Hengellisenä vertauskuvana Chilen kuparikaivoksen romahtaminen elokuun 5. 2010 on kuin Aadamin ja Eevan lankeaminen paratiisissa.
Luonnollinen suora yhteys Jumalaan murskaantui ja ihmisestä tuli vanki, synnin orja. (Tarkoitan tällä kaikkia ihmisiä, jotka koskaan ovat syntyneet tai syntyvät, en vain jotain pientä ryhmää.)
Seitsemänsataa metriä kovan kallion alla heillä ei ollut itsellään pienintäkään mahdollisuutta pelastaa itseään. Kaikki yritykset, kuinka hyvät pyrkimykset tahansa, olivat tuomitut epäonnistumaan koska tie ylös on luhistunut.
Ei ole työkaluja, ei ole voimaa eikä ole keinoja itse tuosta loukosta vapautua.
Mutta kun tuo ensimmäinen pora ylhäältä tunkeutui läpi vankilan katon, miehet kiinnittivät siihen pienen paperilapun "olemme täällä" - vielä elossa yli kaksi viikkoa kaivoskuilun luhistumisen jälkeen.
Mitään he eivät voineet itse tehdä, mutta he lähettivät kyllä avunpyynnön ylös kun kutsu yllättäen tuli - etsikkoaika, niin sanoakseni.
Yksi ainoa tie johti pelastukseen ja se hoidettiin kokonaan ylhäältä käsin. Maailman paras raskaan poran käyttäjä tuotiin Afganistanista ja rahaa ei säästetty poran asentamiseen eikä aikaa tuhlattu.
Mahdollisimman huolellisesti suunniteltu pelastuskapseli tehtiin ja laskettiin ylhäältä alas kallion sisällä vankeina olleiden luo.
He saattoivat kyllä sanoa "en lähde" ja jäädä alas. Mutta ei paljon kehottelua tarvittu, koska he ymmärsivät tilansa ja näkivät missä vankeudessa olivat ja mikä olisi loppunsa. Mies toisensa jälkeen astui pelastavaan kapseliin, peloistaan huolimatta, ja se toimi. Vei perille, nosti pois kuoleman loukosta elävien keskelle.
Toisellakin tavalla voimme tätä kaivosturmaa ja sen ihmeellistä riemullista loppua katsella hengellisenä vertauskuvana.
"Seurakunta" ei hylännyt kadonneita kaivosmiehiä vaan etsi heitä aktiivisesti. Omaiset painostivat (kuin rukouksin) niitä, jotka voivat jotain tehdä, ja kaikkien päättäjien sydämen halu - presidenttiä myöten - oli auttaa kadonneita.
Ei istuttu kädet ristissä, vaan tutkittiin, etsittiin ja uhrattiin "lähetystyön" hyväksi vaikka tilanne näytti täysin toivottomalta ja alhaalla arveltiin olevan vain kuolleita ihmisiä.
Kun vastaus sitten tuli tuon pienen paperilapun kanssa, "seurakunta" ryhtyi toimiin - voisimme verrata tätä lähetystyöhön, jossa kastamalla ja opettamalla työtä, uhrauksia, aikaa ja varoja säästämättä pantiin kaikki peliin.
Lähetyskenttä oli monella tavoin rukouksen näyttämönä, ja Toivon leirissä asusti ihmisiä, joille nämä kallion sisällä olevat loukossa olevat miehet olivat kalliita ja rakkaita. Mikään ei ollut heille tärkeämpää, ei oma työ, omat menot, omat kiireet, kuin että rakas isä, veli, isoisä saisi pelastua.
Ja vielä yksi kuva:
miehet eivät voineet tehdä itse mitään pelastumisensa eteen, ei muuta kuin vastata avunpyynnöllä, kun kutsuva pora läpäisi kovan kallion ja astumalla pelastavaan kapselilin, kun sen ovi avattiin.
mutta nyt he kaikki ovat - Jumalan kiitos - maanpinnalla, aurinkolasit herkistyneitä silmiään suojaten, hengittäen raikasta ilmaa ja terehtien rakkaitaan, kaikkia.
mitä nyt?
"olen pelastettu, se siitä"
nyt he ovat vapaita Elämään. miettimään, miten ihmeellisen pelastumisensa jälkeen käyttää jatkoajan, jonka saivat.
toimimaan aktiivisesti, elämään sellaista elämää, jonka Isä Jumala on heille tarkoittanut.
hengellisesti ajatellen, vapaina synnin orjuudesta olevat ihmiset ovat vapaat elämään!
ei tarvitse koko ajan muistella tuota kauheaa loukkoa, pimeyden ajatuksia, epätoivoa, yhä uudelleen miettiä, menikö se nosto kallion sisästä juuri oikein vai olisiko pitänyt enempi vasemmalla jalalla seistä.
ohi on! nyt elämään ....
Auki nyt on kädet Jeesuksen aivan, myös sinut helmaansa sulkeakseen.
Miksi sä kantaisit tuskan ja vaivan, vaipua saan ikirakkauteen.
Kuule Hän kutsuvi taas kuten ennen. Suo mulle sielusi ystäväni.
Kieltää sä voisitko luotansa mennen, vaikka Hän kuollut on puolestasi.
Maailman synnit Hän ristille kantoi, kaikkien puolesta kuollut Hän on,
myös sinun tähtes Hän henkensä antoi, rakkautensa on loppumaton.
Velkaani raskaan on pois veri vienyt. Sen yli risti jo piirretty on.
Luo Isän istuimen auki on tie nyt, armon nyt saa Hältä ansioton.
Joutukaan syntiset Jeesus kun teille, armonsa suo sekä rakkauttaan.
Aadam jo turmion tuonut on meille, Kristushan poisti sen kuolemallaan.
Kuinka te kannatte kahlehianne, vaikka ne kaikki jo katkaistihin.
Rientäen käykäämme luo Jumalamme, nöyrtyvin mielin ja kiitollisin.
Rakkahin Jeesus, sä aarteeni
parhain, turvana mulla on kuolemasi.
Kiitos kun teiltä sa korjasit harhain, kirjaasi piirtäen nimeni.
Kristus on toivoni maan pimennoissa, valkeus teilläni matkalla maan.
Paula on rikki ja lintu on poissa, niin minä riemulla laulaa nyt saan!
Sininen laulukirja nro 103
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti