Kuihtunut ja kuollut

Eräs mahtavimpia uskonpuhdistuksen ajan virsien sävelmistä on Nun lob mein Seel den Herren

sen on keskiaikaiselta pohjalta säveltänyt Hans Kugelmann vuonna 1540. Myös virren sytyttävät sanat tulevat meille näiltä uskonpuhdistuksen väkeviltä vuosilta.


Virsi perustuu psalmiin 103, ja
minua ovat puhutelleet erityisesti sen ensimmäisen säkeistön sanat:

Nyt kiitä, sielu, Herraa
ja hänen pyhää nimeään,
nyt kiitä, sielu, Herraa
ja muista hänen hyvyyttään.

Anteeksi kaikki synnit
hän antaa armossaan,
hän kuihtuneen ja kuolleen
voi saada kasvamaan.

Hän tuntee kaikki puutteet,
hän siunaa särkyneen,
ja nuoruutesi elpyy,
saat kaiken alkaa uudelleen.

virsi 323:1


Kuihtunut ja kuollut.

tämä voi olla totta sekä kristityn uskonelämän ja koko elämän kanssa että myös kokonaisen herätysliikkeen tilasta.

en tarkoita väsynyttä, henkisesti uupunutta, työtaakkojen unettomaksi ajanutta kristittyä, jonka voimat ovat menneet.

tarkoitan kristittyä, jonka usko on kulunut loppuun, kuivahtanut ja mahdollisesti ihan kuollut.

hän katselee ateisteja varsin ymmärtäen.

ja vaikka ei katselisi, käytännössä hän on ateisti. toki huulilla kuuluu vielä Jumalan ja Jeesuksen ja Pyhän Hengen nimi, toki ulkonainen käytös on sellaista, että toiset näkevät myös kuinka siinä vaeltaa kristitty.

mutta todellisuudessa Jumala ei juuri vaikuta, ei pysty tai ei halua, eikä rukouksiin oikeastaan edes odoteta vastauksia. kunhan tästä elämästä jotenkin selvitään, elämä on elettävä.



kyseessä voi olla myös yksinäinen puu arolla, jonka ihmiset ovat autioittaneet.

imeneet hänen elämänvoimansa, imeneet luottamuksen ihmisiin ja sen mukana on mennyt myös elävä usko Jumalan Poikaan, joka vielä välittäisi.

Jäljellä on apea hiljaisuus, hämäryys, ehkä toivottomuuskin, että mitään enää koskaan voisi muuttua.

elämä ei viheriöi, puunrunko on myrskyissä vahingoittunut, oksia katkeillut ja läheiset ihmisetkin näkevät, ettei tuosta enää ihmistä tule.

ehkä läheiset ihmiset ovat hänet siihen tilaan saattaneetkin.



kulunut usko, kuihtunut, ei välttämättä ole kyynistä ja saarnaajien puheille sisäisesti syljeksivää hengellistä keskitalvea.

itse asiassa usko ei todellisuudessa kiinnosta lainkaan.

oli Jumala kolmiyhteinen tai ei, oli Jeesus ihminen ja Jumala tai ei, oli seurakunta sitä tai tätä - ei sillä oikeastaan ole mitään väliä.

kokemuskin sanoo, että senkun jauhatte, ei sillä ole mitään merkitystä kenellekään. karavaani kulkee vaikka koirat haukkuvat.

kun tullaan yhteen, keskustelunaiheet ovat vireitä ja vilkkaita - mitäs hänelle kuuluu, mites autosi remontti, kunnekas lomalle, kuulitteko rokotuksesta...

viihtyisää, leppoisaa, arkista tai juhlallista - ei tätä olotilaa usko juuri häiritse - ovathan asiat kunnossa, kun kerran niin sanotaan.



minusta kuihtunut ja kuollut kristitty ei välttämättä ole Laodikean seurakunnan penseä, ei kuuma eikä kylmä.

hänestä on jotenkin valunut hengellisen elämän into ja palavuus ja voima, asiat on niin tai näin, hyvä on että ovat, eiköhän tästä jotenkin.

Puu on jäänyt vaille vettä ja päässyt kuivahtamaan, vihreys on kadonnut ja tämä saattaa kulkea myös muun elämäntunnon mukana, asiathan ovat toisiinsa sidoksissa.



yksityisten ihmisten kohdalla olen saanut seurata, miten todet ovat nuo virren sanat

"hän kuihtuneen ja kuolleen
voi saada kasvamaan"

sellaista uudelleen virkoamista, lehvään ja kukkaan puhkeamista, on suurenmoista saada sivusta seurata.

väri palaa hengelliseen elämään, synkät pimeät mustat ja kirkkaat valkoiset, pirut alkavat taas tanssia hurjia tanssejaan ja Kristuksen hahmo on niin rakkaana ja kirkkaana tämän syvän ja oudon ihmiselämän mysteerien yllä.

nimittäin ei tätä kukaan muu saa aikaan, hengellistä heräämistä, toipumista, virkistymistä, kuin Jumalan Sana, Jeesus Kristus yksin.



Psalmin 103 tuntoja toistaen silloin tapahtuu tuo mitä omituisin, herkin ja ihmeellisin asia,

"Hän tuntee kaikki puutteet,
hän siunaa särkyneen,
ja nuoruutesi elpyy,
saat kaiken alkaa uudelleen."

käy ilmi, että Herra Jeesus on lähellä - ei jossain kaukana - ja tuntee tämän ihmisen puutteet. Ei noin ylipäätään vaan aivan tarkalleen, just niinkuin ne puuttuvat.

käy taas kerran toteen, että särkynyttä ruokoa Hän ei muserra eikä suitsuavaa kynttilää sammuta.

sellainen sisäisesti rikkoutunut, särkynyt, uupunut, kuihtunut, kuollut, kulunutkin ihminen saa kokea nuoruutensa unelmien toteutuvan, nuoruuden elpymisen

ja todella

kaiken saa aloittaa uudelleen

aivan kuin päivän vanha opetuslapsi, tänä aamuna kasteessa ja Hengessä uudestisyntynyt pienokainen.


tällä tavoin kuihtuneiden, kuolleiden ja virvoitettujen ihmisten lähellä on hyvä olla.

he ovat kristittyjä ja he ovat ihmisiä.



samainen virsi on totta myös yhteisön, seurakunnan tasolla.

miten niin?

virren kirjoittaja, Johann Gramann (1487-1541) toimi Leipzigissa Thomasschulen (Tuomaankoulun) rehtorina. Uskonpuhdistuksen aatteisiin hän sai tutustua aitiopaikalta, kun Martin Luther ja Johann Eck väittelivät 1519. Gramann kirjoitti muistiin Eckin puheet, mutta väittelyn kuluessa hän vakuuttui Lutherin näkemyksistä ja siirtyi uskonpuhdistusmiesten joukkoon. Wittenbergissä hän jatkoi syventäviä opintoja Melanchthonin ja Lutherin johdolla, siirtyi sitten johtamaan uskonpuhdistuksen mukaista seurakuntaelämää Würzburgiin, Nürnbergiin ja Mansfeldiin. Vuodesta 1525 hän toimi elämänsä loppuun asti pappina Königsbergissä (nyk. Kaliningrad).

Markku Kilpiö


Tämä virsi, Nun lob mein Seel den Herren, on syntynyt vuonna 1540.

Herra Jeesus oli vauhdissa!

hengellisesti niin läpeensä lahonnut, kuihtunut ja kuollut läntinen latinalainen kirkko oli uskonpuhdistuksen pyörteissä.

Renesanssi, uudelleen syntyminen, oli koskettanut myös Euroopan kirkkoa ja liekkien tavoin alkuperäiset, hepreasta, arameasta ja kreikasta, kansankielille käännetyt Jumalan Sanat levisivät tuulen ja pyörremyrskyn nopeudella sielusta sieluun.

Kristuksen viinapuu alkoi viheriöidä taas voimallisesti Roomassa ja Wittenbergissä ja Prahassa ja Tukholmassa ja Uppsalassa ja se muutti koko ihmiskunnan historian kulun.


virsi nousee kohti huikeaa loppunousua, joka on aivan erityisen upeana sitten J.S. Bachin riemullisessa kantaatissa.

Vaan Herran armo säilyy
ja uutta luova voima sen,
ja Herran valtasuuruus
käy yli maan ja taivasten.
Hän liittoaan ei hylkää,
ei uskovaisiaan,
siis seuratkaamme häntä
ja hänen tahtoaan.
Kas, Herran tahdon täyttää
myös joukko enkelten,
siis kiitä, sielu, Herraa
ja seuraa häntä palvellen.

Isälle kiitos olkoon
ja ainoalle Pojalle
ja lohduttajallemme,
Pyhälle Herran Hengelle!
Te taivaan sotajoukot,
te rauhantekijät,
te Herran käskyn tuojat
ja tahdon täyttäjät
ja kaikki Herran luomat,
te Herraa kiittäkää!
Nyt halleluja, aamen,
te kaikki, Herraa kiittäkää!



sinä kuivettunut, kuollut kristitty, joka murehdit autiutta elämässäsi ja ympäristössäsi, joka et jaksa enää innostua hengellisistä asioista, jolle Kristus on vain nimi muiden nimien joukossa.

näin ei tarvitsisi olla.


ja sinä, Jumalan lapsi, joka kannat murhetta esikoislestadiolaisuuden nykyisestä alennustilasta ja näet miten Kiirunan ja Jällivaaran lestadiolaisuus vähenee, miten rukoushuoneista puuttuu lapset ja lapsenlapset, miten ilottomia ihmiset ovat

miten vähän hengelliset asiat perus-essua kiinnostavat.

asian ei tarvitsisi olla näin.

mikä hulmuava tuuli odottaakin vain päästäkseen tuomaan virvoittavat sateet, saamaan koko liikkeen eläväksi, riemulliseksi, hedelmää kantavaksi oksaksi Kristuksen viinapuussa.


kuka sen voisi tehdä...

kuka on kunnian Kuningas!

adventti lähestyy --- eiköhän asia selviä, jos ei heti muistu mieleen.


126 Psalttari

Veisu korkeimmassa Kuorissa.

Koska Herra päästää Zionin vangit, niin me olemme niinkuin unta näkeväiset.

Silloin meidän suumme naurulla täytetään, ja kielemme on täynnä riemua; silloin sanotaan pakanoissa: Herra on suuria heidän kohtaansa tehnyt.

Herra on suuria tehnyt meidän kohtaamme: siitä me olemme iloiset.

Herra! käännä meidän vankiutemme, niinkuin virrat etelässä.

Jotka kyyneleillä kylvävät, ne ilolla niittävät.

He menevät matkaan ja itkevät, ja vievät ulos kalliin siemenen, ja tulevat riemulla, ja tuovat lyhteensä.


Kirjoittanut: immata

Isälle kiitos olkoon
ja ainoalle Pojalle
ja lohduttajallemme,
Pyhälle Herran Hengelle!
Te taivaan sotajoukot,
te rauhantekijät,
te Herran käskyn tuojat
ja tahdon täyttäjät
ja kaikki Herran luomat,
te Herraa kiittäkää!
Nyt halleluja, aamen,
te kaikki, Herraa kiittäkää!

Nyt halleluja, aamen...!


Kirjoittanut: Haamul

"Nouse ja armahda Siionia, sillä aika on tehdä sille laupeus ja määrähetki on tullut.
Sillä sen kivet ovat sinun palvelijoillesi rakkaat, ja sen soraläjiä heidän on sääli.
Silloin pakanat pelkäävät Herran nimeä ja kaikki maan kuninkaat sinun kunniaasi,
kun Herra rakentaa Siionin ja ilmestyy kunniassansa,
kun Hän kääntyy niiden rukouksen puoleen, jotka ovat kaikkensa menettäneet, eikä enää heidän rukoustansa hylkää.
Tämä kirjoitettakoon tulevalle polvelle, ja kansa, joka vastedes luodaan, on kiittävä Herraa,
että Hän katseli pyhästä korkeudestaan, että Herra katsoi taivaasta maahan,
kuullaksensa vankien huokaukset, vapauttaaksensa kuoleman lapset,
jotta Siionissa julistettaisiin Herran nimeä ja Hänen ylistystänsä Jerusalemissa."


Tuo teksti on pätkä psalmista 102, joka kuuluu itselleni rakkaimpien psalmien joukkoon.

Siioniksi voi tosiaan ajatella seurakuntaa, myös herätysliikettä, jonka kivet kuitenkin ovat rakkaita, ja joiden soraläjiä on todella sääli.



Temppelistä on tullut soraläjä, kun Herra on järistänyt maata. Siinä järistyksessä vain taivaallinen, ei-ihmiskäsin tehty Temppeli pysyy.

Kun Herra avaa silmämme näkemään omat rakennelmamme kestämättöminä kallioina tai peräti jo soraläjinä (vaikka ne yhä näyttäisivät miten hienoilta), siinä on se on seurakunnan elpymisen alku.

Kirjoittanut: MikkoL
haluaisin itselleni ja kaikille sanoa

me odotamme mitä Herra tekee, me käännämme katseemme Häneen ja pyydämme saada olla kuuliaisia sillä paikalla ja siinä tehtävässä, jonka Hän kokonaisuudessa meille armostaan antaa.

kaikki langat ovat Hänen kädessään.

temppelistä on tosiaan tullut soraläjä, ehkä esikoisten ylpeyden tähden

"vain me"

Jumala on ylpeitä vastaan.

mutta Hänen armonsa on käsittämätön.

kuten tuossa virressä sanotaan, niinkuin enkelit ja Herran sotajoukot, niin tottelevat Häntä myös ihmiset, joiden Herra ja Kuningas Hän on.

yrittäköön omin voimin kuka tahtoo.

me emme tahdo emmekä usko mihinkään pystyvämme.



ehkä - jos Herra on armollinen - ja monet nöyrät Häntä avuksi rukoilevat, Jällivaaran jouluna saadaan jo kuulla kaukaakin tulevia julistajia, jotka Jeesusta kunnioittavat!


Kirjoittanut: mama

KUIHTUVAA KOSKETA
Simojoki, Pekka (sävellys). Kaskinen, Anna-Mari [1958- ] (sanoitus).

1. Hiljaa vahvista meitä rakas Vapahtaja.
Meidät rauhalla peitä, kuihtuvaa kosketa.

2. Tunnet levottomuuden, tiedät vaikeudet.
Toivon antaa voit uuden, meidät kun ravitset.

3. Anna kansasi kuulla: syntisen lunastat.
Puhu Henkesi suulla sydämissämme nyt.

4. Murtui kuoleman muuri. Tavoitit eksyneet.
Kiitos Herramme suuri kaikesa, minkä teet.




Joo. "kuihtuvaa kosketa"

Noista lapsista muutes... Suomen puolella ei taida olla lapsista ja lapsenlapsista pulaa seurapaikoilla.

Herätysliike kasvaa sisältäpäin. On paljon lapsiperheitä. Siis Suomen puolella ainakin.

Kirjoittanut: MikkoL

todella koskettava hengellinen laulu taas tuolta armoitetulta Kaskisen Anna-Marilta!


kiitos mama korjauksesta.

tässä iski lumiukko taas kirveensä kiveen, kun ei esikoisia tunne!

totta on, että seuroja verkosta kuunnellessakin erottaa toisinaan iloista lasten ääntä ja saa kuulla kuinka saarnaaja puhuttelee heitä hyvin kauniisti.

varmasti juhlahetkiä monille lapsille nuo seurat!



Päivän Hilja:

Ystävät, Jumalan työ on sellaista, että sinut vaaditaan yksilönä liikkeelle silloinkin, kun Jumalan viljapellot ovat niin lakoontuneet, että ne pitää joskus leikata kuin vasenkätisellä sirpillä, kunhan vain tähkät saadaan pelastetuksi hallan ja tuhon alta.

Jumalan työssä meidän täytyy joskus tehdä sellaista, mitä tämän maailman jumalisuus ja meidän kirkkomme eivät hyväksy.

Mutta meidän täytyy leikata. Irrotettakoon jyvät vaikka viinikuumassa, kunhan ne vain tulevat Jumalan aittoihin, kunhan vain sielut tuntevat: Jumalan Pojan veri puhdistaa kaikesta synnistä.

Ja kuulkaa, ystävät: Jumalan rakkaus on kekseliästä ja ihmeellistä.

Kenet se rakkaus "pakottaa" neulomaan lapasia vihamielisen naapurin lapsille niin kuin eilisen 'gideonimme', kenet kuuntelemaan toisten sydänsuruja tai kulkemaan sairaan vierellä viimeiset metrit.

Tällaista on tänään Jumalan työssä.

Meillä on kullakin oma tehtävämme.



Kuinka paljon onkaan sellaisia kristittyjä Herran pellolla, joiden aika menee siihen, että heidän pitää aina katsoa, kuinka paljon virhettä toisessa on.

Sellainen kristitty ei koskaan voita Jumalan työssä, hän ei milloinkaan kanna Jumalan tulta.

Olkaamme tänään omalla paikallamme katsomatta tuomiten vierelläleikkaavan työtä.

Kyllä Jumala omistaan huolen pitää.

Hilja Aaltonen, Päivähartaus.