Yhdenneksitoista
vielä on uskon laita tämä, että joka toista uskoo, hän uskoo häntä sentähden, että hän pitää tämän hurskaana ja totisena ihmisenä, joka onkin suurin kunnia, minkä toinen ihminen saattaa toiselle tehdä.
Niinkuin se toisaalta on suurin häväistys, jos hän pitää hänen löyhänä, valehtelevaisena, kevytmielisenä miehenä.
Samoin myös jos sielu lujasti uskoo Jumalan sanan, niin se pitää hänen totisena, jumalisena ja vanhurskaana; siten hän osoittaa hänelle mitä suurimman kunnian hän suinkin voi.
Sillä niin hän antaa hänelle oikeuden, siten jättää hänelle oikeuden, siten hän kunnioittaa hänen nimeänsä, ja sallii hänen tehdä itsellensä tahtonsa mukaan, sillä hän ei epäile, että hän on hurskas ja totinen kaikissa töissänsä.
Sitä vastoin et taida osoittaa Jumalalle toista suurempaa häväistystä, kuin olla häntä uskomatta;
siten sielu pitää hänen kunnottomana, valheellisena, kevytmielisenä ja kieltää hänen tarmonsa takaa sellaisella uskottomuudella ja pystyttää sydämmeensä vastoin Jumalaa epäjumalan oman mielensä mukaan, ikään kuin hän tuntisi asian paremmin kuin Jumala.
Kun Jumala sitte näkee, että sielu antaa hänelle totuuden, ja siis kunnioittaa häntä uskon kautta, niin hänkin toisaalta kunnioittaa sielua ja pitää sen hurskaana ja totisena;
ja se onkin sellaisen uskon kautta hurskas ja totinen.
Sillä sehän on oikeus ja totuus, että pidät Jumalan oikeana ja totisena, ja se tekee oikeaksi ja vanhurskaaksi, kun se on totta ja oikein, että Jumalalle annetaan totuus.
Mutta sitä eivät tee uskomattomat, ja tekevät kuitenkin paljo hyviä töitä ja puuhaavat niissä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti