Tästä kamppailusta, uskon luottamuksesta ja kylmän maailman lainalaisuuksista, on varsin väkevä teksti Arvid Järfnefeltin "Ihmiskohtaloja" vuodelta 1895.
Se kertoo Friidasta, uskovasta, joka lähtee Amerikkoihin.
Kertomuksen avulla Järnefelt pohtii varsin rankasti ja syvällisesti näitä Jeesuksen sanoja, jotka niin kolahtavat tieteellistä Ciceron määrittelemää todellisuutta.
Arvid Järnefeltin novelli "Ihmiskohtaloja" on Gutenberg projektin kautta luettavissa verkossa
Kertomus alkaa lähtijöiden kuvauksella satamalaiturin tuntumasta:
Laiturin oikeassa päässä, missä oli väljin tila, oli myäskin katseltavaa. Siellä seisoi joukko miehiä ja naisia mustissa puvuissa, muita hiljaisempina ja totisempina.
Se oli joukko uskovaisia. He saattoivat matkalle nuorta uskonsisarta, jonka olivat kastaneet ja liittäneet kirkkoonsa.
Seuraavana yänä, kuin kaste oli tapahtunut, oli Herran enkeli ilmestynyt hänelle unessa ja sanonut: "Friida, nouse ylös ja varusta itsesi matkalle, sillä ensimmäisellä laivalla, joka rannasta lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yän kuluttua pysähdy sille laiturille, johon laiva silloin pysähtyy, mene
kyliin ja julista siellä taivaan valtakuntaa!"
--Tämän unen hän oli kertonut veljille ja sisarille, ja heidän joukossaan ei ollut kuin yksi mieli siitä, että Friidalle oli tapahtunut ilmestys, ja että hänen
oli heti lähteminen. He katsoivat kaikki häneen hartaalla osanotolla, kuuntelivat hänen sanojansa ja panivat niihin suuren merkityksen.
Ja hän näytti itsekin kuuntelevan itseänsä, ei ylpeänä omasta arvostaan, vaan niinkuin hän olisi kuullut korkeamman hengen puhuvan hänen omalla suullansa.
Järnefelt kuvaa Friidaa hyvin kauniisti:
Keskikohdalla laivaa, etu- ja takakannen välillä seisoi jo Friidakin.
Kääntyneenä pois kaikesta maailman hälinästä hän silmäili luopumatta vaan jääviä uskon veljiä ja sisaria, jotka seisoivat laivan ääressä ihan hänen allansa ja ääneti ja yhtä luopumatta katsoivat ylös häneen.
Yksi ja toinen heistä puhutteli häntä, sanoen hyvästiksi jonkun mielilauseen Paavalilta tai psalmeista.
Friida silloin, rauhallisesti hymyillen ja miettimättä hetkeäkään, vastasi samaten jollakin tekstillä, ja hänen vastauksensa oli aina niin sattuva ja niin paljon puhuva, että tyytyväisyyden humaus joka kerta levisi uskovaisten parveen.
Mitä toiveita he kiinnittivät Friidaansa, mikä kallis Jumalan lapsi hän oli heidän silmissään, mikä maailmalta peitetty aarre liikkui hänen ujossa, näyrässä ja vaatimattomassa olennossaan, joka katosi muun laivalla olevan väen rinnalla ulkonaisesti huomaamattomaksi ja merkityksettämäksi, mutta hengessä kohosi ruhtinaaksi tuhansien yli!----
sorry, lainatussa tekstissä on ö kirjaimen kanssa vaikeuksia
Heitä vastapäätä oli asettunut nuori pariskunta, kuiskutellen jotakin keskenään ja pidätellen muka naurua. Kysymys taisi koskea joitakin huomautuksia voileipäpäydän laitoksista. Kukat olivat jo poissa heidän rinnoiltaan. Aviomiehellä oli päässä latuska matkalakki ja vaalean harmaat, uuden uutukaiset vaatteet, viimeisintä kuosia. Hän oli keskikokoinen, vähän lyhytkaulainen, mutta kauniskasvoinen mies. Parta oli leikattu ranskalaiseen suippomuotoon, kasvot hyvin herkästi ilmaisivat vaihtelevia mielialoja ja siniset silmät vähän levottomasti kiihtyivät milloin yhteen milloin toiseen, tietämättä mihin pysähtyä. Päälaki oli vähän kalju.
--Nuori vaimo oli huomattavan kaunis, mutta vähän liiaksi koristettu rannerenkaisiin, sormuksiin, jalokivisiin solkiin ja tukkalaitoksiin. Hänellä oli häikäsevän komea vaippa, jonka hän oli heittänyt olalleen ihan kuin sattumalta. Pää oli suurissa suortuvissa, jotka olivat järjestetyt ikäänkuin eivät olisi kampausta tahtoneet totella; iho oli tasaisesti kalpea ja silmät vähän raukea pitkällisistä mielenjännityksistä. Muutoin hänen sieluansa ei tullut ajatelleeksi paljon koreuden ja ulkonaisen viehättävyyden takia.
Ja sitten oli enin huomattavia vielä Friida.
Kun hän tuli päydän ääreen, hän pani kätensä ristiin, katsahti ylös ja puoleksi niiasi ja puoleksi kumartui hartaudessaan.
Silloin pariskunta purskahti nauruun, koettaen samassa osoittaa, että he nauroivat vaan keskuisilleen asioille.
Mutta Friida ei näyttänyt edes huomaavan heitä, yhtä vähän kuin hän huomasi ketään muita. Hän ei muuttanut vähimmässäkään määrässä näyrää käytästänsä, mutta huomattavammaksi tuli ainoastaan se syvä maallisuuden halveksiminen, joka oli kaiken hänen näyryytensä alla.
Välimatka hänestä heihin oli ijankaikkisuuden syvä kuilu; mitäpä se häntä liikutti, mitä kuilun toisella puolen tehtiin. Ja niin ei yksikään sana, ei yksikään ajatus, mikä päydässä lausuttiin, voinut herättää hänen huomiotansa tai uteliaisuuttaan. Kaikki oli hänelle ikäänkuin edeltäpäin tunnettua, semmoista, mikä ei kohonnut yli maallisuuden rajan. Hän säi syätävänsä, nousi sitten jälleen, kiitti, katsoi ylös ja katosi näkyvistä juuri silloin, kuin pahin kankeus alkoi kadota muiden matkustajien keskuudessa.
Mutta aivan erilleen tästä melusta ja humusta, sinne, missä laivan savu kiiruisessa lennossa kiisi kuun valaisemien korkeitten pilvien ohi,-- missä yhä kuului laivan laineiden läiskähtävä murtuminen ja valaistun taivaan alla häämätti pimeä, tyyntynyt meri, sinne yksinäisyyteen perähyttien taa tuulen suojaan sijoittui nuori pariskunta.
He tilasivat kuumaa viiniä, ja istautuessaan huokasivat molemmat niin kuin olisivat vapautuneet jostakin rasituksesta.
--Ei mutta huomasitko sitä jumalista neitiä, kysyi Lyydi, kuinka se tuli päytään ja pani kätensä ristiin, näin, ja vääntyi ihan kuin korkkiruuvi, näin.
He alkoivat nauraa hillitsemättämästi.
--Vielä, vielä, hyvä Lyydi, näytä vielä kerran kuinka se pani, pyysi Alarik naurun keskeltä.
--Näin, sanoi Lyydi matkien Friidan kumarrusta.--Ja sitten, päydästä taas: näin.
Ja he nauroivat ihan katketakseen.----
--Tiedätkä, sanoi Lyydi, minä tahtoisin ennen olla vaikka mikä muu tahansa, vaikka palveluspiika, ennenkuin olisin tuollainen musta uskovainen. Ajatteles, se on kauheata!
Samassa kuu pääsi selkeälle ja valaisi kirkkaasti heidät molemmat.
Suomalaisia siirtolaisia laivan kannella 1906Varhain aamulla, kun ensiluokan matkustajat laivan perällä vielä makasivat sikeimmässä unessaan, oli etukannella jo liikettä.
Laivamiehet, lämmittäjät, masinistit kulkivat siellä kuin kotonansa ainakin, syrjäyttäen matkustajia tieltään missä niin tarvittiin, kolisivat askareissaan, viheltelivät ja, kun oli tarvis, kiroilivat. Siirtolaiset, paitsi muutamia, jotka vielä viruivat tiedottomina tavararuuman kannella, istuivat kaikki yhdessä joukossa tuulen suojassa kokkaovien takana, polvet leuan alla, hiljaisina ja noloina eilisen humalan perästä.
Pienen punaseksi maalatun kirstun kannella istui jo Friidakin.
Hän puheli muutaman siirtolaisvaimon kanssa, joka istui maassa hänen vieressään ja hartaana kuunteli häntä, pidellen käsiään ristissä saman laatikon kulmalla.
Friida oli tunkeutunut hänen sydämmensä ytimiin ja munaskuihin, hänen salaisimpien aivoitustensa perille. Ainoastaan yhdellä sanalla Jumalasta oli hän voitettu ja itku tunkeutui hänen kaulaansa. Katuvaisena hän oli tunnustanut Friidalle kaikki erhetyksensä ja syntinsä. Ja, mikä pahinta kaikesta: hän oli kyllä ollut tilaisuudessa kuulemaan Jumalan sanaa ja heränneiden ihmisten varoituksia, mutta oli tieten tahtoin langennut pois totuuden tieltä. Ja nyt hän oli matkalla Ameriikkaan, vastoin Jumalan tahtoa, sanoi hän.
Hän itki kuin lapsi, kertoessaan tätä.
Ei mikään, sanoi hän, voinut olla niin kauheata kuin vaeltaa ilman Jumalata. Se oli niinkuin kaikki olisi kääntänyt kohti nurjaa puolensa; ei missään ollut iloa eikä lohdutusta. Kun Herra on hyljännyt, niin on ihminen maassa niinkuin varjo, ja hänen mielensä niinkuin elävänä haudatun.
Kuitenkin, vaikka hän olikin langennut pois Herrasta, ei Herra ollut lakannut kutsumasta häntä, vaan olisi luvannut mielen rauhaa ja iloa, jos hän olisi kääntynyt totuuden ja elämän tielle. Mutta hän ei ollut kääntynyt.
Ei ollut enää sitä voimaa, joka mahdottomat mahdollisiksi tekee. Tai kyllä hänellä olisi voimaakin tarjottu, mutta hän ei ollut ottanut vastaan. Ja nyt se oli jo liian myähäistä. Nyt hän jo ajelehti hengessä kuolleena kohti tuntematonta maata. Neljä lastansa jätti hän Suomeen, vieraisin käsiin. Mies oli Amerikassa, ja rakkaus tätä miestä kohtaan veti häntä vastustamattomalla voimalla tämän luo, vaikka hän hyvin tiesi Jumalan tahdon, tiesi, että hänen olisi pitänyt tukehuttaa halunsa ja jäädä kotiin lasten äidiksi, tyytyen miehen hylkäämänä kohtaloonsa.
Friida kuunteli hänen kertomustaan, niinkuin olisi kymmenettä kertaa kuullut samaa satua.
--Jaa, jaa, sanoi hän vähän väliä totutulla hyväntahtoisella osanotolla,--ylhäältä tulee kaikki voima, ei ihminen itsestänsä mitään voi. Perkeleen juonet ovat kavalat ja petolliset. Hän usein antaa meidän järkemme sekaantua johonkin yhteen kysymykseen, kunnes emme enää voi läytää tietä ulos eikä sisään. Niin olette tekin pannut liiaksi sydämmellenne tämän yhden asian, ja olette unohtaneet, että kaikki meidän maalliset asiamme, kaikki tekomme, mitä ikänä me teemme omasta tahdostamme ja mielestämme, ovat yhtä synnilliset kaikkivaltiaan edessä. Te haette vanhurskautta tekojen kautta. Te olette toivoneet, että läydätte Jeesuksen, jos teette vanhurskautta. Mutta minä sanon teille: läytäkää ensin Jeesus, niin te vanhurskautetaan. Tulkaa Jeesuksen luo semmoisena kuin olette, hän hakee teitä, eikä odota teiltä mitään. Te vaan ette tule.
Hän on jo tehnyt kaikki, mitä teidän vanhurskauttamiseksenne tarvitaan, ja odottaa vaan, että hän saisi antaa teille oman rauhansa,--odottaa, milloin te tahdotte ojentaa kätenne ottaaksenne sen vastaan. älkää siis luottako omiin voimiinne, älkääkä surko, ettette omin voimin ole mitään voineet. Mahdotontahan teidän on enää palata, kun kerran olette laivassa ja kun piletti on kalliisti lunastettu. Omistakaa siis Jeesus jälleen, ja niin saatte rauhan sydämmeenne. Ja te menette iloisella mielellä Ameriikkaan, ja siellä te ehkä onnistutte taivuttamaan miehennekin Herran puoleen ja kerran palaatte yhdessä lastenne luo.
Saarnaaja sen minulle selitti.
Se oli meille tarpeen ijankaikkista elämää varten, jota meidän täytyi jo tässä maallisessa elämässä alkaa. Ei ollut kysymys siitä, että me vaan saisimme syntimme anteeksi, vaan oli kysymys siitä, että me, saatuamme anteeksi, tulisimme ijankaikkisuuden pyhälle tielle. Tätä tarkoitusta varten Kristuksen veri meidät puhdistaa. Ei kukaan voi omilla ponnistuksillaan pestä itseänsä puhtaaksi. Mutta Kristuksen veri pesee meidät ilman meidän ponnistuksiamme. Ja se pesee meidät lumivalkeiksi, niin että kelpaamme Jumalan kasvojen eteen. Meidän uusi elämä alkaa siellä.
Sentähden, sanoi hän, ei kaikki ole siinä, että me olemme pestyt, vaan siinä, että me olemme Kristuksen ansion kautta tehty mahdollisiksi elämän tietä vaeltamaan. Me olemme tehty kelvollisiksi uuteen elämään. Tahdoinmeko me myäskin elää?
Ei ole siinä kaikki, että me näemme itsemme pestyiksi, mutta meidän täytyy siis ilmoittaa tahtomme tulla Jumalan lapsiksi, ja ruveta kulkemaan hänen teitänsä.
Ja kuinka me sen ilmoitamme? Me ilmoitimme sen ottamalla vastaan kasteen. Uudestisyntynyt ihminen tulee kasteen kautta ijankaikkisuuden kynnykselle ja pyhityksen tielle. "Ettekä te tiedä, sanoo apostoli Paavali, että me kaikki, jotka olemme Kristukseen Jeesukseen kastetut, olemme hänen kuolemaansa kastetut? Niin me olemme siis hänen kansaansa haudatut kasteen kautta kuolemaan, että niinkuin Kristus on herätetty kuolluista Isän kunnian kautta, niin tulee meidänkin uudessa elämässä vaeltaa."
Sitte hän alkoi puhua ylösnousemuksesta. Hänen puheensa oli voimakas ja rohkea.
Usko ylösnousemukseen, sanoi hän, ei ole vaan kuollut usko siihen, että Jeesus on ruumiillisesti noussut haudastansa. Läytyy henkinen ylösnousemus, usko siihen, että ristiinnaulitun Jeesuksen henki ja voima on noussut ylös eläväksi hengeksi ja voimaksi hänen opetuslapsissaan, niissä, jotka uskovat hänen nimeensä.
Ja hän luki apostolienteoista Pietarin ja Johanneksen suuresta ihmeestä, kun he saattamattoman paransivat. Pietari sanoi kansalle: mitä te sitä ihmettelette, niinkuin me olisimme omalla voimallamme hänen käymään saattaneet. Ei. Jumala on Jeesuksen kuolleista herättänyt, ja sen me olemme nyt teollamme todistaneet.
Pietari uskoi Kristuksen elävän hänessä, ja siksi Kristus vaikutti hänessä.
Usko elävään Kristukseen, sanoi hän, ei ole vaan siinä, että uskomme Jeesuksen istuvan taivaassa Jumalan oikealla kädellä, vaan siinä, ettäuskomme hänen elävän meissä. Niinkuin sanoo apostoli Paavali: "minä elän; en enää minä, vaan Kristus elää minussa; sillä mitä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan pojan uskossa."
Näin puhui saarnaaja, ja juuri nämä viimeiset sanat lankesivat syvälle, sydämmeeni. Yhtäkkiä minä kiinnyin hänen saarnaansa ja olisin voinut kuunnella häntä vaikka kuinka kauan. Joka lauseesta minä huomasin tunkeutuvani yhä syvemmälle totuuden suureen salaisuuteen. Ymmärsin siinä hetkessä, että lunastus ja synteinanteeksiantamus ei ollut ainoastaan tyhjä lause, vaan että se oli suuri armo, joka oli minua kohdannut, että kysymys oli elämästä ja tulevaisuudesta puhtaana, pyhästä elämästä Jumalan lapsena. Minä ymmärsin ylösnousemuksen, uskoin, että Jeesus Kristus on Jumala, jolle ei mikään ole mahdotonta, ja että hän elää ja antaa omasta hengestänsä ja voimastansa niille, jotka hänen nimeensä uskovat.
Sieluni täyttyi pyhällä aavistuksella. Minä heräsin. Puin ylleni Jeesuksen antamat lumivalkeat vaatteet. Ja niin minä olin uudestasyntynyt.
Uusi, uusi elämä avautui minulle, uusi elämä, niinkuin auringon noustessa pitkän yän perästä. Ah, menisi vuosi, ennenkuin saisin kaikki kerrotuksi.
Tietysti minä päätin jättää koulun. Kaikki ihmiset sanoivat minulle: mutta Friida, mitä sinä ajattelet, sinä, jolla on semmoiset opettajalahjat! Sinä teet vahinkoa isänmaallesi; sinä tärvelet oman tulevaisuutesi!
Ei mikään voinut pidättää minua; sillä mikä toimi olisi voinut olla suurempi ja jalompi kuin julistaa syntein anteeksiantamusta ja minun vapahtajani ylösnousemusta. Ja vaikka minä kadotin maallisen ansioni, en minä pelännyt mitään, sillä joka on kutsuttu evankeliumia julistamaan, hän on antanut toimeentulonsa, elämänsä ja kuolemansa Jeesuksen haltuun, eikä ne ole enää hänen asioitansa.
Minä tahdon seurata häntä elämässä ja kuolemassa, kuinka voisin silloin pelätä nälkää.
Niin, minun suurin toivoni on, että minä kerran saisin kuolla niinkuin hän on kuollut.
--Minne fröökinä matkustaa nyt? kysyi siirtolaisvaimo, joka oli kuunnellut suu auki Friidan puhetta.
Friida hymyili.
--En vielä tiedä, sanoi hän katsahtaen siirtolaisvaimoon.--Se riippuu Jeesuksen tahdosta, enkä minä ole vielä lopullista käskyä häneltä saanut. Maalle minä astun tässä kohta, sen tiedän, mutta minne siitä, en vielä tiedä.
Ja kun siirtolaisvaimo katsoi kummastuneena häneen, sanoi Friida:
--Niin, ettekä ymmärrä, minä tahdon tehdä kaikki välittämästi hänen käskystänsä, sentähden minä kuulostelen ja otan vaaria hänen äänestänsä ja panen merkille kaikki, mikä tapahtuu hengessä.
--Ja fröökinä kuulee hänen oman äänensä?
--Jeesus on noussut ylös, ja elää meidän keskellämme, sanoi Friida. Hän on nyt paraikaa tässä. Toissa yänä--Friida puhui hiljaa ja salamyhkäisen juhlallisesti--minä olin pannut maata ihan tavallisesti; olin lukenut ennen nukkumistani apostolienteoista Paavalin kääntymisestä Damaskon tiellä, vaelluksista ja ihmetäistä, enkä aavistanut mitään kun nukuin. Nukuin sikeästi kuin kivi, niin etten tullut edes lamppua sammuttaneeksi. Keskiyän aikaan yhtäkkiä herään siitä, että joku ikäänkuin olisi jotain sanonut ja selittänyt minulle.
Minä katsoin hämmästyneenä ympärilleni, sillä minä asun yksinäni eikä minun huoneessani voinut olla ketään.
Ja samassa minulle selviää, että tämä ääni ei ollutkaan ihmisen, vaan oli Jumalan. Vaikka olin kuullut sen unissani, muistin minä samassa ihan selvään, mitä minulle oli sanottu. ääni käski minun viipymättä lähteä matkalle. "Friida, Friida, nouse ylös ja vyötä itsesi matkalle; sillä ensimmäisellä laivalla, joka rannasta lähtee, tulee sinunkin lähteä; yhden päivän ja yhden yän kuluttua pysähdy sille laiturille, jolle laiva ensimmäiseksi pysähtyy; mene kyliin ja julista siellä taivaan valtakuntaa, odottaen minun käskyäni."--Ja tässä minä nyt olen.
--Fröökinällä on suuri usko! sanoi siirtolaisvaimo, ja samassa itsekin kirkastui.
--Fröökinä! sanoi hän. Jos minä nyt tulisin maalle teidän kanssanne, ottaisiko Jeesus minutkin vastaan?
Friida oli niin omissa maailmoissaan, että siirtolaisvaimon sanat herättivät hänet kuin unesta. Hän ei ollut odottanut tämmäistä keskustelun käännettä. Hän putosi niinkuin pilvistä.
=== Tähän asti siis otteita Arvid Järnefeltin kertomuksesta "Ihmiskohtaloja" vuodelta 1895.
Friida on mukana suuressa siirtolaisliikkeessä, jonka myötä myös lestadiolainen herätys levisi Suurten järvien alueelle ja kuparikaivoksiin.
Ruotsin Lapista käytiin ahkerasti Ameerikoissa seuraamassa porotokan kasvua kun Johannes Takkisen aika alkoi olla Calumetissa ohi.
Järnefelt käyttää pitkää laivamatkaa hyväkseen antaen Friidan kertoa elämästään ja uskostaan suomalaisen heränneen kansan kielellä.
Minusta ei ole epäilystäkään, etteikö Järnefeltillä olisi tässä kuvauksessa mallina joku tai joitain todellisia uskovia kristittyjä.
On kuitenkin vaikea tunnistaa, ajatteleeko hän jotain tiettyä herätysliikettä vai ehkä näitä uusia helluntailaisia, joita tuohon aikaan Suomessa alkoi olla.
-- tuo kasteopetus taitaa viitata helluntaiherätykseen
Friidan kuvaus on autenttinen ja sisältää tuon jännitteen Jeesuksen lupauksen ja ihmisen arjen elämän todellisuuden välillä.
Kertomus jatkuu, kuvaten Friidan hengellistä toimintaa ja uskonelämän kokemuksia uudella mantereella.
en toista sitä tässä, voit itse lukea koko tekstin tuolta verkosta.
sen sijaan laitan tähän, miten vahvoin värein Järnfelt näkee uskovan Friidan kuoleman.
Järnfelt jättää meidät ajattelemaan, ja ajattelemisen aihetta uskossamme tosiaan riittää.
Friida nousi ja alkoi hiljaa kävellä sinnepäin mistä oli tullut.
Sillä puolella taivasta oli aamun valo jo voitolla. Se heitti hienon heijastuksen huurtuneesen maahan, painautui harmaiden kivien kupeisin ja väreili lehtipuissa. Yli taivaan laen ylettyi päivän nousua ennustavat säteet. Ne kohosivat kaukaa valon näkymättämästä lähteestä, tunkeutuivat ilmojen halki ja sekoittuivat taivaan sineen. Elämä lähestyy niiden kanssa siellä äänettämyydessä. Kohta, kohta ne herättävät tuulen. Kohta linnut alkavat visertää.----
Kohta ihmiset menevät askareihinsa.
Kohta kaupungissakin heräävät. Kohta uskonveljet kokoontuvat aamurukoukseen. Kohta on pyhityskokous alkamassa.
Ja kaikki kyselevät toisiltansa: oletteko nähneet Friidaa? Missä se rauhan lapsi? Missä meidän uskomme todistaja? Mitä on hän meille valmistanut?
Eikä kukaan tiedä, missä hän on.
Silloin saapuvat Beeda ja Agnes.
Kaikki ympäräivät heitä kysymyksillä:
--Minne olette jättäneet Friidan?
Ja he vastaavat:
--Me tulemme virran toiselta puolen, missä olemme olleet yätä. Siellä Friida sanoi meille: tietäkäät, että jos minun on oltava kaupungissa, niin en minä venettä kysy. Sitten hän oli illalla sanonut meille: nukkukaa rauhassa, kaikki on päätetty. Ja yällä, meidän maatessamme, hän oli lähtenyt torpasta, emme tiedä minne.
He odottavat ja odottavat,--mutta Friida ei tule pyhityskokoukseen.
Hän pysähtyi ja pani tuskissaan molemmat kätensä päälaelle.
--Oletko sinä kävellyt vedellä, minun Vapahtajani?
Samassa hänen silmänsä alkoivat loistaa: hän oikasi ruumiinsa ja jännittyi taas, niinkuin torpasta lähtiessä.
--Sinä olet sanonut: joka uskoo, ne tyät kuin minä teen, hän on myäs tekevä. Sinut kutsun todistajakseni. Nyt, nyt, minä menen!
Friida samassa kääntyi ja unohtaen kipeän polvensa juoksi joelle päin.
Hän seisahtui hengästyneenä ylänteelle, mikä oli estänyt näkemästä rantaa.
Siinä se virta nyt oli.
Kuu kimelteli vielä sen rauhattomalla kalvolla, joka liikkui nopeasti eteenpäin ja vei muassaan sikin sokin hyppeleviä pikku laineita.
Kun Friida näki virran, alkoi hän hengittää syvään ja pian. Samassa hän meni varmoin askelin alas rantaan.
Hän pysähtyi sille sillalle, jonne venemies oli heidät illalla tuonut, riisui hatun päästänsä ja pani sen maahan. Sitten tuli ihan äärimmäiselle reunalle ja nosti käsivarret silmilleen.
--Isä, minä en tiedä mitään----siunaa veljiä ja sisaria----tapahtukoon sinun tahtosi----
Niin hän astui askeleen ulos sillasta, horjahti eteenpäin ja putosi virtaan.
Vesi hajosi läiskähtäen hänen altansa ja pauhahti sitten umpeen hänen jälkeensä. Virta vei samassa kuohun pois, ja pyärre sekoitti sen muiden laineiden kanssa, jotka kimeltelivät ulompana.
Kaikki oli jälleen hiljaa. Eikä kuulunut kuin aallokon hieno lipinä keskeltä jokea, missä juoksu oli nopein.
Vähän ajan kuluttua Friidan ruumis nousi veden pintaan, kulki jonkun matkaa virran mukana, ja tarttui sitten vaatteista puomuihin.
Arvid ja Emilia Fredrika JärnefeltSuomalainen wikipedia kertoo:
Arvid Järnefelt (s. 16. marraskuuta 1861 Pietari – k. 27. joulukuuta 1932 Helsinki) oli varatuomari ja kirjailija. Järnefeltin isä oli kenraali ja maaherra August Aleksander Järnefelt ja äiti vapaaherratar Elisabeth Järnefelt omaa sukuaan Clodt von Jürgensburg.
Hänen sisaruksiaan olivat Aino Sibelius, taidemaalari Eero Järnefelt ja säveltäjä Armas Järnefelt. Arvid Järnefelt meni naimisiin Emilia Fredrika Parviaisen kanssa Jyväskylässä 6. syyskuuta 1884. Heillä oli viisi lasta: Eero, Liisa, Anna, Maija ja Emmi.
Järnefelt oli 1900-luvun vaihteessa huomattavin suomalainen aatehistoriallinen kirjailija. Kuvaukset ajan aateliston elämästä Suomessa ovat suomalaisen kirjallisuuden klassikoita.
Vuonna 1889 Arvid perusti ystäviensä Eero Erkon ja Juhani Ahon kanssa Päivälehden edistämään nuorsuomalaisten aatetta. Päivälehti tunnetaan nykyisin nimellä Helsingin Sanomat.
Arvid Järnefelt kiinnostui tolstoilaisuudesta osaksi äitinsä Elisabethin kautta. Myöhemmin, kun Arvid oli nuorena juristiharjoittelijana Vaasassa, hän tutustui omakohtaisesti Tolstoin teksteihin. Lukiessaan niitä hän koki uskonnollisen murroksen. Sen jälkeen Arvid yksinkertaisti elämänsä: hän jätti juristintyön ja siirtyi maanraivaajaksi ja viljelijäksi Virkkalaan Rantalan tilalle. Hän halusi osoittaa, ettei tolstoilaisuus ollut eristäytymistä ja haaveellista mietiskelyä vaan lähimmäisten ja koko maailman rakastamista ja käytännön tekoja. Hän olikin vankien, köyhien ja sorrettujen auttaja.
* Isänmaa (romaani), 1893
* Heräämiseni, 1894
* Ihmiskohtaloja (novelleja), 1895
* Ateisti (esseitä),
* Puhtauden ihanne, 1897
* Maria (novelli),
* Evankeliumin alku, 1898
* Matkaltani Venäjällä ja käynti Leo Tolstoin luona, 1899
* Samuel Croëll (näytelmä, katso Samuel Cröell)
* Veljekset (romaani), 1900
* Mitä on jumalanpalvelus, 1901
* Orjan oppi (näytelmä), 1902
* Helena (romaani),
* Kuolema (näytelmä, ei painettu), 1903
* Elämän meri (novelleja), 1904
* Maaemon lapsia (romaani), 1905
* Jeesuksen syntyminen ihmisestä tai Jumalasta, 1907
* Maa kuuluu kaikille. Matkoiltani Laukon lakkomailla,
* Veneh’ojalaiset (romaani), 1909
* Titus (näytelmä, Orjan oppi laajennettuna ja muokattuna), 1910
* Kuolema (näytelmä, uudistettu laitos, ei painettu), 1911
* Manon Roland (näytelmä, ei painettu), 1913
* Hiljaisuudessa (novelleja ja näytelmiä),
* Kallun kestit (näytelmä), 1914
* Valtaset (näytelmä), 1915
* Onnelliset (romaani, salanimellä Hilja Kahila), 1916
* Kirkkopuheet, 1917
* Kirjeitä sukupuolikysymyksistä, 1918
* Nuoruuteni muistelmia (romaani, salanimellä Hilja Kahila), 1919
* Sointula (näytelmä), 1924
* Greeta ja hänen herransa (romaani), 1925
* Huligaani ynnä muita kertelmia (novelleja), 1926
* Minun Marttani (romaani), 1927
* Kuolema (näytelmä, uudistettu laitos),
* Vanhempieni romaani I-III, 1928–30
* Lalli (romaani), 1933
Friida ei tee itsemurhaa, se ei ole Järnfeltin ajatus.
Pyhityskokousten ja voimakkaan henkilökohtaisen uskonsa vahvistamana hän tahtoo elää todeksi Jeesuksen sanat Johanneksen evankeliumissa:
"Totisesti, totisesti sanon minä teille: joka uskoo minun päälleni, ne työt, joita minä teen, hän on myös tekevä, ja suurempia, kuin ne ovat, on hän tekevä; sillä minä menen Isäni tykö."
Joh 14:11-14 Biblia 1776
Kaupunki on virran toisella puolella.
Mutta Friida ei aio ylittää virtaa veneellä.
Uskonsa rohkaisemana nuori nainen lähestyy virtaa varhain aamulla ja ikäänkuin rakkaasti haastaa Jeesuksen pitämään lupauksensa
"Oletko sinä kävellyt vedellä, minun Vapahtajani?"
Friida ei tee mitään uskon näytöstä muille. Hän ei ole kenellekään kertonut aikomuksestaan, eikä odota yleisöä seuraamaan, kuinka hän kävelee kirkolle varhain aamulla virran yli.
asia on kahdenkeskinen, Jeesuksen ja hänen välisensä.
Järnfelt ymmärtää kristillistä sanomaa syvällisesti - luemme wikipediasta että hän omaksui venäläisen Leo Tolstoin syvästi humanistisen, Jeesuksen vuorisaarnaa korostavan hengellisyyden.
Friida on kirjailijan mielikuvituksen tuote, mutta asia ei ole tyhjästä nyhjäisty.
Muistan usein tuota amerikkalaista hengellistä ryhmää, jossa vakaasti uskottiin Jeesuksen parantavan sairaat.
Niin vakaasti, että ei tahdottu maallisiin lääkäreihin turvata.
Talossa pantiin radio soimaan kovalla, kun syöpää sairastavan uskovan sisaren tuskanhuudot kävivät sietämättömiksi.
Olikohan sama emigranttiristeily, jolla isoisoisäni matkusti, päämääränään Ameriikan kultamaat? Tiedä vaikka olisi ollut kuvassa laivan kannelta.. :)
VastaaPoista