan joskus virheellisesti myös sveitsiläinen näytelmäkirjailija Pamphilus Gengenbach (1480-1525).

P. Gengenbach sai kirjan laatimisen kunnian ajatuksena, että hän olisi julkaissut sen
asiakirjoista, joita kirjuri Johann Knebel laati vuonna 1475 Baselissa pidetystä suuresta kulkuri-oikeudenkäynnistä.


Sitä ei väitteistä huolimatta ole myöskään kirjoittanut saksalainen lakimies ja humanistinen kirjailija Sebastian Brandt (1457-1521).



Kirjan on modernin tutkimuksen mukaan laatinut Pfortzheimenin asukas Matthias Hütlin (k.1524) nimellä "Das Buch der Vaganten: Spieler, Huren, Leutbetrüger."

M. Hütlin kuului kirkon "Pyhän Hengen järjestykseen" ja oli omistanut elämänsä köyhien ja sairaiden hoitamiseen.

Vuonna 1500 hän sai Strassburgin "Spitaali-mestarin" arvon (Spitalmeister) ja on siis varsin hyvin tuntenut Uuden ajan alun sairaita ja myös köyhää kadun väkeä, kerjäläisiä, näyttelijöitä, huoria ja kulkureita.


Lutherin vuonna 1528 uudelleen julkaisema - ja varmaan myös editoima - kirja on arvokas dokumentti varhaisen Uuden ajan sosiaalisesta elämästä.

ainoa laatuaan ja liber Vagatorum on ollut laajan tutkimuksen kohteena.

Kirjassa annetaan siis lista erilaisista kulkureiden ryhmistä ja arvioita niistä sekä neuvoja, kuinka näihin pitäisi suhtautua.


Bregers - nämä ovat aitoja köyhiä

Stabulcrs - pyhimysten kuvien alla kerjääviä, ikäänkuin näiden suojeluksessa olevia. "puolittain pahoja, puolittain hyviä, tarvitsevat varoen annettua apua"

Loosners - pukevat ylleen raskaita rautaketjuja, väittävät olleensa saraseenien vankeina kristillisen uskonsa tähden ja luvanneensa siellä, että jos vapautuvat antavat kynttilöitä jollekin pyhimykiselle anoen almua lupauksen täyttämiselle. "Petkuttajia kaikki, älä anna mitään!"

Blenkners - pyhäinhäpäisijöitä! Istuvat jonkun kirkon portailla kahleissa esiintyen jonain pyhimyksenä ja rukoillen äänekkäästi.

Dobissiers - esiintyvät jonkun köyhän kirkon munkkeina muka keräten sinne almuja.


Kommesierers - ovat jostain karanneita oppineita tai oppilaita. "Heille ei tule antaa mitään, sillä mitä pikemmin palaavat kotiin, sitä parempi"

Vagrants ja Strollers - keltaisiin pukeutuvia taikuuden harjoittajia, myyskennellen maanviljelijöille turvaa äkkikuolemalta, karjan sairauksilta ja muulta turmiolta "ikuisiksi ajoiksi"

Gickesses - sokeita kerjäläisiä. Jotkut sokeita luonnostaan, toiset itsensä tai toisten sokaisemia ammattia varten.

Voppers - pahojen henkien karkottajia. He pureksivat saippuaa saadakseen suunsa vaahtoamaan hullun tavoin. Hulluutta kun pidettiin pyhänä tilana tuohon aikaan.

Granthers - väittivät potevansa pyhää kaatumatautia.

Dutzcrs - olivat muka pyhiinvaelluksella ja anoivat siihen tarkoitukseen almua.

Schleppers - väittivät suoraan olevansa pappeja

Dollingers - tekivät "parannusta" kirkon portailla pukeutuneina pyöveleiksi.


Luther arvelee oman laitoksensa esipuheessa, että kirjoittaja on joku "Expertus in Truffis"

Luther haluaa julkaista tämän kirjan, että nähtäisiin kuinka laajalti perkele hallitsee maailmaa.
Hänen mukaansa kirjan sanaston monet hepralaiset ilmaukset osoittavat, kuinka suuren osan tätä irtolaisten, kerjäläisten ja kulkurien maailmaa on juutalaista.

kirjan tärkein merkitys Lutherin mukaan on se, että kaupungeissa ja kylissä opittaisiin tuntemaan tämä väestö ja oikealla tavalla auttamaan niitä, jotka ovat avun tarpeessa.

almujen antaminen köyhille on Jumalan tahdon mukaista

mutta valehtelijoille ja teeskentelijöille almujen antaminen meneekin saatanan taskuun.

kullakin paikkakunnalla olkoon omat köyhänsä, joita hoidettakoon kristillisesti lähimmäisenrakkauden mukaan.


Lutherin alkusanat päättyvät hieman närkästyneeseen mainintaan, että tällaiset petolliset kerjäläiset ovat häntä viime vuosina montakin kertaa pettäneet ja almuja on tullut annettua.

lyhyt esipuhe päättyy "Tähän auttakoon meitä Jumala"





romani latzo nimimerkille siis tervehdykseni näin nettiruukun raamattupiirin kautta ja kiitos hienosta romanien kuvauksesta.

Martti Luther syytös on ymmärtääkseni kuitenkin täysin perätön.


1.
Liber Vagatorum ei ole Lutherin kirjoittama. Sen laati ilmeisesti köyhäinhoitoon erikoistunut Matthias Hütlin Pfortzheimin kaupungissa ehkä 1509.

2.
Luther laati hyödyllisestä kirjasta uuden painoksen vuonna 1528.

3.
tutustuminen alkuteokseen osoittaa, että Lutherin esipuheessa ei mainita lainkaan romaneja.

Luther kertoo, että kulkureiden ja kerjäläisten sanastossa on paljon hepreankielisiä nimiä, joka osoittaa, että mukana kulkureina on suuri määrä juutalaisia.

4.
Esipuheessa neuvotaan oppimaan tuntemaan kerjäläiset ja kulkurit erottaen petolliset oikeista köyhistä, ja hoitamaan oman paikkakunnan köyhälistöä kristillisen vastuun mukaan.

minkäänlaista neuvoa painostukseen, vainoihin tai "romanien hävittämistä" ei tässä kirjan esipuheessa ole.